Rakas Nokialaiseni täytti juuri yhdeksän vuotta. Toivotan sille synttärionnittelut haikein mielin, sillä vieressä pöydällä odottaa uusi Samsungin älypuhelin. Vanha puhelin toimii vielä muuten hyvin, mutta linjan toisessa päässä on yhä useammin ollut vaikeuksia saada selvää, mitä sanon. Tätini tuli hankkineeksi puhelimen, jota ei osaa käyttää, ja antoi sen minulle. Ehkä siis on aika myöntää tosiasiat ja tehdä vaihto.
Puhelimen käyttötavat on syytä miettiä tarkkaan, sillä en halua muuttua vailla ympäristön huomiokykyä vaeltavaksi zombiksi. Tiedättehän tämän ilmiön, jonka huomaa vaikka bussissa istuessa: koirat tuijottavat ihmeissään ja toiveikkaana omistajiaan, pikkulapset vanhempiaan ja nämä sekä loput ihmiset älypuhelintensa ruutuja. Ajatusten silppuuntuminen ärsykkeestä toiseen tekee hajamieliseksi ja ärtyisäksi, läsnäolo katoaa.
Yksityisyyden suoja on toinen ajatuksia herättävä aihe. Viime keväänä nousi kohu siitä, että käyttämällä facebookia kännykällä antaisin samalla luvan lukuisten taustatietojen keräämiselle, mukaan lukien puhelimen mikrofonin käyttö. Lukuisat muutkin sovellukset vaativat käyttöehdoissaan pääsyä käyttäjän sijaintiin, henkilötietoihin, kameran tai mikrofonin antamaan dataan. Jos lukisin sähköposteja gmaililla, antaisin samalla googlelle mahdollisuuden yhdistää henkilötietoni muuhun toimintaani. Ai että paraskin sanomaan, kun itse jaarittelen kuulumiseni suoraan ”Internetin etusivulle”. Siinä on kuulkaas eroa, kertooko sen, minkä itse päättää vai antaako tietojen tottumuksistaan, arkielämästään ja sosiaalisista verkostoistaan kertyä isojen yritysten loputtomiin tietopankkeihin.
kuva: Tatters, Creative commons.
Kännykälle annettu huomio on pois muusta, olisihan arkisessakin ympäristössä loputtomasti seurattavaa. Tänään bussipysäkille kävelessäni ilahduin, kun huomasin lyhtypylvään päällä pikkutikan rummuttamassa. Pikkutikka tarvitsee lahopuita ruokansa hakemiseen, ja sen paikalla olo kertoo siitä, että lähistöllä on vielä kunnollisia metsiä. Tikkakoiras oli löytänyt ihmisen tekemästä rakenteesta äänekkään kaikupohjan reviirinsä ilmoittamiseen. Viereisen lyhtypylvään päällä oli toinen samanlainen otus, jonka hormonit leuto kevät oli saanut vauhtiin jo helmikuussa.
Kun *näen* lähiympäristössäni asioita, niistä tulee myös minulle merkityksellisiä. Haluan jättää lähimetsän ja sen pystyyn kuolleet puutkin paikoilleen, koska tiedän pikkutikkojen hakevan lahopuun koloista ruokansa. Mitä enemmän harhailisin muissa maailmoissa, sitä vähemmän tuntisin arvokkaita asioita kotikulmillani. Ilman ruudun tuijotteluakin meiltä jää paljon huomaamatta, joten ei kannata pahentaa tilannetta.
Mitä hitaammin liikkuu, sitä enemmän asioita näkee. Viime keväänä istuimme lasten kanssa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingin keskustan kyljessä. Puiston yläpuolella hiirihaukkapari järjesti lentonäytöksen, jota seurasimme pitkään. Hiirihaukkakoirailla on tapana vakuuttaa geeniensä erinomaisuutta tekemällä naaraan lähellä näyttäviä syöksyjä ja valehyökkäyksiä. Lintujen näyttävyydestä ja niiden kirkunasta huolimatta olimme ainoat kulkijat, jotka huomasivat mitään. Ei ihme, ettei luontoa aina puolusteta, kun ihmiset eivät edes huomaa sen olemassaoloa.
kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.
Ekoelämää 