Tällä joululomalla uppouduin Jung Changin kirjoittamaan teokseen Kiinan viimeinen keisarinna, joka on ilmestynyt jo vuonna 2013. Löysin sen sattumalta appivanhempien kirjahyllystä. Kyseessä ei ole tusinaromaani, vaan valtavan laajaan lähdemateriaaliin pohjautuva dokumentti. Keisarinna Cixi kaappasi vallan miehensä kuoltua vuonna 1861, ja pysyi vallassa muutamia poikkeusvuosia lukuunottamatta kuolemaansa asti, vuoteen 1908.
Keisarinna Cixi, kuva: Amsterdam museum, CC-lisenssi
Tositarina on kyllä käy jännityskertomuksesta, vai mitä ajattelette tästä lähtökohdasta: Heiveröinen keisari on kuollut, mahtavankokoista valtakuntaa ravistelee sarja kapinoita, sijaishallitsijoiden neuvosto tuntuu tekevän vain huonoja päätöksiä. Yksi keisarillisista jalkavaimoista päättää kaapata vallan yhdessä leskikeisarinnan kanssa, mutta miten he onnistuisivat, kun hovin naisilla ei ole lupa osallistua politiikkaan, ei edes oikeutta puhua kasvokkain kenenkään miehen kanssa. Valtiopetossyytteistä seuraisi tuskallisella tavalla toteutettava kuolemanrangaistus. Näistä lähtökohdista he kuitenkin saivat syrjäytettyä kahdeksan sijaishallitsijan joukon ja siirtyivät hallitsemaan maata lapsikeisarin huoltajina. Kiinan kurssi käännettiin uuteen suuntaan. Ulkomailta alettiin vähitellen hakea kokemuksia uuden tekniikan käytöstä, koulutusjärjestelmästä ja monista muista asioista. Ulkopoliittisten kriisien ratkaisukeinot käyvät hyvin opiksi nykypoliitikollekin.
Keisarinna Cixi ei käyttänyt täysiä valtuuksiaan vihamiestensä rankaisemiseen, vaikka teloituttikin vaarallisimpia vastustajiaan. Historiallisiin asiakirjoihin perusteellisesti perehtynyt kirjailija Jung Chang onkin sitä mieltä, että keisarinnan vastustajat ovat päässeet liiaksi vaikuttamaan hänen maineeseensa historiassa. Kirjailija osoittaa mm. lukuisen aikalaiskirjeiden myötä, että osoittamalla armollisuutta vastustajiaan kohtaan, Cixi onnistui voittamaan heitä kannattajikseen. Kansalaisten tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että hän oivalsi vilkkaan ulkomaankaupan merkityksen valtiontaloudelle, mikä nosti verotulot moninkertaisiksi.
Nykyään puhutaan paljon Kiinan ihmisoikeusongelmista, mutta sama aihe puhutti maailmaa jo 1800-luvulla, jolloin mm. julmat teloitusmenetelmät herättivät kauhistusta länsimaissa. Cixi lakkautti julmimman kuolemanrangaistustavan, tuhannen sivalluksen kuoleman. Hän myös kielsi han-kiinalaiseen tapaan kuuluvan naisten jalkojen sitomisen, jossa jalkaterät murskattiin pieniksi kauneussyistä.
Ympäristön harmoniaa 1800-luvun Kiinasta: Cixin entistämä Kesäpalatsi Pekingissä. Kuva: See Tatt Yeo, CC-lisenssi.
On kiehtovaa lukea kiinalaisten ajattelutavoista ja kulttuurista 1800-luvulla, ehkäpä se auttaa ymmärtämään myös nykyisiä ajattelun eroja Kiinan ja länsimaisen välillä. Näinä Aasian nousun aikoina on myös hyväksi yleissivistykselle tutustua erilaisiin Kiinan etnisiin ryhmiin ja niiden historiaan. Keisarinna Cixi oli kansallisuudeltaan mantšu, kuten sen ajan ylimmät vallanpitäjät. He olivat hallinneet pienenä vähemmistönä han-kiinalais-enemmistöistä maata 1600-luvulta lähtien. Kiinan menneessä kulttuurissa itselleni oli uutta saudi-henkinen tapa erottaa sukupuolet eri elämänalueille ja sulkea naiset täysin julkisen elämän ulkopuolelle. Hovin naiset elivät pitkälti eristyksissä Kielletyn kaupungin palatsissa valtavan eunukkipalvelijajoukon ympäröimänä.
Cixin aikakauden kuvaus antaa toivoa siitä, että Kiina voisi selviytyä nykyisistä saasteongelmistaan. 1800-luvulla nimittäin kiinalaiset vastustivat teollistumista ja rautatien rakentamista vuosikymmeniä. Nopeaa liikkumista ja jokapäiväisen elämän helppoutta tärkeämpiä olivat esivanhempien haudat ja luonnon tasapaino. Esimerkiksi laskettaessa laivaa vesille rukoiltiin vesien jumalaa ja pyydettiin anteeksi sille aiheutettua häiriötä. Modernisaatioprojektit ”turmelevat maisemamme, tunkeutuvat pelloillemme ja kyliimme, pilaavat fengshuimme ja tärvelevät kansamme elinkeinon”, kuten eräs Cixille uskollinen virkamies kuvasi, vaikka teollisuutta lukuunottamatta kannattikin monia uudistuksia. Koneiden jylisevää meteliä ja mustaa savua pidettiin erityisen kauhistuttavina, sillä niiden katsottiin puuttuvan luonnon toimintaan ja häiritsevän kuolleita sieluja. Ehkä harmoniaan pyrkivä arvopohja olisi puhdistettavissa esiin jostakin hiilipölyn alta?
Ekoelämää 