Luin vastikään jonkun innokkaan kommentin varmaankin Talouselämä-lehdestä, että kaikille suomalaislapsillehan pitäisi opettaa tietokoneiden ohjelmointia jo peruskoulussa – pelien koodaaminen kun näyttää lyövän hyvin leiville. Hesarissa taas kokenut varhaiskasvatuksen maisteri kirjoitti liian koulumaiseksi käyvää esikoulua vastaan – oppimisen jäykistäminen koulumaiseen muottiin tappaa hänen mukaansa lasten luovuuden. Oma-aloitteisuuskin kuulemma kärsii, jos lapsi opetetaan siihen, että virikkeet tarjoaa joku toinen.
Pienten vanhempana lasten oppiminen mietityttää usein: Mitä olisi hyvä oppia varhain? Kuinka voisi edistää empatiataitojen kehitystä? Laulanko itse niin nuotin vierestä sen takia, etten käynyt lapsena soittotunneilla tai muskarissa? Minkä asioiden osaamisesta itselleni on ollut hyötyä?
Aikaisemmin uskonnollista kasvatusta pidettiin tärkeänä. Nykyään mitään uskontoon liittyvää ei lapsille tunnu saavan mainita sen enempää varhaiskasvatuksessa kuin koulussakaan. Perheemme uskonnottomuudesta huolimatta meille olisi ihan sopivaa, että myös uskonnollisiin menoihin käydään tutustumassa. Etenkin eettinen pohdiskelu olisi kovin suotavaa. Itse haluamme pyrkiä hyvään ja tehdä valintamme siltä pohjalta. Toisaalta hyvien valintojen pohjaksi tarvitaan monesti paljon tietoa ja suuruusluokkien tajua.
Tuntuu siltä, että omissa aivoissani matemaattiset rakenteet ovat jossakin hyvin syvällä. Olen ollut iloinen, että äiti huomasi kiinnostukseni matematiikkaan jo alle kouluikäisenä ja opetti peruslaskutoimitukset hyvissä ajoin. Suuruusluokkien hahmottaminen ja laskelmien tekeminen on helpompaa, kun on perusteet riittävän nuorena oppinut. Vähintään yhtä iloinen olen siitä, että äiti opetti myös jätkänshakin pelaamisen jo reilusti alle kouluikäisenä. Koulussa jätkänshakkitaidot toivat sosiaalista statusta aina ekaluokasta lukion loppuun asti. Kaipa pelitaidot tuovat annoksen matemaattista osaamista siinä sivussa. Nämä samat asiat olen halunnut opettaa omillekin lapsilleni.
Taito on omaksunut matemaattisia asioita kuin pesusieni vettä jo yksivuotiaasta lähtien. Muistan, kuinka hän alle kaksivuotiaana laski nappini ihan omasta aloitteestaan ja totesi sitten: ”äidin villatakissa on seitsemän nappia”. Viime viikolla oli viimein jätkänshakin vuoro, kun jouduimme nököttämään monta päivää sisällä vesirokon takia. Viisivuotias innostui heti. Valokilla matemaattiset kyvyt ovat näkyneet enemmänkin muotojen hahmottamisessa ja käsittelyssä: toissapäivänä hän vaati saada ylähyllyltä 15-palaisen palapelin ja sai sen kootuksi.
Pohdimme kaverini kanssa yhtenä päivänä yrittäjän tarvitsemia taitoja. Hän oli sitä mieltä, että koulunkäynnin pohjalta kuvittelemme kuhunkin ongelmaan olevan olemassa jokin valmis ja oikea vastaus. Monimutkaisessa maailmassa niin ei yleensä ole edes fysiikan laskelmissa: on vain erilaisia lähestymistapoja ja eri tarkkuudella tehtäviä arvioita. Pitää yrittää monta kertaa ja siten lähestyä parempaa lopputulosta, insinöörit sanovat sitä iteroinniksi.
Olen siinä käsityksessä, että liiallinen asiaosaamisen vyörytys voi tehdä pahaa luovuudelle ja kulttuurisille taidoille. Yritänkin pitää lasten touhut monipuolisina. Välillä mietityttää, voiko lapsen uppoutuminen tietokirjojen parin tuoda luonteeseen jonkinlaista tosikkomaisuutta. Niin kuin vaikka yhtenä päivänä junarataleikissä:
Ä: Viekös tämä juna omenalastiaan Pieksämäelle?
T: Mutta äiti, sehän on pelkkä leikkijuna eikä kuljeta oikeasti mitään minnekään.
Hyvä olisi lastenkin oppia tuntemaan ja ymmärtämään omaa elinympäristöään. Olemme siksi luonnossa liikkuessa opetelleet mm. syötäviä kasveja. Kerran mainitsin pihalla tapaamalleni naapurille, että olimme bonganneet pihasta jo neljä eri muurahaislajia. ”Ai onko niitä eri lajeja”, kuului vastaus, ja hän on sentään ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut. Nähtävästi havainnoimme ulkoillessamme aika erilaisia asioita. 🙂
Ekoelämää 