Ituhippi asuntomessuilla

Tulipa taas tehtyä jotain, mitä en ole kokeillut ikinä aikaisemmin, nimittäin käytyä asuntomessuilla. Tapahtuman tarkoitus on toki saada myyntiä uusille huonekaluille ja remonttitarvikkeille. Äitini ihastui messutaloihin, mutta minussa ne eivät onnistuneet herättämään suuria tunteita. Kaipaan kodikkuutta ja helppohoitoisuutta, en jaksaisi harjailla valtavia terasseja puhtaaksi männynneulasista. Yleensä lapset suhtautuvat innokkaasti kaikkeen uuteen, mutta nyt he sanoivat, että olisivat olleet mieluummin mökillä. Hakivat kuitenkin karkkia esittelykojuista aina kun silmä vältti. Saimaan maisemia sentään kelpasi katsella.

Asuntomessupihat on sovitettu maisemaan. Kuva: Valtteri Maja.

Kodikkaimmat talot olivat budjetiltaan pienimmästä päästä, ja jostain syystä ruotsalaisten suunnittelemia. Jotenkin he vain osaavat tehdä sen viihtyisän loppusilauksen, kun suomalaiset tyytyvät käytännöllisyyteen. Halvemmissa taloissa suunnittelija oli myös muistanut, että makuuhuoneissa tarvitaan säilytystilaa vaatteille, ei riitä pelkkä tikas ja yksi vaatepuu pienen huoneen seinää vasten… Mitä kalliimpi talo, sitä kummallisempia olivat tilaratkaisut.

Etsiskelin näkökulmia kylppärirempan toteuttamiseen. Sellaisen kun joudumme tekemään meneillään olevan putkiremontin takia. Yhden kivan lattialaattamallin löysin (Laattapisteen PPA Lune Phobos), mutta arkkitehdit hyvät – se vallitseva tummanharmaa seinälaatta messukylpyhuoneissa tekee niistä aika synkkiä. Taidan muotivirtauksista huolimatta valita seinään turvallisen vaalean värisävyn.

Myönteisiä juttuja:

– Lähes jokaisessa talossa oli kunttapiha, jonka pitäisi olla helppohoitoinen vaihtoehto nurmikolle. Ei ruohonleikkureita, sammalen myrkytyksiä tai lannoitusta. Sääli sitä metsäplänttiä, josta kuntta on peräisin, mutta huonosti kai pohjakasvillisuudelle olisi avohakkuukohteessa käynyt joka tapauksessa. Kulutusta se ei tosin kestä yhtään.

– Saimaan maisemat ovat hienot, ja avautuvat hyvin messualueen korkeuksista

– Rannoista valtaosa oli jätetty yhteiseen käyttöön ja lähelle luonnontilaa. Rantaa kiersi houkuttelevan näköinen kävelyreitti.

– Pienimuotoinen liikunta oli läsnä monessa paikassa: voimistelurenkaat ja puolapuut ovat kuuminta hottia.

– Tällaisen sadevesisäiliön bongasin, en ole vielä uskaltanut katsoa hintaa. Säiliöön saa kiinni puutarhaletkun, jolla voi kastella pihansa, ja pakkaskestävyyskin on mietitty. Vaikuttaa käytännölliseltä, mutta tämänkin ulkoasu kaipaisi (ruotsalaisen?) suunnittelijan loppusilausta.

Mietityttäviä asioita:

kuva: Valtteri Maja.

– Asuntomessupihoilla ei voi tehdä oikein mitään. Hyötykasvit eivät ole nyt muodissa: en huomannut omenapuita tai marjapensaita. Jokunen viljelylaatikko ja kasvihuone sentään oli pihoille pykätty. Minun olisi vaikea asua paikassa, jossa en voi tehdä mitään oman ruokani tuottamisen hyväksi. Ehkä Saimaalla voisi kalastaa?

– Aurinkolämpö, aurinkosähkö ja viherkatot orastivat joissakin kohteissa, mutta kovin vähän niitä näkyi. Asuntomessut on perinteisesti laahannut jotenkin jäljessä ympäristökuormituksen keventämisessä. Toki tämä kuvankin aurinkolämpökeräin olisi voitu suunnitella paremmin osaksi rakennusta.

– Ollakseen Mikkelissä messualue on kovin kaukana kaikesta. Lähellä ei ole kauppoja tai juurikaan palveluita, joten ennustettavissa on runsasta autoilua tuleville asukkaille.

– Fosforin loppumisesta ja rehevöitymisestä on puhuttu niin paljon, että olisi odottanut edes jossakin toteutetun modernin kierrättävän vessaratkaisun. Mutta ei, samoja vesivessoja kaikki.

– Bonuksena kävijä voi laskea, montako sellaista poreallasta pihoilta ja terasseilta löytyy, joihin on suora näkyvyys naapurin parvekkeilta ja ikkunoista. Näyttäytyjähenkiselle kylpijälle on jopa tarjolla allas, joka on kevyen liikenteen väylän vieressä. Joihinkin saunoihin oli myös suora näkyvyys naapurista – maitolasit ja muut näköesteet eivät ole nyt muodissa, mutta epäilen niiden tekevän paluun kaikessa hiljaisuudessa…

Ituhipin kirkonkyläkodin pihaa. Rivitalopiha kukkii, mutta silti se ei oikein vedä puoleensa.

Piha, jolla ei voi tehdä mitään, ei kyllä ole mikään uusi ilmiö kaupunkimaisessa ympäristössä. Naapurin maalaismökillä käydessäni hän paljasti, ettei oikein vieläkään viihdy kirkonkylällä. Ja hän sentään muutti kuusine lapsineen maaseudun vähien mukavuuksien ääreltä jo vuonna 1971. Minulla on kirkonkylällä sama ongelma: rivitalopihalle ei ole luontevaa mennä puuhailemaan, vaikka mökillä touhuan ulkona suuren osan ajasta. Villinä rehottava mökkipihani kauhistanee monia kotipuutarhureita, mutta se tarjoaa koko ajan jotain uutta: kesän mittaan yhä uudet villiyrtit kasvavat poimintakuntoon, ja löydän edelleen uusia kasvituttavuuksia. Sekalaisissa kukissa pääsee aina bongaamaan uusia ötököitä, pihapissalla käydessä huomaa heinikossa erikoisen värisen perhostoukan. Mökkeillessä olen osa hienoa ympäristöä, kirkonkylällä taas jotenkin en.

Ps. Pahoittelut pitkästä tauosta tekstin tuottamisessa, rakkaat lukijani! Aloin talvella tehdä työkseni tekstejä Juvan kulttuurisivuille, ja wordpressin käyttö sekä töissä että vapaa-ajalla taisi olla hiukan liikaa. Aiheita kyllä mielessäni on riittänyt, joten yritän parantaa tapani. Ja ensi kerralla yritän muistaa ottaa kunnon kameran mukaan, jotta saatte katso muutakin kuin vessan lattiaa ja teknisiä laitteita. 🙂

Mainokset

Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Ihmeaine sappisaippua

Viimeaikoina on tapahtunut niin paljon, että olen vain kiitänyt paikasta toiseen. Mutta siitä kerron lisää myöhemmin. Nyt haluan esitellä hyvän vanhan konstin, joka yllätti toimivuudellaan minutkin. Anteeksi nyt, kaikki vegaanilukijat, mutta teurasjätteistä saatava sappisaippua on mainio aine. Sillä sopii tiskata ja pyykätä. Sappinesteen entsyymien tehtävä on pilkkoa koko se proteiinien kirjo, jonka syömme, joten se sopii hyvin täydentämään pyykkipulverin entsyymivalikoimaa.

ihmeaine_sappisaippua1Kuopuksen vaaleaan lempitakkiin oli päiväkodin leikeissä kertynyt pihkatahroja. Arvelin ennusteen olevan huono. Takki ei ollut vähäpätöinen vaatekappale, sillä viisivuotias oli tähdentänyt, että se on säilytettävä koko hänen ikänsä ja aikanaan haudattava hänen mukanaan. Aikaisemmassa pesussa tavalliset tummentumatkaan eivät olleet lähteneet. Hieroin pihkatahrat ja tummentumat uutta pesua varten sappisaippualla, ja kas kummaa: pyykkikoneesta palasi kauttaaltaan kirkastunut vaatekappale. Eikä lämpöä tarvittu 40’C enempää, ei mahassakaan sappinesteen toimintaympäristö sen kuumempi ole.

Seuraavaksi mietin, mahtoiko osto- ja myyntiliikkeestä hankittu olohuoneen valaisin olla virheostos. Lasikuvut olivat rasvaisen pölyn peitossa, ja eikä liottaminen ja kuuraus astianpesuainevedessä saanut tahmakerrosta hievahtamaan. Kokeilin lisätä sappisaippuan pesuainevalikoimaan, ja johan alkoivat lampetit kirkastua. Sitkein kupu vaati kolme käsittelyä, mutta sen jälkeen lasipinta hohti kauniina.
lampun kupu ennen ja jälkeen pesun
Viimeisin onnekas avun saanut oli teekuppini, johon kertyneelle teekerrokselle ei astianpesukonekaan ollut voinut mitään pitkään aikaan. Käsitiskissä sappisaippualla kuuraten se kirkastui hetkessä takaisin valkoiseksi. Nähtävästi siis sappineste selviää teen käsittelystäkin näppärästi.

Ai mistä tällaista ihmeainetta voi hankkia? Ostin viimeisimmän palasen lähiseudun M-marketista, mutta myös ainakin Ruohonjuuressa se on ollut vakiotuote jo pitkään. Myös Ruohonjuuren verkkokaupan valikoimaan se kuuluu. Löytyisiköhän vegaanipyykkärin avuksi joku ennakkoluuloton kirurgi, joka luovuttaisi poistamansa sappirakot hyötykäyttöön?olohuoneen lamppu

Tavarataivas

Kokoustaminen ja langon karonkka toivat Helsinkiin. Päätin samalla täydentää lasten vaatekaappia. Mutta mikä on nykyään Helsingin paras lastenvaatekirppis?

Mielenkiintoisia toimintamalleja ainakin on kirppareille ilmaantunut: perinteisten pöytävuokrapaikkojen rinnalle on ilmestynyt yrityksiä, jotka hoitavat vaatteiden myynnin ja hinnoittelun avaimet käteen -periaatteella. Vaatteiden myynti hinnoitellaan esim. säkeittäin, provisiona tai molempina. Hyvänä puolena tässä toimintamallissa on penkomisen väheneminen: vaatteet ovat rekeissä koon mukaisessa rivissä.

tavarataivas2Kävin tutustumassa Hakaniemessä Ipanainen-kirppikseen (Näkinkuja 4), jossa yrittäjä hoitaa hinnoittelun ja myynnin. Lisänä on kantoliinavalikoimaa ym. lastentarviketta. Kahvillekin voi istahtaa, ja lapset ruokkia. Paikka oli muuten kiva, mutta taaperoiän ylittäneille lapsille siellä ei ollut oikein mitään. Valikoima oli pienenlainen. Seuraavana päivänä suuntasimme Kumpulaan vanhalle hovihankkijalleni Vekarakirppikselle (Intiankatu 20), jossa luotetaan perinteiseen pöytämyyntiin. Paikassa kävi entistäkin kovempi kuhina, joten ainakin tuotteiden vaihtuvuus on hyvä.

tavarataivas1Yllätyin iloisesti Vekaran hyvästä valikoimasta. Kun ottaa huomioon, kuinka kattavasti isommat lapset yleensä käyttävät vaatteensa loppuun, parin hyväkuntoinen vaatekassillisen rahtaaminen kotiin oli hyvä lopputulos. Omasta vaatekaapistamme ei jälleenmyyntiin kelpaavaa enää löydy, ainakaan kokonaista pöydällistä.

Helsingin parhaita lastenkirppareita hinta-laatusuhteeltaan ja valikoimaltaan ovat mielestäni MLL:n järjestämät kaupunginosakohtaiset kirppistapahtumat ja Elias-koulun myyjäiset Eirassa. MLL:n tapahtumat ovat vain nykyään kovin harvassa, eikä niistä tiedoteta yhtenäisesti missään. Herttoniemen ja Laajasalon yhdistykset järjestävät omat tapahtumansa kerran pari vuodessa, ja tietoa on ongittava niiden nettisivuilta. Seuraava Elias-koulun tapahtuma on taas Mikkelin päivänä 2.10.tavarataivas3

Tuttuni vinkkasi espoolaisesta Nella ja Nuttu -kirpparista (Pihatörmä 1), jossa vauraan westendin alueen äidit hankkiutuvat eroon lastensa garderoobien ylijäämästä sopuhintaan. Olisin käynyt, jos paikka osuisi paremmin reitilleni, mutta jääpä loppuvuodellekin jotain.

tavarataivas4Silloin, kun minulla on ylimääräistä aikaa Helsingin keskustan liepeillä, harrastan kävelylenkkejä Marskin muksut -kirppikselle Taka-Töölöön (Topeliuksenkatu 19). Sieltäkin on löytynyt yhtä ja toista, mutta lahjoitukseen perustuvissa paikoissa hyväkuntoiset merkkivaatteet ovat harvemmassa kuin siellä, jossa tuotto kertyy myyjälle itselleen.

Samalla suunnalla olisi myös muotitietoisille mammoille suunnattu second hand -kauppa Little Copenhagen (Töölönkatu 8), joka rajaa mm. kestovaipat valikoimansa ulkopuolelle. Toinen uutta ja vanhaa valikoimaansa yhdistävä puoti keskustan kupeessa on Harakanpesä (Eerikinkatu 9), mutta siellä kierrätysrekki on kovin rajallisen kokoinen. Harakanpesän suomalaisten suunnittelijoiden valikoimasta onneksi löytyy uusiakin tulevia lempivaatteita, jos käytettyjen valikoimasta ei tärppää.

Uusi koti

Niin vaihtui koti taas kerran. Kävi kyllä mielessä, että kun valitsee asuinpaikan maalla, kannattaako sitten ostaa rivitalokoti läheltä isoa tietä. Vaikka houkuttelevia talovaihtoehtoja olisi ollut monia, olemme Tompan kanssa lyöneet itseämme sormille: malttia siinä, meillä on jo mökki, joka vaatii yhden omakotitalon työt. Olemme valinneet vaihtoehdon, joka täällä maalla on suosittu: talvi kirkonkylällä keskuslämmityksen vaikutuspiirissä, kesä oikeasti maalla.

Juvalla on paljon kotivaihtoehtoja noin tuhannen euron neliöhinnalla. Sellaisen mekin valitsimme. Pohjaratkaisu on kiva, ikkunasta näkyy metsä ja palvelut ovat lähellä. Muovimatto vaihtui parketiksi.

Kauppoja tehdessämme laskin, että tämä oli kuudes kerta, kun olen ostamassa asuntoa tai osaa siitä. Ja sen päälle vielä metsätilakaupat. Jokainen kauppa on vieläpä tullut tehtyä ilman välittäjää. Toivottavasti tämä osoittautuu yhtä hyväksi kaupaksi kuin ne edellisetkin.

Kaupantekopäivän jälkeen selailin myytäviä metsätiloja. Siellä oli äsken maksetulla hinnalla myynnissä metsätila hirsimökkeineen, parikymmentä hehtaaria maata, vesioikeuskin. En ikinä totu siihen, että maata saa valtavan alan muutaman betoniseinän hinnalla. Entä jos olisimme valinneet toisen vaihtoehdon, ja päättäneet oikeasti *elää* maalla?

Talven aikana ”kaupunkielämään” ehtii tottua. Keväällä mökille mennessä vastassa on aina sama huumaava tunne: täällä elän, kerrostalossa olen vain hengissä. Teemmekö nyt elämästämme liiankin helppoa, ja paljonko menetämme samalla?

Ituhippi järjestää hautajaisia

Hautauslupa, virkatodistuksen tilaaminen, kuolinsyyntutkimuksen tilauslomake… Kummitätini hautajaisten järjestäminen on pakollinen perehdytys kuolemaan liittyviin paperitöihin. Yhteydenottojen välissä pohdiskelen yhden ihmisen elämän merkitystä, kokoan valokuvia ja muita muistoesineitä.

ituhippi_jarjestaa_hautajaisia1Tätini mietti kuolemaan liittyviä asioita paljon, ja oli kertonut toiveensa tuhkauksesta ja muista hautaamiseen liittyvistä järjestelyistä. Niiden pohjalta on ollut hyvä edetä. Sukuhautapaikka on valmiina ja perheen lakimies oli ajan tasalla perintöasioista.

Joidenkin isojen päätösten eteen jouduin silti heti. Kuolinsyyntutkimuksen takia vainaja piti kuljettaa 160 km:n päähän ruumiinavaukseen. Sieltä hänet olisi pitänyt kuljettaa poiskin ja taas yli sadan kilometrin päähän tuhkattavaksi. Vedin mutkia suoriksi ja pyysin, että tuhkaus suoritettaisiin ruumiinavauspaikkakunnalla. Kaikki seurakunnathan eivät tällaista menettelyä hyväksy, vaan ilmoittavat siunaavansa vainajia, ei tuhkia. Juvan seurakunnassa onneksi ymmärrettiin käytännöllisyyden päälle tässä asiassa.

Olin ihmetellyt, miksi täti oli eläessään niin huolissaan säästöjensä riittävyydestä hautajaiskuluihin. Kun kävin ensimmäisen kerran hautaustoimistossa valitsemassa arkkua ja hoitamassa muita järjestelyjä, en enää ihmetellyt.

– Mikä näistä arkkumalleista on edullisin? Pitäisi vain siirtää vainaja sairaalasta viereiseen krematorioon.

– Niin, tässä on tämä niin sanottu kuntamalli, hinta vähän yli 600 e. (osoittaa yhtä maallikolle ihan samalta näyttävistä arkuista) Jos haluatte siihen myös kantokahvat, hinta on reilut 700.

Muut arkkumallit ovatkin sitten 1000 euron paremmalla puolella. Monet sukulaiset eivät ilkeä haudata rakkaintaan ”kuntamallissa”, ja niin päästään tukemaan kotimaista yritystoimintaa. Netistä kyllä löytyisi ekoarkku.fi, jonka listoilla on jopa kierrätyskartonkinen arkku krematoriokäyttöön. Löysin sen vasta seuraavana päivänä, kun olin jo ehtinyt sopia paikkakuntani hautaustoimiston kanssa kunta-arkusta.

Olin ihmetellyt sitäkin, kuinka pienellä paikkakunnalla voi olla kaksi hyvin toimeentulevan näköistä kukkakauppaa. Hautajaisiin liittyvä liikevaihto taitaa selittää asian. Siunaustilaisuudessa omaisten on tapana laskea arkulle vuoronperään kukkalaite, joiden hinnat ovat 60 eurosta ylöspäin.

Jos hautajaistilaisuuden järjestäjä on oma-aloitteinen, hän voi ehdottaa sukulaisille kukkarahojen antamista valittuun hyväntekeväisyyskohteeseen. Massiivisen kukkalaitteen sijaan jokainen voi tuoda arkulle vaikkapa yhden ruusun. Meillä se olisi sopinut hyvin, kun kirkossa siunataankin vain pieni uurna, joka hukkuisi suurten kukkavihkojen keskelle. Jätin kuitenkin säätämättä sukulaisten kanssa. Perheemme kukka-asetelman askartelen omin voimin luonnonmateriaaleista ja S-marketin kukkanurkkauksen tarjonnasta.

ituhippi_jarjestaa_hautajaisia2Kesällä ostin kotimaista designia olevan puisen teelaatikon reilulla neljällä kympillä, ja mietin, hassaanko nyt rahojani holtittomasti. En hassannut. Jos laatikko on hiukan isompi ja sen nimenä on tuhkauurna, hinnat lähtevät kahdestasadasta eurosta. Vinkkinä taidekäsityöläiselle, kannattaa laajentaa tuotevalikoimaa! Terapeuttiseksi puuhasteluksi uurnan rakentaminen itse sopisi hyvin, ainakin jos on käsistään kätevä. Joko jossain on kansalaisopiston kurssi tästä aiheesta?

Odotin törmääväni listaan EU-standardeja, kun selvitin, mitä vaatimuksia uurnan pitää täyttää. Mutta ei, tänne ei ole byrokratian pitkä käsi vielä muistanut ulottaa otettaan. Krematoriosäätiö opastaa näin: ”Uurnalle asetetaan tietyt vaatimukset. Aikuisen vainajan uurna tulisi olla kooltaan neljä litraa. Mikäli uurna haudataan maahan on sen oltava jotain maatuvaa ainetta: puuta, polttamatonta savea tai helposti ruostuvaa ohutta peltiä.”

Tänään on tätiti synnyinpaikkakunnan lehdessä kuolinilmoitus, joka samalla on kutsu niillekin tätini ystäville, joille emme ehkä ole muistaneet ilmoittaa. Muistotilaisuuteen kokoan tätiini liittyvää materiaalia, jotta voitaisiin harvoin tavattavien sukulaisten kesken keskittyä muistelemiseen ja välttää vaivautunut keskustelu viime aikojen säästä.

Säästöpossun tammikuu: läträäjä vai ei?

vesi

kuva: Hibahaba, Flickr, CC

Vuoden aluksi kolahti postiluukusta tervetullut lasku: elämäni ensimmäinen kulutukseen perustuva vesilasku! Euroistaan tarkan ituhipin elämässä tämä osa-alue oli jäänyt hämärän peittoon. Sähkölaskumme on pieni, ja osaan käyttää lämpöä tehokkaasti, mutta entä lämmin vesi? Onko sokea pisteeni suihkussa läträäminen? Ainakin suihkussa käyminen kesti kauemmin kuin kämppiksillä, mutta olen ainoa tuntemani ihminen (perheenjäseniä lukuunottamatta), joka sulkee hanan saippuoinnin ajaksi. Nykyisessä taloyhtiössämme täällä maalla vesi laskutetaan kulutuksen mukaan, kylmä ja lämmin erikseen.

Keskimääräisen kerrostaloasukkaan vedenkulutus on Helsingissä suuruusluokkaa 170 litraa vuorokaudessa, ja omakotiasujalla reilusti vähemmän. Entisessä rivitaloyhtiössämme 14 euron vesimaksu per asukas kuukaudessa perustui kuulemma todellisiin kuluihin, eikä ihan riittänytkään. Ylittyisikö nyt 14 e per nuppi, kun maksan oikeasta kulutuksesta? Vesilasku tulee vain kaksi kertaa vuodessa, joten jouduin jännittämään lukemia kuukausitolkulla.

Iloinen yllätys: perheeni vesilasku oli vain 53 e neljän kuukauden ajalta. Kulutus on vain 30 l per nenä vuorokaudessa! Perinteisellä vesimaksulla maksaisimme reilusti toistenkin kuluja, nyt säästin yli satasen!

Kuinka tähän päästiin?

Helsingin kylppärissämme oli kylpyamme. Minulla oli tapana nautiskella suihkussa ekstralämmöstä sulkemalla ammeen tulppa ja antamalla lämpimän veden kerääntyä jalkoihini. Täällä maalla suihkun lattia on kylmä, eikä ammetta ole. Parin suihkukerran jälkeen hain lisämukavuutta ottamalla lasten kylpyammeen käyttöön: taas jalat ovat lämpimässä vedessä, aah… Mutta kas kummaa, samallahan näen kätevästi, paljonko vettä kuluu. Ja itse asiassa, kun vesi kerran on jo siinä, voinkin hyödyntää sen myöhemmin vessan vetämiseen…

Tähän tapaan alkoi säästäväinen vedenkäyttöni kehittyä syksyn mittaan. Vesimittarin raksutus mietitytti, ja tavaksi tuli huudella perheenjäseniä hoitamaan pisut samalla vedolla. Suihkussa läträsin kuten ennenkin, mutta vesi tuli hyödynnettyä toiseenkin kerran vessassa: ämpäri ja kauha avuksi. Tiskaamme käsin, ja astianhuuhteluvedetkin päätyvät vessaan.

Mutta en vieläkään käsitä, miten ero meidän kulutuksemme ja tyypillisen kulutuksen välillä voi olla niin suuri. Enhän ole vielä edes ottanut kovia keinoja käyttöön: esim. käsienpesuvesi lorisee suoraan viemäriin, ja suihkuvettä minulla kuluu edelleen tuplasti mieheeni verrattuna. Intiimipesussakin läträämme, koska pesemme lian pois vedellä, emmekä hankaa vessapaperilla.

Mihin te muut oikein saatte kaiken veden kulumaan? Käyvätkö kaikki muut suihkussa päivittäin? Keski-ikäistä lähestyvän aineenvaihdunnalla tunnen pari kolme suihkukertaa viikossa riittävän ihan hyvin, lapsille samoin. Toisaalta pyykinpesu ei näy kulutuksessamme, koska sen maksamme pyykkituvan hinnoissa.

Ps. Ehkä me kaikki vielä joskus näemme isommankin muutoksen, kun kalliin ja fosforia haaskaavan viemäri-infran tilalle rakennetaan modernit kuivakäymälät. Sitä odotellessa voisi vaikka kehittää ratkaisun, jolla suihkuvesi ihan automaattisesti täyttäisi vessanhuuhtelusäiliön. 🙂

Ekaluokkalaisen elämää: Viikkoraha-asiat

rahoja laskemassaViikkorahani on 150 senttiä viikossa. Viikkorahan ansainti EI ole helppoa. Minun pitää ansaita se näin: tiskaaminen kerran viikossa. Osallistuminen siivouspäivään. 10 senttiä päivässä lisää saan, jos luen pikkusiskolle kirjan.

Taito

Lähiruokaa valtatien varrelta

lahiruokaa_valtatien_varrelta3En taida olla ainoa, joka haluaisi ostaa lähiruokaa ja paikallisten pienyrittäjien tuotteita. Nelostien varrella niitä on tarjolla mukavissa puitteissa, Heinolan Heilan lähiruokakaupassa ja ravintolassa. Silloin kun kuljemme Helsingin ja Etelä-Savon väliä autolla, siitä on tullut vakipysähtymispaikkamme. Lapsillekin on kiva leikkipaikka, tosin ulkona.

Heilan hyllyssä on ihan tavallista ruokaa lähituottajien tekemänä: leipää, jauhoja, juustoja, mutta joukosta minun kaltaiseni ituhippikin löytää toisinaan uusia juttuja. Ketkä kaikki ovat maistaneet valkolupiinin versoja? Minulle ne olivat ihan uusi tuttavuus: mukavan rapeita, nopeasti kasvavat versot sopivat hyvin talvisalaatiksi.
valkolupiinin versoja
Paikan erikoisuus on myös viinikauppa: Alkon tuotteiden sijasta pääsee kokeilemaan kotimaisia marjaviinejä ja siidereitä, tai vaikka sahtia. Valkoherukkaviini on muuten maultaan yllättävän lähellä rypäleistä tehtyä marjaviiniä.

lahiruokaa_valtatien_varrelta2Mistähän muuten johtuu, että lähiruokapaikkojen valikoimassa on aina myös suklaata? Kaakaopuu ei taida kasvaa kovin lähellä? Konvehtien tekeminen tuo ehkä kaivattua lisätuloa jollekulle maatilan emännälle. Syötäviä lahjoja on kiva antaa, ne eivät jää kaappeihin pölyttymään, ja huolella tehdyt suklaat ovat myös kauniita.

Olisi kiva löytää muitakin lähiruokakauppoja. Helsingissä olen käynyt Anton & Antonissa ja Mikkelissä Tuorepuodissa, mutta entä muita? Tiedätkö hyvän?

Jääkaapin uudet tavat

Oma hylly pian syötäville ruuille jääkaappiin – siinä on minun keksintöni näin hävikkiviikon kunniaksi. Uuden asunnon myötä saimme ruhtinaallisesti jääkaappitilaa, saman verran kuin meillä oli kommuunissa seitsemälle. Idea on yksinkertainen: rasioihin pakatut tähderuuat ja muut nopeasti pilaantuvat laitan tietylle hyllylle.

Syö pian -hyllyltä näen yhdellä vilkaisulla, minkä verran lounasruokaa on jäljellä tai mistä aineksista pitäisi seuraavat pöperöt kehitellä. Rasioihin kirjoitan maalarinteippiin päivämäärän, jottei tarvitse myöhemmin arvailla, onko kyse vuosikertatuotteista.

syö pian -hylly

Huh, tässä sitä taas nähdään, etten ole mikään kodin hengetär. Tietääkö joku hyvän keinon, jolla vanhat etiketit saa lasipurkeista pois ennen uusiokäyttöä säilönnässä? Tuo Lidlin perunasalaattirasia on muuten palvellut eväsrasiakäytössä jo pitkään, saa sieltä siis laadukkaitakin tuotteita. 🙂 Ja ei, itse en käy Lidlissä.

Nyt hyllyllä näyttää olevan viimeinen erä viikonlopun vermisellikeittoa, jota lapset lakkasivat syömästä kahden tarjoilukerran jälkeen… Niinpä minulla samaa lounasta riittää jo viidettä päivää, ehkä tänään pääsen loppuun asti. Kasvisruuat ovat onneksi säilyväisiä. Keiton seurana on avattu mustikkahillopurkki ja rautaliuos, joka ehti olla kaksi viikkoa lämpimässä, ennen kuin sattumalta huomasin ”säilytettävä avattuna jääkaapissa” -huomautuksen. Saapahan ruuansulatukseni hyvää treeniä, näin rautamahaa ylläpidetään.

kukkakaaleja

kuva: Nick Saltmarsh, Flickr, CC

Muuten tähän vuodenaikaan kasvimaan sato määrää ruokavalintoja aika pitkälle. Kukkakaalit päättivät kasvaa syötävään kokoon kaikki kerralla, eivätkä ne säily kauaa kotioloissa. Kesäkurpitsojen sesonki myös lopuillaan. Perunoita on tullut valtava sato, josta riittäisi tutuillekin, jos vain joku niitä tulisi noutamaan. Pottuset odottavat vielä korjuuta maassa.

Ai mikä uusi asunto? Asustamme nykyään Juvan kirkonkylällä vuokratussa kerrostaloasunnossa, taidan olla kevyt-maallemuuttaja. Täältä on lyhyt ajomatka mökille, ja lapsilla kävelymatka sekä kouluun että päiväkotiin. Kommuuni Helsingissä on vielä olemassa, siellä Tomppa asuu työviikkonsa. Uusi alivuokralaisemme hyödyntää toista meiltä jäänyttä Helsingin-huonetta.

« Older entries