Kysäisin yhtenä iltana neljävuotiaalta Taitolta, mikä hänen mielestään on elämässä parasta. Vastauslista oli heti valmiina:
1) Ulkoilu
2) Toisten auttaminen
3) Reppuselkään ja syliin pääseminen
Jopas jotakin, minä kun olin odottanut, että listalle olisi päässyt junaradan rakentaminen tai lukeminen, joiden parissa hän viettää ison osan aikaansa. Kysyin vielä, kenen auttaminen on erityisen mukavaa: ”äidin ja isän tietysti”.
Olen viime aikoina saanut miettiä pääni puhki, kuinka leikki-ikäisen saisi houkuteltua kirjan takaa liikkeelle. Kesällä saadun lukutaidon innostamana hän hakee itselleen kirjapinon jo ennen aamiaista ja uppoutuu siihen. Kaikki tuntuu uppoavan Peppi Pitkätossuista luonto-oppaisiin ja Suomen Luonto -lehteen: ”Täällä on äiti tosi mielenkiintoinen artikkeli ihmislajin evoluutiosta”. Onneksi muut asiat ovat vielä tykkäyslistalla ensimmäisenä.
Oma listani näyttäisi varmaan suunnilleen tältä:
1) Nukkuminen
2) Ajan viettäminen perheen ja ystävien kanssa
3) Omien projektien toteuttaminen
On kotivanhemman ylellisyyttä, että lounaan jälkeen saa nukahtaa taaperon viereen unille. Parikymmentä minuuttia vie jo pahimman väsymyksen mennessään. Ihanasta perheestä ja ystäväpiiristä olen kiitollinen joka päivä, vaikka olenkin saamaton pitämään ihmisiin yhteyttä.
Entäs omat projektit sitten? Kotona oleminen on tehnyt päänupistani sellaisen idealingon, että olen uuvuksissa sieltä puskevien toiminta-ajatusten kanssa: onpa taas hyvä idea toteutettavaksi, mutta valitettavasti joudun toteuttamaan sen itse, kun kukaan muu ei sitä kuitenkaan tee. Tahtoisin kirjoittaa muutaman kirjan, järjestää ravintolapäivään ravintolan parilla eri teemalla, vetää mielenkiintoisen ilmastoprojektin, järjestää pari seminaaria, perustaa yrityksen ja neljän kuukauden mökkilomakin lähestyy… Ja kaikki pienemmät tempaukset siihen lisäksi, hohhoijaa.
Ekoelämää 