Ekoelämää

Vietin lasten kanssa menneenä kesänä varmaankin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, neljä kuukautta mökillä, kolmasosan vuodesta. Tompan loma rajoittui lähinnä syyskuulle. Palasimme kaupunkiin viikko sitten. Onhan täällä Helsingin Energian kaukolämpöverkon äärellä mukavan lämmintä. Kaipaan kuitenkin takaisin! Tuntuu niin kädettömältä hakea kaikki kaupasta, kun olimme koko lämpimän vuodenajan kalastaneet, viljelleet kasvimaata, keränneet villivihanneksia, marjoja ja sieniä, syöneet ähkyyn asti omien kesäkanojemme munia ja hakeneet maidon viereiseltä maatilalta (kesän aikana sitä haettiin 175 litraa!, odotan kolesterolitestiä malttamattomana!). Metsästäjä-keräilijän vaistot ajavat tekemään jotain oman ruuan eteen, mutta kaupungissa en voi tehdä juuri muuta kuin kerätä marja-aronioita koristepuskista. Niin turhauttavaa!

Tiedän tiedän, että työnjako on ihmiskunnan vahvuus. Ja että oikeasti toimeentulo ei kauheasti etene, jos pelkkään ruuanhankintaan kuluu suurin osa ajasta. Mutta vaistot ovat vaistoja, ja lajityypillistä käyttäytymistä se ihminenkin kaipaa.

Tämän kesän merkkitapauksia olivat ainakin:

Vinttiremontin valmistuminen (viimeistelystä kirjoitan lisää erillisessä kirjoituksessa). Mökki täytti 61 vuotta, ja aikanaan keskeneräiseksi jätetty vinttikerros tehtiin nyt valmiiksi ja otettiin käyttöön. Kahdelta ripeäotteiselta remontoijalta työhön kului viisi viikkoa.

Ystävien vierailut mökillä. Ihanaa, kun kaverit jaksavat matkata kauas maaseudulle meitä tervehtimään. Olen niin kiitollinen siitä, että meille on sattunut niin hyvä ystäväpiiri. Ja kun he vieläpä matkasivat meille asti raatamaan apunamme töissä. Yritin varovasti ehdottaa, että pitäisiköhän rankakasamme moottorisahauksen sijaan välillä lähteä vaikka maidonhakuretkelle tai mustikkaan, ja sain vastaukseksi, että kaverini mielestä mootorisahalla sahaaminen ja traktorin ajaminen ovat niin mukavia hommia, ettei niihin koskaan kyllästy. Pääsimmepä tekemään omat versiomme ”komein halkopino” -teemasta.

Lapset oppivat leikkimään yhdessä. Alkukesän toimin erotuomarina lasten ainaisilta tuntuneissa kiistoissa. Valokin 2-vuotissynttäreiden jälkeen Taito lähti viikoksi isovanhemmilleen. Hänen palattuaan takaisin mökille leikit alkoivat yhtäkkiä sujua. Lapset rakensivat kaupunkia, kuljettelivat palikoita kuorma-autolla, leikkivät majanrakennusta, rellottivat yhdessä lukemassa ja istuivat aina vierekkäin kiikkustuoliin syömään saamansa erikoisherkut.

Valokki kasvoi isoksi: oppi kokonaan kuivaksi ja lakkasi myös imemästä peukaloaan. Hampaissa oli jo alkanut näkyä virheasentoa, ja lapsi oli niin kiintynyt peukaloonsa, että se oli suussa nukkuessakin. Lopulta peukalo tuli niin kipeäksi, että vieroitus tapahtui itsekseen kerrasta. Lohtupeukalon jäätyä pois itku on kyllä ollut herkemmässä. Vaippapyykin loppuminen taas helpotti mökkeilyä *niin* paljon.

Lapset pääsivät mökillä touhuamaan ihan erilaisia juttuja kuin kaupungissa: Taito opetteli soutamaan ja pääsi traktorin kyytiin monet kerrat, Valokki kulki mielellään mukana ruokkimassa kesäkanoja. Maidonhakureissuilla päästiin monesti katsomaan lehmiä ja vasikoita. Naapurin kissa ja toisen naapurin Tessu-koira (jota Valokki sitkeästi kutsuu Ressu-koiraksi) aiheuttivat poloiselle kuopuksellemme kauhunhetkiä. Hän pitää eläimistä kovasti nähdessään niitä kuvissa, mutta samassa tilassa juoksenteleva isohko eläin saa aikaan paniikin.

Luonnon eläinten ja kasvien bongaus on aina mökkeilyn ilo. Vielä toiseksi viimeisenä mökkeilypäivänä iloitsin luonnonläheisyydestä, kun heti aamupissalle ulos kylmään lähdettyäni näin harmaapäätikan ja pyrstötiaisparven. Pitkän lämpimän kesän päättänyt hyinen viikko sai mukavan lopun. Taitolla oli bongauksen kannustimena Bongauskirja, johon liimataan tarra aina kun jokin laji on nähty. Idea on loistava, mutta ikävä kyllä kirja on brittiläisestä alkuteoksesta suomennettu. Senpä vuoksi isoa osaa lajeista ei ole koskaan mahdollista meillä bongata, ja toisaalta isoa osa havainnoista ei kirjasta löydy.

Tämän kesän aikana olin myös kyläläisten kanssa tekemisissä varmaan enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Ihailen sitä, kuinka paljon paikalliset osaavat kaikkea ja selviävät tilanteesta kuin tilanteesta. Joka kesä toistuu sama: rakastun maaseutuun ja mietin pääni puhki, kuinka voisimme elättää siellä itsemme. Maanviljelijöiksi meistä kaupunkilaistolloista ei taitaisi olla, mutta kai nyt *jokin* yritysidea voisi toimia.