Kiinan viimeinen keisarinna

Tällä joululomalla uppouduin Jung Changin kirjoittamaan teokseen Kiinan viimeinen keisarinna, joka on ilmestynyt jo vuonna 2013. Löysin sen sattumalta appivanhempien kirjahyllystä. Kyseessä ei ole tusinaromaani, vaan valtavan laajaan lähdemateriaaliin pohjautuva dokumentti. Keisarinna Cixi kaappasi vallan miehensä kuoltua vuonna 1861, ja pysyi vallassa muutamia poikkeusvuosia lukuunottamatta kuolemaansa asti, vuoteen 1908.

Cixi

Keisarinna Cixi, kuva: Amsterdam museum, CC-lisenssi

Tositarina on kyllä käy jännityskertomuksesta, vai mitä ajattelette tästä lähtökohdasta: Heiveröinen keisari on kuollut, mahtavankokoista valtakuntaa ravistelee sarja kapinoita, sijaishallitsijoiden neuvosto tuntuu tekevän vain huonoja päätöksiä. Yksi keisarillisista jalkavaimoista päättää kaapata vallan yhdessä leskikeisarinnan kanssa, mutta miten he onnistuisivat, kun hovin naisilla ei ole lupa osallistua politiikkaan, ei edes oikeutta puhua kasvokkain kenenkään miehen kanssa. Valtiopetossyytteistä seuraisi tuskallisella tavalla toteutettava kuolemanrangaistus. Näistä lähtökohdista he kuitenkin saivat syrjäytettyä kahdeksan sijaishallitsijan joukon ja siirtyivät hallitsemaan maata lapsikeisarin huoltajina. Kiinan kurssi käännettiin uuteen suuntaan. Ulkomailta alettiin vähitellen hakea kokemuksia uuden tekniikan käytöstä, koulutusjärjestelmästä ja monista muista asioista. Ulkopoliittisten kriisien ratkaisukeinot käyvät hyvin opiksi nykypoliitikollekin.

Keisarinna Cixi ei käyttänyt täysiä valtuuksiaan vihamiestensä rankaisemiseen, vaikka teloituttikin vaarallisimpia vastustajiaan. Historiallisiin asiakirjoihin perusteellisesti perehtynyt kirjailija Jung Chang onkin sitä mieltä, että keisarinnan vastustajat ovat päässeet liiaksi vaikuttamaan hänen maineeseensa historiassa. Kirjailija osoittaa mm. lukuisen aikalaiskirjeiden myötä, että osoittamalla armollisuutta vastustajiaan kohtaan, Cixi onnistui voittamaan heitä kannattajikseen. Kansalaisten tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että hän oivalsi vilkkaan ulkomaankaupan merkityksen valtiontaloudelle, mikä nosti verotulot moninkertaisiksi.

Nykyään puhutaan paljon Kiinan ihmisoikeusongelmista, mutta sama aihe puhutti maailmaa jo 1800-luvulla, jolloin mm. julmat teloitusmenetelmät herättivät kauhistusta länsimaissa. Cixi lakkautti julmimman kuolemanrangaistustavan, tuhannen sivalluksen kuoleman. Hän myös kielsi han-kiinalaiseen tapaan kuuluvan naisten jalkojen sitomisen, jossa jalkaterät murskattiin pieniksi kauneussyistä.

Kesäpalatsi Pekingissä.

Ympäristön harmoniaa 1800-luvun Kiinasta: Cixin entistämä Kesäpalatsi Pekingissä. Kuva: See Tatt Yeo, CC-lisenssi.

On kiehtovaa lukea kiinalaisten ajattelutavoista ja kulttuurista 1800-luvulla, ehkäpä se auttaa ymmärtämään myös nykyisiä ajattelun eroja Kiinan ja länsimaisen välillä. Näinä Aasian nousun aikoina on myös hyväksi yleissivistykselle tutustua erilaisiin Kiinan etnisiin ryhmiin ja niiden historiaan. Keisarinna Cixi oli kansallisuudeltaan mantšu, kuten sen ajan ylimmät vallanpitäjät. He olivat hallinneet pienenä vähemmistönä han-kiinalais-enemmistöistä maata 1600-luvulta lähtien. Kiinan menneessä kulttuurissa itselleni oli uutta saudi-henkinen tapa erottaa sukupuolet eri elämänalueille ja sulkea naiset täysin julkisen elämän ulkopuolelle. Hovin naiset elivät pitkälti eristyksissä Kielletyn kaupungin palatsissa valtavan eunukkipalvelijajoukon ympäröimänä.

Cixin aikakauden kuvaus antaa toivoa siitä, että Kiina voisi selviytyä nykyisistä saasteongelmistaan. 1800-luvulla nimittäin kiinalaiset vastustivat teollistumista ja rautatien rakentamista vuosikymmeniä. Nopeaa liikkumista ja jokapäiväisen elämän helppoutta tärkeämpiä olivat esivanhempien haudat ja luonnon tasapaino. Esimerkiksi laskettaessa laivaa vesille rukoiltiin vesien jumalaa ja pyydettiin anteeksi sille aiheutettua häiriötä. Modernisaatioprojektit ”turmelevat maisemamme, tunkeutuvat pelloillemme ja kyliimme, pilaavat fengshuimme ja tärvelevät kansamme elinkeinon”, kuten eräs Cixille uskollinen virkamies kuvasi, vaikka teollisuutta lukuunottamatta kannattikin monia uudistuksia. Koneiden jylisevää meteliä ja mustaa savua pidettiin erityisen kauhistuttavina, sillä niiden katsottiin puuttuvan luonnon toimintaan ja häiritsevän kuolleita sieluja. Ehkä harmoniaan pyrkivä arvopohja olisi puhdistettavissa esiin jostakin hiilipölyn alta?

Mainokset

Hei, sehän osaa jo vaikka mitä!

Lasten vauva-aikana samojen hoitorutiinien toistuminen toisinaan uuvutti, mutta vauvoilla oli ratkaisu siihen: juuri sellaisina hetkinä niillä oli tapana yllättää vanhempansa jollain uudella taidolla.

Isompien lasten hoito on paljon rennompaa, mutta yhä he vain yllättävät oppiessaan uutta. Samalla koko perheen elämänpiiri laajenee. Kolmevuotiaamme on taapertanut alushousuissa jo yli puolet elämästään. Vaipoista vapautuminen teki kotoa lähdön paljon helpommaksi: ei tarvitse miettiä matkan varrelle tukikohtia vaippojen vaihtoon eikä roudata vaippasäkkiä mukana.

pyöräilyä avaraan maailmaan

Avaraan maailmaan. kuva: De Vossemeren, Flickr

Uudelleen elämänpiirimme laajeni nyt syksyllä, kun kuusivuotias Taito jätti apupyörät, ja voimme lähteä käymään ostarilla parin kilometrin päässä. Vaikken hölkkäämisestä pidäkään, oli riemastuttavaa juosta lapsen vieressä hänen polkiessaan innokkaana eteenpäin. On ollut ihanaa päästä helposti retkeilemään muuallekin kuin lähimetsään. Moni varmaan kysyy, kuinka pyöräily voi alkaa vasta kuusivuotiaana. Enpä olekaan turvallisuushakuisempaa lasta tavannut: pyörän selkään hän on uskaltautunut vasta, kun osaa ihan varmasti, ja ajamaan vinolla pihatiellä hän suostui vasta ajettuaan kuukausia muualla.

Uutta yhteistä tekemistä löytyy muutenkin lapsien kasvaessa. Syksyllä huomasin, että kolmevuotias Valokkihan osaa pelata lauta- ja korttipelejä toisten mukana. Keväällä vielä taaperon ilmestyminen näköpiiriin sai pelaajat varuilleen: ei – eiiii saa ottaa niitä nappuloita eikä pureskella kortteja. Nyt hän ei olekaan enää kortteja pureskeleva taapero, vaan tietää pelin tavoitteen, osaa toimia omalla vuorollaan oikein, laskee nopan silmäluvun ja liikuttaa pelinappulaansa kuten pitääkin. Taputtaa ihastuneena käsiään voittaessaan ja nostaa metelin, jos sattuu häviämään.

Lasten suosikkikorttipeli on Unon yksinkertaistettu versio Doodlebugs, jossa on mukavat pyöreät ja värikkäät pahvikortit. Noppapeleistä olemme pelanneet pienimmän kanssa selkeitä lähdöstä maaliin -pelejä, kuten Laiva on lastattua noppapeliversiona. Esikouluikäinen on innoissaan jätkänshakin ja tammen peluusta. Noppapelejäkin pelaamme monenlaisia, ja Haban Eläinpyramidia, jossa eläimet tasapainoilevat krokotiilin selässä. Tietokonepeleihin emme ole vielä koskeneet, lapset vain toisinaan harjoittelevat näppäimistöllä kirjoittamista. Aivoille tekee hyvää touhuta jotain käsillä, ja olen huomannut, että monet tietokoneen ääressä viihtyvät lapset näyttävät masentuneilta.

Viime aikoina kolmevuotiaan kiinnostuksen kohde on ollut laskeminen: hän laskee kaikkea ympärillään, ja yrittää muistella, mitä lukuja tulikaan kymmenen jälkeen. Ja me dippainssivanhemmat tietysti huokailemme ihastuneina. Mitähän seuraavaksi?

Ensimmäistä kertaa hirvipeijaisissa

Kävinpä ensimmäistä kertaa hirvipeijaisissa. Olen sallinut maideni käytön hirvenmetsästykseen koko sen ajan, kun olen ne omistanut, jo 18 vuoden ajan. Mutta peijaisissa en ollut aikaisemmin käynyt, olenhan ollut kasvissyöjä tai oikeastaan lihattoman ruokavalion noudattaja vielä pitemmän ajan.

Ai että kuinka kasvissyönti ja hirvenmetsästys sopivat yhteen? Tämä on aiheuttanut päänvaivaa. Olen halunnut olla hyvissä väleissä naapurien kanssa, ja nyt halusin tutustua paikalliseen kulttuuriin. Toisaalta on luonnon laki, että hirvien osa on olla petojen saalista. Suurpetojen määrän ei ole sallittu päästä niin suureksi, että ne yksin hoitaisivat hirvikannan koon säätelyn. Niinpä hirviä on metsästettävä, jotta ne eivät lisääntyisi liikaa. Tavoiteltavaa tietysti olisi, että suuremman petokannan olemassa olo sallittaisiin ja suurempi osa hirvistäkin päätyisi suden suuhun ja karhun kitaan.

Omassa eettisessä ajattelussani luonnonsuojelu ja lajien monimuotoisuuden säilyminen ovat etusijalla eläinyksilöiden kokemuksiin verrattuna. Ihmisen toiminnassa on tuomittavinta se, että viemme tilaa muilta lajeilta ja köyhdytämme luonnon rikkautta.

Hyväksyn siis hirvenmetsästyksen, kunhan hirviä riittää alueen alkuperäisille pedoillekin. Nykyisillä hirven saalismäärillä emme vie paistia pedon suusta. Suurpetojen ahdinkoon on enemmän syynä ihmisten ylivarovaisuus ja tarve pitää alueet ihmisen hallinnassa, siis suurpetojen itsensä metsästys.

Entäs ne juhlat sitten? Odotin tutustumista uusiin ihmisiin, mökin lähinaapurit kun tunnen ennestään. Ja jotenkin ajattelin, että kun kyseessä on ammoisista ajoista jatkuva perinne, siihen kuuluisi myös mystisiä rituaaleja. Teekkariden pöytäjuhlissa olin tottunut siihen, että mystistä ohjelmaa järjestetään ja laulu raikaa. Mutta vähän vaisua oli peijaisissa. Oli toki hienoa tavata ihmisiä ja nähdä, että yhteinen juhla vetää puoleensa mökkinaapurit perheineen. Peijaisethan ovat alunperin ison pedon ”muistotilaisuus”: vähän kuin hautajaiset, joissa lepyteltiin pedon henkeä ja varmistettiin sen palaaminen takaisin.

Peijaisten ohjelmassa oli tällä kertaa kaikkien toivottaminen tervetulleeksi, lyhyt puhe metsästysseuran edustajalta ja ruokailu. Ja sitten kotiin. Menneinä vuosina oli kuulemma ollut kostea juhla paikallisessa hotellissa ja tanssit. Nyt ei ollut alkoholia eikä musiikkia, kustannussyistä kuulemma, eikä ole enää paikallista hotelliakaan. Siiskosen Punaisen piipun kievari oli kuitenkin siitä hyvä paikka, että vastapäiseltä pysäkiltä voi hurauttaa linja-autolla Helsinkiin asti.

Ensi kerralle esitän sellaisen toiveen, että juhlaohjelmaan voisi lisätä tutustumista muihin. Edes pitkän linjan paikkakuntalaiset eivät kaikki tunne toisiaan. Vähintäänkin pöydät voisi yhdistää pitkiksi pöydiksi, eikä tutustumisleikkikään olisi huono juttu. Kiitos järjestäjille tästä vuodesta ja toivottavasti tavataan myös ensi vuonna!

Ps. Ai että tuliko massu kipeäksi, kun söin lihaa pitkän tauon jälkeen? Ei onneksi. Olin harjoitellut syksyn mittaan syömällä reissussa ja joissakin kokouksissa leikkelesämpylöitä, kun kasvisvaihtoehtoa ei ollut tarjolla. Ja kyllä ateriakin maistui hyvältä. Olen huomannut, että sitkeä väsymykseni on helpottanut nyt syksyllä. Onko lihassa jotain, mitä en ole kala-kananmunaruuista saanut tarpeeksi? Tai sitten vaihtelu todellakin virkistää?