Helppo raparperiherkku

29 kesäkuun, 2010 klo 5:21 pm (juhlat, kasvissyönti, luomuviljely, ruoanlaitto)

Täällä mansikkapitäjä Suonenjoen naapurissa mansikka-aika ei ole vielä kunnolla käynnistynyt. Raparperia sen sijaan piisaa.

Viime vuonna pähkäilin kampaajan tuolissa, että mitä siitä raparperista oikein keksisi. Kampaaja neuvoi maailman helpoimman, mutta erityisen makoisan ja hieman erikoisenkin herkkuohjeen:

raparperia

kypsiä banaaneja (saman verran tai vähemmän kuin raparperia)

sokeria tai hillosokeria (ja vaniljasokeria)

tilkka vettä

Raparperit paloitellaan ja kiehutellaan kattilassa vesitilkassa sokerin kanssa, kunnes ne alkavat pehmetä. Sitten banaanin palat sekaan ja keitetään mössöksi. Hillokkeesta ei tule erityisen kauniiin väristä, eikä se kestä hillon tavoin pitkään purkissa, mutta pakastaa sitä voi mainiosti (testattu on).

Olemme syöneet hilloketta vaniljajäätelön kanssa sekä jogurtin silmänä ja tänä kesänä aion kokeilla sitä myös kääretortun täytteenä.

Laura

2 kommenttia

Kuivan vaipan ihanuus

23 kesäkuun, 2010 klo 2:20 pm (kestovaipat, lastenhoito)

Viime päivät ovat olleet yhtä reissuamista ympäriinsä. Kun lähdimme viimeksi mökille, Taito jouduttiin herättämään aikaista junaa varten, ja yllärinä yövaippa oli pysynyt kuivana. Samalla vaipalla pärjättiinkin melkein päiväuniaikaan asti. Ensimmäinen kunnon askel kuivaksi oppimisessa, hip hei! Sen jälkeen vaippa on ollut kuivana monena aamuna ja vaippojen kulutus on vähentynyt puoleen. Mökillä olemme ehtineet touhuta vaikka mitä sinä aikana, mikä aikaisemmin kului vaippojen huuhtomiseen.

Taito on käyttänyt pottaa jo reilusti yli vuoden, noin kymmenen-yhdentoista kuukauden ikäisestä. Koko ajan hänelle on selitetty, että hän voi itse sanoa, kun potalle pitää päästä. Ja nyt, yli vuoden hokemisen jälkeen, hän viimein on alkanut itse tehdä aloitteen. Ei aina, mutta isommat hädät osuvat jo mukavan tarkasti oikeaan paikkaan.

Olemme myös vähentäneet potalla viihdyttämistä. Aikaisemmin luimme taaperolle pitkät pätkät pisua odotellessa. Sitten alkoi vaikuttaa siltä, että potalla istuminen vain pitkittyy, kun Taito odottaa hänelle luettavan kirjan toisensa jälkeen ennen tulosta. Muutimme tapojamme niin, että ensin pisu, sitten luetaan. Nyt onnistuu monesti jo sekin, että lapsonen istuu itsekseen potalla ja tulee sitten kertomaan, kun tulosta on tullut.

Olemme kokeilleet myös alushousujen käyttöä, mutta niiden vaihtuvuus on ollut turhan suurta. Taitolle on kerrottu, että nyt on jalassa isojen poikien pöksyt, ja olisi syytä pyrkiä potalle aina tarvittaessa. Luulen, että vaipan tai housujen käyttö hidastaa kuivaksi oppimista tai ainakin huonontaa vessahätäviestintää.

Taaperoikäinen selvästi jo tietää etukäteen, milloin pisu on tulossa. Ilman vaippaa ollessaan Taito näytti selvästi aikeensa jo yksivuotiaana: hän pysähtyi jalat harallaan ja alkoi katsella jalkoihinsa ennen pisun tuloa. Monissa muissa kulttuureissa pikkulapsia ei pidetä ihan avuttomina, vaan vaipattomuus yhdistettynä vessahätäviestintään on normaali käytäntö. Ehkä pitäisi vain palata vanhaan suomalaiseen pukeutumistapaan, taaperoiden mekkoon sukupuolesta riippumatta. 🙂

Vaipanvaihtourakoiden lähestyessä loppuaan vieraiden kulttuurien suuri mysteeri eivät enää ole menneet rakennustekniikan saavutukset, katedraalit, pyramidit ja sen sellaiset, vaan se, miten ihmeessä vaippahuolto tai maitokakkojen sieppaus on eri kulttuureissa hoidettu. Mitä tehdään maitokakalle iglussa tai kodassa, jossa ei tunneta edes kangasta, eikä ole juurikaan kertakäyttömateriaaleja tai pesumahdollisuuksia? Työmäärän täytyy olla valtava joko pyykkäyksessä tai vessahätäviestinnän seuraamisessa.

-Piia

1 kommentti

Kesän luomuherkkuja

9 kesäkuun, 2010 klo 9:51 pm (keittiö, mökkeily, ruoanlaitto, villivihannekset, yhteiskunnallinen vaikuttaminen)

Valmistin tänään niin luomut pöperöt, että vaikea enää ylittää: oman mökin nokkosista tehtyä muhennosta, keitettyjä ohrasuurimoita ja keitettyjä luomumunia. Tämä on mökkeilypikaruoka, mutta onnistuu hyvin näin kaupunkioloissakin, kun oli pussillinen mökiltä tuotuja nokkosia mukana.

Taitolle nokkos- tai pinaattimuhennos keitetyllä kananmunalla vahvistettuna on aina maittanut hyvin. Se on ainoa ruoka, jota hän syö säännönmukaisesti lautasen tyhjäksi. Kyllä hän hyvin syö kaikkea muutakin, mutta minulla lienee tapana kattaa liian isoja annoksia. Syön sitten itse loput.

Tähän vuodenaikaan kannattaa poimia nokkosista vain latvat, ei paria kolmea lehtiparia enempää. Muuten mukana on liikaa sitkeää vartta. Suolan ja sokerin sopiva suhde riittää mausteeksi pinaattimuhennoksen tapaan. Maitojauhettakin voi lisätä joukkoon, jos sitä sattuu olemaan.

Toinen luomuruokasuosikkimme mökillä on savustettu lahna. Mökkijärvi on viimeisen kymmenen vuoden aikana rehevöitynyt yhä näkyvämmin peltojen valumavesistä, ja sinne on ilmestynyt virkeä lahnakanta. Olemme oppineet syömään niitä savustamalla ne vanhalla pallogrillillä. Edes grillihiiliä ei tarvitse ostaa, kun käyttää itse tehtyjä koivupilkkeitä. Ekaksi kyllä joutuu polttamaan pientä koivupilkenuotiota grillissä, ennen kuin hiillos on valmis. Sitten on oltava nopea, sillä hiillos ei kauan kestä.

Lahnoilta katkaisemme niskan, poistamme sisälmykset, täytämme kalat suolaheinäsilpulla ja lisäämme suolaa. Lahnan rasva on kunnon aivoruokaa, ja savustettuna kala on todella hyvän makuista.

Eilen tuohduin Hesaria lukiessani jutusta, jossa kalastaja ei ymmärtänyt arvostaa suuria lahnasaaliitaan, vaan toimitti ne bioenergiaksi. Tänään mielipidekirjoitukseni julkaistiin. Nähtävästi moni muukin on ottanut yhteyttä, sillä Kotimaa-osiossa kokit ja martat ottivat kantaa lahnan palauttamiseksi suomalaisten ruokapöytään.

-Piia

2 kommenttia

Taapero kävelee

2 kesäkuun, 2010 klo 8:00 am (lastenhoito, liikenne, ympäristökasvatus)

Kun aikoinaan mietin etukäteen, millaisia kasvatusperiaatteita noudatamme, yksi vahva tavoite oli omien jalkojen käyttö. Nykyään yhä useampi ihminen lihoo, laiskistuu ja sairastuu, kun moottorivoimaa on tarjolla kaikkeen siirtymiseen paikasta toiseen. Meillä ei ole autoa, joten omien jalkojen käyttöä ei voi välttää. Julkisillakin liikkuessa kulkuneuvon vaihdot ja pysäkille kävelyt tuovat pari tuhatta askelta päivässä.

Taaperon kävelemään oppimisesta on pitkä matka kunnon kävelemiseen ulkona. Taito oppi kävelemään 11 kk ikäisenä, mutta vasta nyt kaksivuotiaana onnistuu esimerkiksi kauppareissu vajaan kilometrin päässä olevalle lähiostarille istumatta rattaissa. Vielä vuoden ja kymmenen kuukauden ikäisenä Taito ei suostunut kävelemään juurikaan, jos rattaat olivat näköpiirissä. Se saattoi johtua myös hänen turvallisuushakuisuudestaan, sillä ilman rattaita liikkuessa hän pyrki syliin vähän väliä tai istui maahan, mikä teki matkanteon aika mahdottomaksi.

Kävelemisen hankaluuden takia minä välttelin yhteistä ulkoilua viime talven, sillä lumi teki Taiton liikkumisen entistä hankalammaksi. Sisäleikit olivat leppoisia ja mukavia, ulkona olo odottelua, tylsistymistä, palelua ja taaperon suostuttelua. Päiväkodissa onneksi Taitoa ulkoilutettiin, ja muutama viikko sitten huomasin, että hänhän osaa oikein hienosti kulkea rattaiden vieressä aisasta kiinni pitäen. Olisikohan hän oppinut sen ihan itse päästyään sopivaan ikävaiheeseen, vai onko päiväkodissa tehty iso työ?

Nyt ulkoilu onkin paljon mukavampaa, vielä kun ulos pääsemiseksi riittää nyt paljon lyhyempi pukemisruljanssi. Täällä mökilläkin Taito saattaa lähteä mukaan ulkotöihin sen sijasta, että jäisi ulkoportaiden eteen istumaan ja leikkimään äitini vahdittavaksi. On ollut hienoa tunnistaa yhdessä lintuja ja katsoa kasveja, ja kaupungissa leikkipuiston sijaan menemme yleensä meren rannalle.

Ensimmäinen kauppareissu rattaiden ulkopuolella sujui sekin mallikkaasti. Taito ei vielä tiedä karkeista mitään, joten karkkihyllyt eivät aiheuta ongelmia. Hedelmätiskin hedelmät sen sijaan ovat taaperon ulottumiskorkeudella, ja hän alkoi kauppaan päästyään pyytää niitä. Yksi omena ehti suuhun asti, ennen kuin minä ehdin väliin. Liimasin siihen punnitustarran ja ostin sen sitten muiden ruokien mukana. Kassalla annoin omenan hänelle, maksoin ostokset, ja tavarat pakattuani huomasin, että Taito oli syönyt puolet jo punnitustarrastakin. No, kotimatka sujui leppoisasti toisessa kädessä omena ja toisessa rattaiden aisa. Kotiovella omenasta olikin jäljellä enää kanta. Voi olla kokeilemisen arvoinen keino ottaa keskittymisruokaa mukaan toistekin.

-Piia

3 kommenttia