Kesäkanat ovat nyt olleet meillä kaksi kuukautta, ja on aika kertoa niiden kuulumiset. Ensimmäiset viikot viisi kanaamme yrittivät surkeina totutella uusiin oloihin: häkkikanalasta saapuneet eivät osanneet nousta orsilleen, pudottelivat munat minne sattuu ja ruuassakin riitti ihmettelemistä. Olihan paikka ihan erilainen kuin mihin ne olivat tottuneet: olot olivat väljemmät, mutta lämpötila vaihteli, valo oli päivänvaloa ja ilmanvaihtokaan vanhassa navetassa ei ehkä ihan totuttua tasoa. Kolme viikkoa kesti, ennen kuin kanat kotiutuivat. Nyt ne tottuneesti lentävät orsille nukkumaan, munivat munansa pesiin, juovat juoma-astiasta ja nokkivat niin jyvät, rehun kuin ruuantähteetkin hyvällä ruokahalulla. Ne ruopivat ja kuopivat tarhassaan niin kovasti, ettei siellä juuri enää ole vihreitä kasveja jäljellä. Ja mikä parasta, munia tulee yhtenä ryöppynä.

Kanat ovat olleet kotieläiminä yllättävän helppoja. Joka päivä jonkun täytyy käydä vaihtamassa puhdas vesi ja täydentämässä rehuja, mutta sen kummempaa päivittäistä hoitoa tai seuranpitoa ne eivät tarvitse. Koiran omistaminen on varmasti työläämpää. Kuivikkeena meillä on vinttiremontista periytynyttä sahanpurua, ja se toimii hyvin. Kanankakat olemme keränneet kissanhiekkalapiolla kerran pari viikossa. Toki eläimen omistajan on aina varauduttava siihen, mitä tehdä, kun eläin vaikkapa sairastuu. Vastuu pitää kantaa, vaikka eläin olisikin ”vain” vitosella saatu häkkikana. Lemmikkikanatkin on myös ilmoitettava Eviran rekisteriin, mekin voisimme leimata muniin oman kanalatunnuksemme. Kanojen hoito-ohjeita on hyvin verkossa saatavilla, vaikkapa kot-kot.netissä, harrastajasivustoilla ja Eviran sivuilla.
Juhannuksen alla uhkailin jo kanoja kaulan katkaisemisella. Munien tulo nimittäin oli loppunut lähes kokonaan. Olivat kanat sentään innostuneet ulkotarhassa ruoputtamisesta. Mietimme, mitä vielä pitäisi tehdä, kun elikot kuitenkin saivat ruokansa ohjeiden mukaan: vettä, puolitiivisterehua, kauranjyviä, kalkkia ja munankuoria sekä pikkukiviä kuvun toimintaa varten. Vihreitä kasvejakin ne söivät tarhasta mielellään.
Yritimme sitten proteiinitäydennystä, sillä tarvitaanhan kananmunaan valkuaista aikamoinen määrä. Poimimme niille lammelta järvisimpukoita ja piippolimakotiloita, lisäherkuksi keittelimme kalanpäät. Pienen totuttelun jälkeen järviherkuista tuli melkein tappelu. Kalanpäistä jäivät jäljelle vain puhtaiksi kalutut leukaluut. Ja kohta kanaparvi alkoi suoltaa munia neljän, viiden munan päivävauhtia. Lisäksi järviherkkujen aloituksen jälkeen kanojen höyhenettömät alueet paranivat, kun ne lakkasivat nyppimästä itseään. Yksi oli nyppinyt aina rintamuksensa paljaaksi, toinen taas takamuksen. Kun höyhenet pääsivät kasvamaan, entisiä kaljuja kanoja ei enää erottanut muista. Varmaan elukat saavat myös hyvin vitamiineja kasvimaalta kitketyistä rikkaruohoista, vesiheinä etenkin maittaa hyvin.


Munia olemme syöneet keitettynä, paistettuna ja piilottaneet niitä koko joukkoon leivonnaisia. Kesävieraamme nauttivat tyytyväisinä mangoldimunakasta aamiaisella. Oman kanalan munat maistuvat hyviltä, tosin joskus kotiloiden maku tuntuu läpi. Nyt tosin alkaa vähitellen tuntua siltä, että kaupunkiin palattuamme en ihan ensimmäisenä osta munapakettia. Vielä on kesäkanoilla aikaa, sillä voimme pitää niitä niin kauan kuin ulkona ja lämmittämättömässä navetassamme on riittävän lämmintä. Maatiaiset pärjäisivät vielä plus viidessä asteessa, useimmille muille alaraja on kymmenen astetta.