Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Mainokset

Irti markkinoiden vallasta

Olin haastateltavana Kaupungin kasvo -sarjassa helsinkiläisseurakuntien Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, aiheena tuulivoima-aloitteemme, jonka luovutimme kaupungille jokin aika sitten. Kirkko ja Kaupunki on muutenkin suosikkilehteni, nytkin siinä oli mainio teologi Patrik Hagmanin haastattelu. Hän on löytänyt yhtymäkohtia varhaisten kristittyjen toiminnan ja nykyisen kaiken kaupallisuutta vastustavan aktivismin väliltä. Varhaiskristillisille messun viettäminen oli tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa, ja sellaisena jumalanpalveluksen voi yhä nähdä. Hagmanilta kirjoittaa oivalluksistaan juuri ilmestyneessä teoksessaan Om sann gemenskap.

läsnäoloa purkissa

kuva: Elena, Flickr.com

Kapitalismi synnyttää ihmisissä aina uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Hagman lainaa yhteiskuntafilosofien näkemyksiä, joiden mukaan tarvitsemme kehon, joka ei seuraa vallan komentoja. Teologi ehdottaa keinoksi nykyaikaan sovitettuja askeettisia harjoituksia. Persoonallisuus sijaitsee kehossa, joten myös vastarinta on maailman muuttaminen on paras aloittaa siitä. Jotta voimme irrottautua kuluttamisen ikeestä ja toteuttaa itseämme muulla tavoin, voimme aloittaa vaikka näin:

– Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.

Läsnäolon taidon harjoittelemiseksi:

– Älä koskaan ota puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista.

Aika kevyttä, vai mitä? Ainakin varhaiskristillisten erämaaprojektien rinnalla. Minusta kannattaa pyrkiä vähän enempäänkin. Itse suosittelen mainonnan välttämistä kaikin keinoin: Ei mainoksia -lappu oveen, Adblock selaimeen ja tv:n tuijotuksen sijaan parempaa iltaohjelmaa. Minua ahdistaa, että edes kauppojen välttely ei riitä viemään ajatuksia tavaroiden haalimisesta: kirppari vetää puoleensa ostarilla käydessä, ja huuto.netistä on helppo poimia mukaan kaikenlaista, kun lapset kuitenkin aina tarvitsevat milloin mitäkin. Kotona sitten aikaa ja huomiota menee tavaravuoren hallintaan, vaikka meillä vuori onkin rajallisemman kokoinen moneen kuluttamiseen perehtyneempään verrattuna.

Katse siis yhteisöllisyyttä edistäviin asioihin sen sijaan, että miettisin, miten ilmaisen itseäni uudella vaateparrella. Teologi Hagman näkee jumalanpalveluksen ja ehtoollisen keinona vapautua keskinäisestä vertailusta ja ottaa elämä vastaan lahjana. Hänelle se on kaikkea yhteisöllinen tapahtuma: elämä saa sisältönsä siitä, että voi liittyä yhteen toisten kanssa. Tämä elämänsisältö on tavoittelemisen arvoinen, vaikkei elämää katsoisikaan kristillisestä näkökulmasta. Pelkkä kuluttajan rooli jättää olon kovin tyhjäksi.

Ituhippi Milanossa

Tämän syksyn kummallisuuksiin kuului kaksikin matkaa Eurooppaan, ja tämä jälkimmäinen vei minut ja perheeni Milanoon. Luottamustoimeen liittyvälle matkalle sai ottaa perhettä mukaan, jos vain maksaa tämän osan kuluista itse, joten reissussa oli mukana myös mieheni ja kuusivuotias esikoinen. Kolmivuotias kuopus sai sen aikaa nauttia mummolassa isovanhempien jakamattomasta huomiosta.

fiera di sinigaglia

Mitä matkalla kannattaa nähdä ja tehdä, kun on pari lomapäivää? Minusta niitä samoja asioita, jotka meitä kotonakin kiinnostaisivat. Toisaalta halusimme nähdä sellaista, mihin ei Suomessa ole mahdollisuutta. Kohteiksi valikoituivat siksi iso lauantaikirppari Fiera di Sinigaglia, keskustan kyljessä oleva valtava vanha linna Castello Sforzesco puistoineen ja akvaario Acquario Civico. Ituhipin oli myös mielenkiintoista tarkkailla, miten ympäristötietoisuus näkyy paikallisessa arjessa.

Uusissa paikoissa joukkoliikenneratkaisuihin tutustuminen on lempipuuhaani. Metro vei meitä vauhdikkaasti paikasta toiseen, lippuautomaatit olivat helppoja käyttää ja vaihdot linjalta toiselle selkeitä. Jos aikoo säilyttää henkensä ja terveytensä, joukkoliikenne onkin Italiassa parempi Milanon metrovaihtoehto kuin nousta päättömästi kaahaavan taksikuskin kyytiin. Monilinjaisen metron rinnalla on Milanossa tarjolla kymmenen paikallisjunalinjaa, ratikoita, rollikoita ja busseja. Hyvästä joukkoliikennetarjonnasta huolimatta miljoonakaupunki oli täynnä myös kaikkialle ristiin ja poikittain pysäköityjä autoja. Pienet automallit olivat suosiossa, sillä monille kapeille kaduille ei kaupunkimaasturilla ole asiaa. Ilma oli likaista siitä huolimatta, että hybridiautoja näkyi paljon liikenteessä. Kaahareiden sekaan uskaltautuneita pyöräilijöitäkin näkyi yllättävän paljon.

ituhippi_milanossa6Kirpparireissu antoi kosketusta myös paikalliseen aktivismiin. Ripa di Porta Ticinese -kadulla kanavan varrella oli kirpparikojujen lisäksi myös kasvisravintola sekä valtava ja näyttävän näköinen luomupitseria Pizzeria Naturale. Kaupoissa luomutuotteet olivat muutenkin hyvin esillä, osa laadukasta ruokatarjontaa. Ostimme pari ”aktivisti-t-paitaa”, sillä entiset ovat jo kuluneet kurjaan kuntoon. Oikeita yksityisiä myyjiä olisi saanut olla enemmän, myynti oli aika ammattilaisvetoista. Lastenvaatteita jäin kaipaamaan? Missä olisivat olleet MLL:n kirppareita vastaavat tapahtumat?

luomupizzeria
ituhippi_milanossa7Meille jaettiin myös lentolentinen, jossa Milanon ensi vuoden maailmannäyttelyä vastustavat aktivistit tiedottivat toiminnastaan. Maailmannäyttelyn teemahan kuulostaa äkkiseltään hyvältä: Feeding the planet, energy for life – ruokaturvasta ja ruuan monimuotoisuudesta siis puhutaan. Samalla toki tarvitaan 200 hehtaarin maa-alue nopeaan rakentamiseen. Aktivistit syyttävät järjestäjiä väärinkäytöksistä ja pitävät maailmannäyttelytoimintaa ylipäätään vanhentuneena. Vaikea sanoa näin asiaan tarkemmin perehtymättä, pitäisikö olla No Expo vai Expo 2015.

ituhippi_milanossa5Milano on lemppari- Aku Ankka -piirtäjäni Marco Rotan synnyinkaupunki ja paikka, jossa hän teki suuren osan työuraansa. Paikalliset arvostavat enemmän Aku Ankan taskukirjojen tyylistä huiskintaa kuin huoliteltuja Barks-henkisiä sarjoja. Rota on tehnyt molempia, taskukirjatyyliä etenkin Topolino-lehtiin, joita myytiin myös kirppiksellä. Vaikka kuinka harkitseva kuluttaja olenkin, askartelutarvikkeita en voi vastustaa. Ostin kirpparilta askartelumateriaaliksi vanhan sarjiskirjan, jossa on Barks-klassikoita italiaksi. Sen lisäksi Imaginarium-lelukaupasta mukaan tarttui kuviota leikkaavia askartelusaksia ja kuvio-rei’itin. Täältä pesee taas kohta joulukorttia, lähipiiri hyvä!

ituhippi_milanossa8Linna ja akvaario osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Niin me kuin kuusivuotiaskin olemme kiinnostuneet puista, kasveista ja eläimistä. Linnan puistossa saimme kuljeskella valtavien puiden joukossa, joista suurimman osan lajia emme edes tunnistaneet. Akvaariossa taas uiskenteli Italian jokien, järvien lajistoa ja Välimeren eliöitä. Akvaariorakennus oli muuten kaupungin edellisen maailmannäyttelyn ajalta, vuodelta 1906, ja sekin oli eläinaiheisine kohokuvineen jo nähtävyys.

Milanon akvaariorakennusHallitseva piirre Milanossa oli kaikkialla näkyvä vehreys, mutta ei puistoissa vaan rakennuksissa. Lokakuun alun leppeässä ilmassa kasvit kasvoivat vielä humisten, ja niitä oli parvekkeet ja katot täynnänsä. Eikä mitään pelargonioita vaan kokonaisia puita ja pensaita ruukuissa. Kelpaahan sitä tuollaisessa ilmastossa elellä ja keskittyä luomaan kauneutta ympärilleen. Suomessa otetaan asiat vakavammin ja keskitytään tiukkaan insinööriosaamiseen – ilmastomme vaikutusta, sanon minä.

Milanon ja Malpensan lentokentän välisellä tiellä kiinnitin huomiota tietullipisteisiin, joiden kautta bussimme sujuvasti ajoi. Italiassa lienee Euroopan vanhin tietullijärjestelmä, sillä Wikipedia tietää kertoa, että Milanon lähelle ensimmäiset tietullit otettiin käyttöön vuonna 1924! Moottoritielle ei olekaan asiaa ilman maksua. Kuinkahan kauan Suomessa vielä aiheesta keskustellaan?

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme turistimatkalla lapsi mukana. Olimme ajatelleet, että puu ja talo sovussaparempi katsella maailmaa enemmän vasta sitten, kun lapset matkasta voivat jotain muistaa, ja uusien paikkojen näkeminen voi jotain antaa. Ylipäätään emme harrasta kepeää lentolomailua tuosta noin vain, nytkin reissaamisen syynä oli luottamustoimen hoitaminen. Päästöt kompensoimme maksamalla puiden istuttamisesta sopivan palvelun kautta.

Matkailu on aika erikoinen ilmiö, koska perinteisessä lento ja hotelli -reissussa heittäytydään irti kaikesta kotoisasta. Olo tuntuu vieraalta, vaikka ympärillä on hotellin luksus. Olihan se kuohuviinitarjoilu osana hotellin aamiaispöytää mielenkiintoinen kokemus, mutta luontevampaa minulle on viettää vapaa-aika jossakin, mikä liittyy juuriini jollakin tavalla. Kuusivuotias viihtyi, mutta sanoi, että olisi vielä mieluummin ollut pikkusiskon paikalla mummolassa. 🙂