Samoalaisen mietteitä eurooppalaisesta elämästä

Papalagit-kirjaPitkään hellejaksoon sopi hyvin lukemiseksi kirjaston poistohyllystä löytämäni pokkari Papalagit, jonka esipuheessa Erich Scheurmann kertoo koonneensa kirjansa samoalaisten kyläpäällikön Tuiaviin muistiinpanoista, joita tämä oli tehnyt kierrettyään kansantanssiryhmän mukana Euroopassa. On kovin harvinaista päästä tutustumaan luonnonkansan edustajan näkökulmaan elämästä, joten ahmaisin kirjan saman tien.

Samoalla on ympäri vuoden yhtä lämmintä kuin Suomen parhaina hellepäivinä. Elämän ehdotkin ovat kovin toisenlaiset. Meillä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat keränneet tarpeeksi talvivarastoja, eivätkä jääneet vain lekottelemaan auringossa. Nyt helteisenä heinäkuuna mökkiläinen voi nauttia muutaman päivän samoalaisesta elämänmenosta: perunamaa on jo alkanut tuottaa satoa, samoin kasvimaa. Marjasato kypsyy, kalanpyydyksistä voi hakea proteiinitäydennystä, naapurista tinkimaitoa. Voin nukkua ikkuna auki nauttien raittiista ilmasta. Mutta mitä miettikään samoalainen Tuiavii yli sata vuotta sitten eurooppalaisten (heidän kielellään papalagien) elämästä?

Tavaroita on kuitenkin kahdenlaisia. On Suuren Hengen meidän näkemättämme tekemiä tavaroita, joiden eteen ei meidän ihmisten tarvitse tehdä työtä tai nähdä vaivaa, kuten kookospähkinät, simpukat ja banaanit. Sitten on ihmisten tekemiä tavaroita, joiden eteen täytyy työskennellä ja ponnistella kovasti, kuten sormukset, ruokakipot ja kärpäslätkät. … Mutta kenelläpä olisi enemmän Suuren Hengen tavaroita kuin meillä? Katsokaa ympärillenne, aina kaukaisuuteen asti, jossa maan reuna kohtaa sininen holvin. Kaikkialla on suuria asioita: aarniometsä villeine kyyhkysineen, kolibreineen ja papukaijoineen, laguunit merimakkaroineen, simpukoineen ja rapuineen sekä muine merenelävineen, ranta vaaleine kasvoineen ja pehmeine hiekkataljoineen, suuri vesi, joka voi suuttua soturin lailla tai hymyillä kuin taopou, suuri sininen holvi, joka liikkuu koko ajan ja jonka suuret kukat antavat meille kultaista ja hopeista valoa. Miksi meidän pitäisi olla typeriä ja vielä tehdä tavaroita näiden Suuren Hengen ylevien tavaroiden lisäksi?

Oi veljet, kunpa vain pystyisitte uskomaan minua; olen päässyt perille papalagien ajatuksista ja siitä mitä he tahtovat, yhtä selvästi kuin keskipäivän auringon valossa. Tuhottuaan Suuren Hengen tavaroita siellä, minne vain ovatkin saapuneet, he haluavat omin voimin herättää henkiin tappamansa, ja tällä tavoin he alkavat uskoa olevansa itse Suuri Henki, koska kerran tekevät paljon tavaroita.

Myös siellä missä papalagien majat ovat, paikoissa, joita he kutsuvat kaupungeiksi, maa on tyhjä kuin avoin kämmen, ja siksi papalagit ovat hämillään ja leikkivät Suurta Henkeä, jotta voisivat unohtaa sen, mitä heiltä puuttuu. Koska he ovat niin köyhiä ja heidän maansa niin lohduton, he kahmivat tavaroita, keräävät niitä kuin hullut keräävät kuihtuneita lehtiä, ja täyttävät majansa niillä.

Pokkarissa ei ollut alkuperäisestä julkaisuvuodesta mainintaa, mutta netissä mainittiin kirjan julkaisuvuoden olleen jo 1920. Teosta ei liene *oikeasti* tehty jonkun päällikön muistiinpanoista, mutta Scheurmann joka tapauksessa vietti vuoden Samoan saarilla 1914 ja sanoo ystävystyneensä Tuiaviin kanssa Upolun saarella. Kirjoituksissa käsitellään monia teemoja, joita ovat mm. raha, toisten auttaminen ja hetkistä nauttiminen parhaaseen mindfullness-henkeen. Kovin ajankohtaista luettavaa siis edelleenkin, vaikka on kirjoitettu jo ennen muovin ja digilaitteiden keksimistä! Riittävästi ei Tuiaviin vetoomus onnistunut hänen maanmiehiään vakuuttamaan, sillä saarten sademetsistä on nykyään tuhottu jo 80 %. Omanlaisen kulttuurin sanotaan kuitenkin olevan yhä voimissaan.

Mainokset

Marjakuuri

orthex-rasiapinoKeittiöömme ilmestyi talven mittaan laatikollinen Orthexin muovirasioita. Otin nimittäin asiakseni, että joka päivä syödään marjoja. Lasten ja oman aamiaisen ohessa oli joka aamu tarjolla myös marja-annos. Suurin osa näistä rasioista on pitänyt sisällään mustikoita, mutta oli siellä herukoita, mansikoita, vadelmia ja tyrniäkin. Jos aamiaisen monipuolisuutta ei erikseen mieti, ainakin minun tulee helposti vetäistyä vain voileipä, ja se on aika yksipuolinen eväs.

Tyrnin kanssa on vielä loppukiri menossa, jokunen mustikkarasiakin on pakastimessa jäljellä. Viime viikkoina meillä on kulunut melkoiset määrät vaniljakastiketta (sitä jossa ei ole kovetettuja kasvirasvoja), sen seuralaisena tyrnimarjat paremmin uppoavat. Vielä viime vuonna teimme niistä pirtelöitä vaniljajäätelön kanssa, kunnes blenderi hajosi.

Olemme onnistuneet kouluttamaan lapset aika hyviksi marjansyöjiksi: useimmat marjat kelpaavat sellaisenaan, ainakin jos makeuttaa happamampia marjoja mansikkasoseella jne. Joskus annamme periksi ja tarjoamme vaniljakastiketta seuraksi.

pakasterasioiden kannet haitarinaKaiken maailman terveysuutisointia kun lukee, useimmissa marjojen terveellisyyttä mittaavissa tutkimuksissa niitä annetaan koehenkilöille isoja määriä pitkiä aikoja: vasta satojen grammojen päiväannoksilla alkavat ihmisryhmien erot näkyä. Meidän marjansyönnillämme ei vielä samoihin grammamääriin päästä, mutta ainakin tänä talvena sairauspoissaolot jäivät hyvin vähäisiksi. Vitamiinien lisäksi marjoista saa mm. soluvaurioita ehkäiseviä antioksidantteja ja kuituja. Tyrni on siitä erikoinen marja, että siinä on paljon hyödyllisiä rasvahappojakin.

Aikaisemmin yritimme myös painottaa muita säilömistapoja kuin pakastamista, mutta hillonsyönnissä on vaikea yltää lähellekään näitä kulutusmääriä. Vieroksun sokerin syömistä, ja yritän pysyä WHO:n sokerinkulutussuosituksissa. Mehuissa taas ei ole marjankuorien hyödyllisiä aineita, en hennoisi heittää kuoria pois. Jonkin verran marjoja kyllä kuluu mehumuodossakin. Tänään taas keittelin glögiä omasta mustaherukkamehusta.

Onneksi pakastimet ovat kehittyneet kovasti energiatehokkaammiksi energiamerkintöjen ansiosta. Meillä pakastin on vieläpä kylmässä ulkovarastossa talon pohjoispuolella, joten sähkönkulutus ei pääse karkaamaan käsistä. Kaikki laitteet eivät kyllä ihan niin rajua sijoituspaikkaa kestä. Huoltovarmuuden kannalta pakastaminen ei ole kovin hyvä tapa. Jos sähköt katkeaisivat moneksi päiväksi, olisi kiire mökille puuhellan ääreen hillonkeittopuuhiin.

torni kaatui

Mitä jälkeen jää

Yksi parhaiten ajan hammasta kestävä tiedontallennusväline ovat savitaulut, vanhimpien säilyneiden arvellaan olevan noin seitsemän tuhannen vuoden ikäisiä. Tämä tiedonmurunen jäi vaivaamaan mieltäni, kun olin lukenut kirjasto-opintojen tenttiin. Ihmiskunnalla on nyt tallennettuna enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksi auringon räväkämpi magneettimyrsky riittäisi pyyhkimään sähköiseen muotoon tallennetun pois. Nykyinen paperilaatukaan ei ole kovin kestävää, eläinten nahoista tehty pergamenttikin kesti kauemmin.

savitöitä

Lapset ovat löytäneet mumminsa kanssa mukavan yhteisen harrastuksen: torstaisin kansalaisopistolle savitöihin ja maanantaisin kuvataidetta harrastamaan. Ensin mietin, minne kaikki luovuuden tuotoksen saadaan sopimaan, saviesineet kun ovat kovin pysyviä. Sitten ehdotin, että he voisivat tehdä viestin meidän sukupolveltamme jollekin tulevalle sukupolvelle. Mutta mikä olisi tärkeä kerrottava asia meidän ajastamme? Ja miten se pitäisi kertoa, jotta aikojen päässä lukija sen ymmärtäisi? Eiväthän kirjoitusmerkitkään ole kovin pysyviä, ”arabialaiset” numeromerkkimmekin ovat olleet käytössä alle 500 vuotta. Tämä kotikuntanikin on sitä vanhempi. Ja vaikka merkit säilyisivät, kieli muuttuu ajan mukana.

No, vielä ei ole kovin syvällistä viestiä taideharrastustunneilta ilmestynyt. Olisi kuitenkin hauska taideprojekti käydä viemässä omia savitauluja johonkin luolaan odottamaan löytäjäänsä. Omilta mailtakin löytyisi muutama paikkaehdokas, ehkäpä se olisi hyvä lisä tulevan kesän ohjelmaan.

savitöitä

Mutta mikä se viesti olisi? Pitäisikö kertoa jokin tärkeä havainto tästä ajasta vai yleisohje ihmiselle, joka elää täällä sen jälkeen, kun Internet on sattunut tyhjentymään? Mikä edes olisi se tärkeä havainto?

Hoida lapsia kuunnellen, kärsivällisesti ja lempeästi
Pyri aina väkivallattomiin ratkaisuihin (vai onko tämä hyvän elintason ajan ylellisyyttä?)
Pese kädet ennen ruokailua
Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän itsellesi
Vaali luontoa
Vuohenputken lehdet ovat hyvää kevätsalaattia
Järvikala kasvattaa järkeä, mutta kypsennä se hyvin
Nämä sienet ovat syötäviä
Matematiikan perusteet ovat tällaiset
Energia ei synny eikä häviä
Ajanlasku ja kalenteri toimivat näin

Jotenkin niinkö se menisi? Kivikauden harvat näkyvät jäänteet ovat usein kalenterijärjestelmään liittyviä rakennelmia, esim. kevätpäivän tasauksen valo osuu niihin tietyllä tavalla. Jos eläisi tuolla metsässä ilman kalenteria, sellaiset olisivat varmasti tarpeen. Mitä sinä kirjoittaisit savitauluun?

Muistoja vuodelta 2017

Huh, minusta tuli tämän vuoden aikana laiska blogikirjoittaja. Älypuhelimella luen lehden, seuraan harvakseltaan Twitteriä ja hoidan päivittäistä tiedonhakua. Sen jälkeen tietokoneen käynnistäminen ei vedä puoleensa. Kirjoitusaiheita kyllä nousee mieleeni yhtä tasaisesti kuin ennenkin ja valokuvaan arkielämää. Mutta se tietokoneen avaaminen, sen sijaan olen uppoutunut kirjan äärelle. Olen nauttinut töistä Juvan kirjastossa ja aloittanut kirjastoalan opinnot, verkkotehtäviinkin menee siivu vapaahetkistä.

Kokosin tähän pienen osan muistoista vuodelta 2017. Asumme edelleen maalla: talvet kirkonkylällä, kesät mökillä. Helsingissä käymme joskus lomailemassa, ja mieheni Tomppa viettää arjen siellä töissä.

Frozen-luistelunäytös
Olemme kannustaneet kummeja viemään lapsia mukanaan retkille ja kulttuuririentoihin, sen sijaan että kotiimme kerääntyy uusi kerros leluja. Ehkei tämä Frozen-luistelunäytös sen ympäristöystävällisempi valinta ollut, mutta lapset olivat ihastuksissaan ja lelukori ei täyttynyt enempää. Kiitos kaikille kummeille ajastanne, lapset arvostavat sitä! Tehtiin myös retkiä metsiin ja tutuille rannoille, ihanaa kun niin moni vieraili mökillämme tänäkin vuonna.


Autoin äitiäni taidenäyttelyn kokoamisessa.


Taiton ysivee-synttärit järjestettiin läheisellä leirintäalueella yhdessä luokkakaverin kanssa. Siten saatiin koko luokka kutsuttua, eikä tarvinnut miettiä, ketä joutuu pudottamaan pois listalta. Lapset viihtyivät hyvin ulkona rymyämässä.

Kuusenkerkkiä
Kuusenkerkkien keruuseen ehdimme, ja teimme sekä kuusenkerkkäsiirappia että käytimme yhdestä liemierästä siiderin kaltaista juomaa.

pieni luonnontutkija
Mökillä vietimme paljon aikaa tänäkin vuonna, sehän on elämän tarkoitus. Tässä pieni luonnontutkija on työssään.

punainen lumme Kissakoskella
Valokin synttärien kunniaksi veimme lähisukua käymään Kissakoskella, jossa on sekä koski, luontopolku että erinomainen ravintola. Tässä on kuva kuuluisista punaisista lumpeista, jotka on muinoin istutettu Kissakosken lähivesiin. Ehkä viimeisiä kuvia, sillä kuulin myöhemmin huhun, että joku olisi käynyt ryöväämässä lumpeen juuria myöten. Nouseekohan se vielä?

sateenkaari
Mökillä näkyy usein sateenkaaria, etenkin tällaisena sateisena kesänä. Lapset halusivat kuvata tätä ilmestystä, jossa oli myös sivusateenkaaria.

mustikassa
Lapset olivat ahkerina mukana mustikanpoiminnassa.


Kesäkanat ja hyväluontoinen kukko, jonka nimi oli Uotisen Jorma. Tänäkin vuonna kanoille löytyi uusi koti talveksi.

koulumatka maalla
Mökiltä voi hurauttaa koulubussilla kirkonkylälle, siten mökkikausi pitenee.

tomaatteja kypsymässä
Kylmän kesän tomaattisato kypsyy sisälläkin. Nämä kaikki muuttuivat myöhemmin punaisiksi. Omenat ovat mukana tuottamassa eteeniä, joka edistää kypsymistä.

Pentti Linkolan elämäkerta
Pentti Linkolan elämäkerta ansaitsi Tieto-Finlandia -palkintonsa. Suosittelen!

retkellä
Kävimme perheen kanssa vanhoilla kotikonnuillani. Tässä evästauko Mustalammen rannalla. Parasta vanhassa kotitalossani oli, että joka puolella aukeni hyviä ulkoilumetsiä.

Ituhippi asuntomessuilla

Tulipa taas tehtyä jotain, mitä en ole kokeillut ikinä aikaisemmin, nimittäin käytyä asuntomessuilla. Tapahtuman tarkoitus on toki saada myyntiä uusille huonekaluille ja remonttitarvikkeille. Äitini ihastui messutaloihin, mutta minussa ne eivät onnistuneet herättämään suuria tunteita. Kaipaan kodikkuutta ja helppohoitoisuutta, en jaksaisi harjailla valtavia terasseja puhtaaksi männynneulasista. Yleensä lapset suhtautuvat innokkaasti kaikkeen uuteen, mutta nyt he sanoivat, että olisivat olleet mieluummin mökillä. Hakivat kuitenkin karkkia esittelykojuista aina kun silmä vältti. Saimaan maisemia sentään kelpasi katsella.

Asuntomessupihat on sovitettu maisemaan. Kuva: Valtteri Maja.

Kodikkaimmat talot olivat budjetiltaan pienimmästä päästä, ja jostain syystä ruotsalaisten suunnittelemia. Jotenkin he vain osaavat tehdä sen viihtyisän loppusilauksen, kun suomalaiset tyytyvät käytännöllisyyteen. Halvemmissa taloissa suunnittelija oli myös muistanut, että makuuhuoneissa tarvitaan säilytystilaa vaatteille, ei riitä pelkkä tikas ja yksi vaatepuu pienen huoneen seinää vasten… Mitä kalliimpi talo, sitä kummallisempia olivat tilaratkaisut.

Etsiskelin näkökulmia kylppärirempan toteuttamiseen. Sellaisen kun joudumme tekemään meneillään olevan putkiremontin takia. Yhden kivan lattialaattamallin löysin (Laattapisteen PPA Lune Phobos), mutta arkkitehdit hyvät – se vallitseva tummanharmaa seinälaatta messukylpyhuoneissa tekee niistä aika synkkiä. Taidan muotivirtauksista huolimatta valita seinään turvallisen vaalean värisävyn.

Myönteisiä juttuja:

– Lähes jokaisessa talossa oli kunttapiha, jonka pitäisi olla helppohoitoinen vaihtoehto nurmikolle. Ei ruohonleikkureita, sammalen myrkytyksiä tai lannoitusta. Sääli sitä metsäplänttiä, josta kuntta on peräisin, mutta huonosti kai pohjakasvillisuudelle olisi avohakkuukohteessa käynyt joka tapauksessa. Kulutusta se ei tosin kestä yhtään.

– Saimaan maisemat ovat hienot, ja avautuvat hyvin messualueen korkeuksista

– Rannoista valtaosa oli jätetty yhteiseen käyttöön ja lähelle luonnontilaa. Rantaa kiersi houkuttelevan näköinen kävelyreitti.

– Pienimuotoinen liikunta oli läsnä monessa paikassa: voimistelurenkaat ja puolapuut ovat kuuminta hottia.

– Tällaisen sadevesisäiliön bongasin, en ole vielä uskaltanut katsoa hintaa. Säiliöön saa kiinni puutarhaletkun, jolla voi kastella pihansa, ja pakkaskestävyyskin on mietitty. Vaikuttaa käytännölliseltä, mutta tämänkin ulkoasu kaipaisi (ruotsalaisen?) suunnittelijan loppusilausta.

Mietityttäviä asioita:

kuva: Valtteri Maja.

– Asuntomessupihoilla ei voi tehdä oikein mitään. Hyötykasvit eivät ole nyt muodissa: en huomannut omenapuita tai marjapensaita. Jokunen viljelylaatikko ja kasvihuone sentään oli pihoille pykätty. Minun olisi vaikea asua paikassa, jossa en voi tehdä mitään oman ruokani tuottamisen hyväksi. Ehkä Saimaalla voisi kalastaa?

– Aurinkolämpö, aurinkosähkö ja viherkatot orastivat joissakin kohteissa, mutta kovin vähän niitä näkyi. Asuntomessut on perinteisesti laahannut jotenkin jäljessä ympäristökuormituksen keventämisessä. Toki tämä kuvankin aurinkolämpökeräin olisi voitu suunnitella paremmin osaksi rakennusta.

– Ollakseen Mikkelissä messualue on kovin kaukana kaikesta. Lähellä ei ole kauppoja tai juurikaan palveluita, joten ennustettavissa on runsasta autoilua tuleville asukkaille.

– Fosforin loppumisesta ja rehevöitymisestä on puhuttu niin paljon, että olisi odottanut edes jossakin toteutetun modernin kierrättävän vessaratkaisun. Mutta ei, samoja vesivessoja kaikki.

– Bonuksena kävijä voi laskea, montako sellaista poreallasta pihoilta ja terasseilta löytyy, joihin on suora näkyvyys naapurin parvekkeilta ja ikkunoista. Näyttäytyjähenkiselle kylpijälle on jopa tarjolla allas, joka on kevyen liikenteen väylän vieressä. Joihinkin saunoihin oli myös suora näkyvyys naapurista – maitolasit ja muut näköesteet eivät ole nyt muodissa, mutta epäilen niiden tekevän paluun kaikessa hiljaisuudessa…

Ituhipin kirkonkyläkodin pihaa. Rivitalopiha kukkii, mutta silti se ei oikein vedä puoleensa.

Piha, jolla ei voi tehdä mitään, ei kyllä ole mikään uusi ilmiö kaupunkimaisessa ympäristössä. Naapurin maalaismökillä käydessäni hän paljasti, ettei oikein vieläkään viihdy kirkonkylällä. Ja hän sentään muutti kuusine lapsineen maaseudun vähien mukavuuksien ääreltä jo vuonna 1971. Minulla on kirkonkylällä sama ongelma: rivitalopihalle ei ole luontevaa mennä puuhailemaan, vaikka mökillä touhuan ulkona suuren osan ajasta. Villinä rehottava mökkipihani kauhistanee monia kotipuutarhureita, mutta se tarjoaa koko ajan jotain uutta: kesän mittaan yhä uudet villiyrtit kasvavat poimintakuntoon, ja löydän edelleen uusia kasvituttavuuksia. Sekalaisissa kukissa pääsee aina bongaamaan uusia ötököitä, pihapissalla käydessä huomaa heinikossa erikoisen värisen perhostoukan. Mökkeillessä olen osa hienoa ympäristöä, kirkonkylällä taas jotenkin en.

Ps. Pahoittelut pitkästä tauosta tekstin tuottamisessa, rakkaat lukijani! Aloin talvella tehdä työkseni tekstejä Juvan kulttuurisivuille, ja wordpressin käyttö sekä töissä että vapaa-ajalla taisi olla hiukan liikaa. Aiheita kyllä mielessäni on riittänyt, joten yritän parantaa tapani. Ja ensi kerralla yritän muistaa ottaa kunnon kameran mukaan, jotta saatte katso muutakin kuin vessan lattiaa ja teknisiä laitteita. 🙂

Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Ihmeaine sappisaippua

Viimeaikoina on tapahtunut niin paljon, että olen vain kiitänyt paikasta toiseen. Mutta siitä kerron lisää myöhemmin. Nyt haluan esitellä hyvän vanhan konstin, joka yllätti toimivuudellaan minutkin. Anteeksi nyt, kaikki vegaanilukijat, mutta teurasjätteistä saatava sappisaippua on mainio aine. Sillä sopii tiskata ja pyykätä. Sappinesteen entsyymien tehtävä on pilkkoa koko se proteiinien kirjo, jonka syömme, joten se sopii hyvin täydentämään pyykkipulverin entsyymivalikoimaa.

ihmeaine_sappisaippua1Kuopuksen vaaleaan lempitakkiin oli päiväkodin leikeissä kertynyt pihkatahroja. Arvelin ennusteen olevan huono. Takki ei ollut vähäpätöinen vaatekappale, sillä viisivuotias oli tähdentänyt, että se on säilytettävä koko hänen ikänsä ja aikanaan haudattava hänen mukanaan. Aikaisemmassa pesussa tavalliset tummentumatkaan eivät olleet lähteneet. Hieroin pihkatahrat ja tummentumat uutta pesua varten sappisaippualla, ja kas kummaa: pyykkikoneesta palasi kauttaaltaan kirkastunut vaatekappale. Eikä lämpöä tarvittu 40’C enempää, ei mahassakaan sappinesteen toimintaympäristö sen kuumempi ole.

Seuraavaksi mietin, mahtoiko osto- ja myyntiliikkeestä hankittu olohuoneen valaisin olla virheostos. Lasikuvut olivat rasvaisen pölyn peitossa, ja eikä liottaminen ja kuuraus astianpesuainevedessä saanut tahmakerrosta hievahtamaan. Kokeilin lisätä sappisaippuan pesuainevalikoimaan, ja johan alkoivat lampetit kirkastua. Sitkein kupu vaati kolme käsittelyä, mutta sen jälkeen lasipinta hohti kauniina.
lampun kupu ennen ja jälkeen pesun
Viimeisin onnekas avun saanut oli teekuppini, johon kertyneelle teekerrokselle ei astianpesukonekaan ollut voinut mitään pitkään aikaan. Käsitiskissä sappisaippualla kuuraten se kirkastui hetkessä takaisin valkoiseksi. Nähtävästi siis sappineste selviää teen käsittelystäkin näppärästi.

Ai mistä tällaista ihmeainetta voi hankkia? Ostin viimeisimmän palasen lähiseudun M-marketista, mutta myös ainakin Ruohonjuuressa se on ollut vakiotuote jo pitkään. Myös Ruohonjuuren verkkokaupan valikoimaan se kuuluu. Löytyisiköhän vegaanipyykkärin avuksi joku ennakkoluuloton kirurgi, joka luovuttaisi poistamansa sappirakot hyötykäyttöön?olohuoneen lamppu

Tavarataivas

Kokoustaminen ja langon karonkka toivat Helsinkiin. Päätin samalla täydentää lasten vaatekaappia. Mutta mikä on nykyään Helsingin paras lastenvaatekirppis?

Mielenkiintoisia toimintamalleja ainakin on kirppareille ilmaantunut: perinteisten pöytävuokrapaikkojen rinnalle on ilmestynyt yrityksiä, jotka hoitavat vaatteiden myynnin ja hinnoittelun avaimet käteen -periaatteella. Vaatteiden myynti hinnoitellaan esim. säkeittäin, provisiona tai molempina. Hyvänä puolena tässä toimintamallissa on penkomisen väheneminen: vaatteet ovat rekeissä koon mukaisessa rivissä.

tavarataivas2Kävin tutustumassa Hakaniemessä Ipanainen-kirppikseen (Näkinkuja 4), jossa yrittäjä hoitaa hinnoittelun ja myynnin. Lisänä on kantoliinavalikoimaa ym. lastentarviketta. Kahvillekin voi istahtaa, ja lapset ruokkia. Paikka oli muuten kiva, mutta taaperoiän ylittäneille lapsille siellä ei ollut oikein mitään. Valikoima oli pienenlainen. Seuraavana päivänä suuntasimme Kumpulaan vanhalle hovihankkijalleni Vekarakirppikselle (Intiankatu 20), jossa luotetaan perinteiseen pöytämyyntiin. Paikassa kävi entistäkin kovempi kuhina, joten ainakin tuotteiden vaihtuvuus on hyvä.

tavarataivas1Yllätyin iloisesti Vekaran hyvästä valikoimasta. Kun ottaa huomioon, kuinka kattavasti isommat lapset yleensä käyttävät vaatteensa loppuun, parin hyväkuntoinen vaatekassillisen rahtaaminen kotiin oli hyvä lopputulos. Omasta vaatekaapistamme ei jälleenmyyntiin kelpaavaa enää löydy, ainakaan kokonaista pöydällistä.

Helsingin parhaita lastenkirppareita hinta-laatusuhteeltaan ja valikoimaltaan ovat mielestäni MLL:n järjestämät kaupunginosakohtaiset kirppistapahtumat ja Elias-koulun myyjäiset Eirassa. MLL:n tapahtumat ovat vain nykyään kovin harvassa, eikä niistä tiedoteta yhtenäisesti missään. Herttoniemen ja Laajasalon yhdistykset järjestävät omat tapahtumansa kerran pari vuodessa, ja tietoa on ongittava niiden nettisivuilta. Seuraava Elias-koulun tapahtuma on taas Mikkelin päivänä 2.10.tavarataivas3

Tuttuni vinkkasi espoolaisesta Nella ja Nuttu -kirpparista (Pihatörmä 1), jossa vauraan westendin alueen äidit hankkiutuvat eroon lastensa garderoobien ylijäämästä sopuhintaan. Olisin käynyt, jos paikka osuisi paremmin reitilleni, mutta jääpä loppuvuodellekin jotain.

tavarataivas4Silloin, kun minulla on ylimääräistä aikaa Helsingin keskustan liepeillä, harrastan kävelylenkkejä Marskin muksut -kirppikselle Taka-Töölöön (Topeliuksenkatu 19). Sieltäkin on löytynyt yhtä ja toista, mutta lahjoitukseen perustuvissa paikoissa hyväkuntoiset merkkivaatteet ovat harvemmassa kuin siellä, jossa tuotto kertyy myyjälle itselleen.

Samalla suunnalla olisi myös muotitietoisille mammoille suunnattu second hand -kauppa Little Copenhagen (Töölönkatu 8), joka rajaa mm. kestovaipat valikoimansa ulkopuolelle. Toinen uutta ja vanhaa valikoimaansa yhdistävä puoti keskustan kupeessa on Harakanpesä (Eerikinkatu 9), mutta siellä kierrätysrekki on kovin rajallisen kokoinen. Harakanpesän suomalaisten suunnittelijoiden valikoimasta onneksi löytyy uusiakin tulevia lempivaatteita, jos käytettyjen valikoimasta ei tärppää.

Uusi koti

Niin vaihtui koti taas kerran. Kävi kyllä mielessä, että kun valitsee asuinpaikan maalla, kannattaako sitten ostaa rivitalokoti läheltä isoa tietä. Vaikka houkuttelevia talovaihtoehtoja olisi ollut monia, olemme Tompan kanssa lyöneet itseämme sormille: malttia siinä, meillä on jo mökki, joka vaatii yhden omakotitalon työt. Olemme valinneet vaihtoehdon, joka täällä maalla on suosittu: talvi kirkonkylällä keskuslämmityksen vaikutuspiirissä, kesä oikeasti maalla.

Juvalla on paljon kotivaihtoehtoja noin tuhannen euron neliöhinnalla. Sellaisen mekin valitsimme. Pohjaratkaisu on kiva, ikkunasta näkyy metsä ja palvelut ovat lähellä. Muovimatto vaihtui parketiksi.

Kauppoja tehdessämme laskin, että tämä oli kuudes kerta, kun olen ostamassa asuntoa tai osaa siitä. Ja sen päälle vielä metsätilakaupat. Jokainen kauppa on vieläpä tullut tehtyä ilman välittäjää. Toivottavasti tämä osoittautuu yhtä hyväksi kaupaksi kuin ne edellisetkin.

Kaupantekopäivän jälkeen selailin myytäviä metsätiloja. Siellä oli äsken maksetulla hinnalla myynnissä metsätila hirsimökkeineen, parikymmentä hehtaaria maata, vesioikeuskin. En ikinä totu siihen, että maata saa valtavan alan muutaman betoniseinän hinnalla. Entä jos olisimme valinneet toisen vaihtoehdon, ja päättäneet oikeasti *elää* maalla?

Talven aikana ”kaupunkielämään” ehtii tottua. Keväällä mökille mennessä vastassa on aina sama huumaava tunne: täällä elän, kerrostalossa olen vain hengissä. Teemmekö nyt elämästämme liiankin helppoa, ja paljonko menetämme samalla?

Ituhippi järjestää hautajaisia

Hautauslupa, virkatodistuksen tilaaminen, kuolinsyyntutkimuksen tilauslomake… Kummitätini hautajaisten järjestäminen on pakollinen perehdytys kuolemaan liittyviin paperitöihin. Yhteydenottojen välissä pohdiskelen yhden ihmisen elämän merkitystä, kokoan valokuvia ja muita muistoesineitä.

ituhippi_jarjestaa_hautajaisia1Tätini mietti kuolemaan liittyviä asioita paljon, ja oli kertonut toiveensa tuhkauksesta ja muista hautaamiseen liittyvistä järjestelyistä. Niiden pohjalta on ollut hyvä edetä. Sukuhautapaikka on valmiina ja perheen lakimies oli ajan tasalla perintöasioista.

Joidenkin isojen päätösten eteen jouduin silti heti. Kuolinsyyntutkimuksen takia vainaja piti kuljettaa 160 km:n päähän ruumiinavaukseen. Sieltä hänet olisi pitänyt kuljettaa poiskin ja taas yli sadan kilometrin päähän tuhkattavaksi. Vedin mutkia suoriksi ja pyysin, että tuhkaus suoritettaisiin ruumiinavauspaikkakunnalla. Kaikki seurakunnathan eivät tällaista menettelyä hyväksy, vaan ilmoittavat siunaavansa vainajia, ei tuhkia. Juvan seurakunnassa onneksi ymmärrettiin käytännöllisyyden päälle tässä asiassa.

Olin ihmetellyt, miksi täti oli eläessään niin huolissaan säästöjensä riittävyydestä hautajaiskuluihin. Kun kävin ensimmäisen kerran hautaustoimistossa valitsemassa arkkua ja hoitamassa muita järjestelyjä, en enää ihmetellyt.

– Mikä näistä arkkumalleista on edullisin? Pitäisi vain siirtää vainaja sairaalasta viereiseen krematorioon.

– Niin, tässä on tämä niin sanottu kuntamalli, hinta vähän yli 600 e. (osoittaa yhtä maallikolle ihan samalta näyttävistä arkuista) Jos haluatte siihen myös kantokahvat, hinta on reilut 700.

Muut arkkumallit ovatkin sitten 1000 euron paremmalla puolella. Monet sukulaiset eivät ilkeä haudata rakkaintaan ”kuntamallissa”, ja niin päästään tukemaan kotimaista yritystoimintaa. Netistä kyllä löytyisi ekoarkku.fi, jonka listoilla on jopa kierrätyskartonkinen arkku krematoriokäyttöön. Löysin sen vasta seuraavana päivänä, kun olin jo ehtinyt sopia paikkakuntani hautaustoimiston kanssa kunta-arkusta.

Olin ihmetellyt sitäkin, kuinka pienellä paikkakunnalla voi olla kaksi hyvin toimeentulevan näköistä kukkakauppaa. Hautajaisiin liittyvä liikevaihto taitaa selittää asian. Siunaustilaisuudessa omaisten on tapana laskea arkulle vuoronperään kukkalaite, joiden hinnat ovat 60 eurosta ylöspäin.

Jos hautajaistilaisuuden järjestäjä on oma-aloitteinen, hän voi ehdottaa sukulaisille kukkarahojen antamista valittuun hyväntekeväisyyskohteeseen. Massiivisen kukkalaitteen sijaan jokainen voi tuoda arkulle vaikkapa yhden ruusun. Meillä se olisi sopinut hyvin, kun kirkossa siunataankin vain pieni uurna, joka hukkuisi suurten kukkavihkojen keskelle. Jätin kuitenkin säätämättä sukulaisten kanssa. Perheemme kukka-asetelman askartelen omin voimin luonnonmateriaaleista ja S-marketin kukkanurkkauksen tarjonnasta.

ituhippi_jarjestaa_hautajaisia2Kesällä ostin kotimaista designia olevan puisen teelaatikon reilulla neljällä kympillä, ja mietin, hassaanko nyt rahojani holtittomasti. En hassannut. Jos laatikko on hiukan isompi ja sen nimenä on tuhkauurna, hinnat lähtevät kahdestasadasta eurosta. Vinkkinä taidekäsityöläiselle, kannattaa laajentaa tuotevalikoimaa! Terapeuttiseksi puuhasteluksi uurnan rakentaminen itse sopisi hyvin, ainakin jos on käsistään kätevä. Joko jossain on kansalaisopiston kurssi tästä aiheesta?

Odotin törmääväni listaan EU-standardeja, kun selvitin, mitä vaatimuksia uurnan pitää täyttää. Mutta ei, tänne ei ole byrokratian pitkä käsi vielä muistanut ulottaa otettaan. Krematoriosäätiö opastaa näin: ”Uurnalle asetetaan tietyt vaatimukset. Aikuisen vainajan uurna tulisi olla kooltaan neljä litraa. Mikäli uurna haudataan maahan on sen oltava jotain maatuvaa ainetta: puuta, polttamatonta savea tai helposti ruostuvaa ohutta peltiä.”

Tänään on tätiti synnyinpaikkakunnan lehdessä kuolinilmoitus, joka samalla on kutsu niillekin tätini ystäville, joille emme ehkä ole muistaneet ilmoittaa. Muistotilaisuuteen kokoan tätiini liittyvää materiaalia, jotta voitaisiin harvoin tavattavien sukulaisten kesken keskittyä muistelemiseen ja välttää vaivautunut keskustelu viime aikojen säästä.

« Older entries