Pyöreitä vuosia

Tänään on ohjelmassa täyttää pyöreitä vuosia, 40 vuotta tuli täyteen. Nuorempi lapsi, eskarilainen, lohdutti, että ethän sinä äiti vielä näytä nelikymppiseltä, ehkä suunnilleen 35-vuotiaalta. Ja elämänkokemus on vanhenemisen arvoista. Tervetuloa keski-ikä!

Tähän ikään mennessä itsetuntemusta on kertynyt. Tuskastelin jossakin vaiheessa, etten ole yhtä nopea tekemään asioita kuin useimmat muut. Sitten huomasin, että nopeasti ja huolellisesti tekeminen ovat osittain toisensa poissulkevia asioita. Aivoni huomaavat pienetkin yksityiskohdat, ja saatan jäädä niiden kanssa jumiin. Olen myös vielä miettimässä, mikä olisi paras tapa toimia, kun vikkelämpi on jo tekemässä jollakin valitsemallaan tavalla. Mutta ihmisen evoluutiossa on ollut hyödyllistä, että laumassa on monella tavalla toimivia yksilöitä.

Pentti-setäni suunnittelemia ja askartelemia pirunnyrkkejä.

Epäilenpä, että pienten yksityiskohtien huomaaminen myös aiheuttaa ylimääräistä mielen kuormittumista sähköisten sovellusten kanssa. Facebookin tai Twitterin ”silpputieto” etsii aivoista lokeroita, minne asettua. Sitten väsyttää, muisti pätkii ja tekisi mieli vain nukkua. Olen onneksi oppinut rajaamaan medioiden käyttöä ankarasti: en edelleenkään päästä Facebookia puhelimeeni, en ole liittynyt Whatsapp:iin, kännykän sovellus kertoo, montako minuuttia puhelinta on käytetty tänään. Aivot vaativat myös kunnon ruokaa; B-vitamiineja ja kalaöljyä. Luulenpa, että meitä silpputiedon kuormittamia on enemmänkin, kannattaa kuulostella herkästi omia mielialojaan.

Ideointi, se on minun juttuni. Pääni suoltaa jatkuvasti suunnitelmia uusista projekteista. Projektit ovat hauskimpia alussa, mutta loppuun asti puurtamistakin on onneksi ehtinyt jo tähän ikään mennessä opetella. Löydän asioista näkökulmia, jotka eivät muille ole tulleet mieleen.

Olen myös säilyttäjä. Uppoudun sukututkimuksiin ja haastattelen vanhempia sukulaisia saadakseni lisätietoa perimistäni valokuvista. Viihdyn muutenkin kuuntelemassa vanhempien ihmisten juttuja.

Mieheni ehti saavuttaa neljänkympin rajapyykin vajaa vuosi ennen minua. Mitään kriisiä ei kuulemma tuntunut. No, ei minuakaan muu vaivaa kuin tietoisuus siitä, että hyväpalkkainen työura jäi saavuttamatta. Mutta toisaalta olen saanut sen sijaan tehdä monenlaisia hauskoja juttuja ja viettää pitkiä ihania kesiä mökillä. Mökillä oli iso vaikutus siihenkin, että tuskastuin työttömän arkeen pääkaupungissa ja muutin lähemmäksi rakkaita seutuja.

fysiikkakisan materiaaliaÄidin luona siivotessani löysin muinaisen lukion fysiikkakilpailun osanottajalistan. Sijoituin valtakunnallisessa kilpailuissa 20:n parhaan joukkoon ja osallistuin loppukilpailuun. Googlailin huvikseni, missä ne kaikki muut ovat nyt. Ikäluokkani muista fysiikanosaajista on tullut professoreja, menestyneitä tutkijoita ja ohjelmistoyrittäjiä. Alisuoriutuminen mietityttää toisinaan. Enkö ollut yhtä uskottava fyysikko, kun olin porukan ainoa tyttö? Vai kävikö vain huono tuuri? Olisipa hauska vielä löytää lokero, jossa ideointikykyni olisi hyödyksi. Nykyinen työ kirjastossa on ihanaa, mutta sen ohella pystyisin tekemään enemmänkin.

Yläkoulu- ja lukioaikoina harrastin muitakin kisoja. Metsävisasta saadut visakoivun taimet ovat mökillä jo isoja puita, ja palkintomakuupussi ja -trangia edelleen käytössä.

Toisaalta olen suvun ensimmäisen akateemisen koulutuksen hankkinut, joten lähdin myös liikkeelle takamatkalta verrattuna niihin, joiden vanhemmat olivat myös proffia tai muuten hyvissä asemissa. Isäni suvussa periytyy matemaattinen taipumus, mutta köyhissä oloissa eläneillä vanhemmilla sukupolvilla ei ollut mahdollisuutta opiskella. Setäni lähti nuorena merille ja kehitteli merimatkojen joutilaina vapaahetkinä ison joukon erilaisia älypelejä. Monimutkaisin on 60-osainen pirunnyrkki, jota en ole uskaltanut purkaa, koska sen saaminen takaisin kokoon voisi olla mahdoton urakka.

Lapset ovat tietenkin elämän paras saavutus. Huokailemme aina mieheni Tompan kanssa tyytyväisinä, kuinka hyvä tuuri kävi, kun meille osui noin hyvät lapset. Ja molemmissa huomaa matematiikkageenin jatkavan eteenpäin, monen muun kiinnostuksen kohteen ohella.

lapset

Parivaljakko mökillä.

Ekaluokkalaisen elämää: Ruutuaika

ruudun äärelläHei taas! Kirjoittelen tässä, mitä mieltä olen ruutusäännöistä. Meidän perheessä tietokoneella saa olla vain tunnin kerrallaan. Peliaika kännykällä on 15 minuuttia. Haluaisin pitemmän peliajan. Mutta jos pelaa tosi paljon, niin muuttuu pelaamisesta riippuvaiseksi.

Taito

Lasten ja eläinten kohtaamisia

Lapsena minä ja kaverini ryntäsimme silittämään ohikulkevia koiria ja kissoja, ja aikuiset varoittelivat, ettei pidä lähestyä tuntematonta koiraa suinpäin. Jotenkin kuvittelin, että lapset pitävät aina eläimiä puoleensävetävinä. Siksipä olin hämmästynyt, kun huomasin, että omat lapseni pelkäävät eläimiä. Meillä kyläilevä kissa tai koira sai heidät pitkään pakenemaan suljetun oven taakse tai vähintäänkin sängyn päälle.

Eläimiin olisi siis hyvä tottua hyvissä ajoin. Kolmevuotiaanakin näyttää olevan aika myöhäinen ikä aloittaa, sen olen lasten reaktioita seuratessani huomannut.

kissa maton kimpussaTämän kesän meillä oli äitini Söpö-kissa mukana mökillä, tiiviisti sisällä, ettei se napsisi pihan linnunpoikasia suuhunsa. Siedätyshoito eläimiin tottumisessa eteni vähitellen. Kesän lopulla kuopus jo sanoi, että hän kyllä pitää Söpöstä, mutta ei ole vielä tottunut siihen. Ihan parhaan luonteinen otus se ei lasten seuraan ollut, sillä silittämistä yrittävä saa monesti räppäisyn kynnestä.

Valokki on urhoollisesti kyllä kestänyt myös huonot kokemukset eläinten kanssa. Pari vuotta sitten mökkinaapurin iso ja musta Tessu-koira juoksi yllättäen pihaan, kun kaksivuotias oli yksin kulkemassa polkua pitkin. Ison koiran hyväntahtoisuus ei oikein tavoittanut lapsiparkaa, ja hän vapisi vielä pitkään jälkeen päin kysellen, onko koira jo mennyt isäntänsä luo.

äkäinen kukkoTänä kesänä vuorossa oli kukon hyökkäys. Kesäkanamme olivat saaneet seurakseen valtavan kokoisen kukon, joka pahaksi onneksi oli äkäinen. Pärjäsin itse sen kanssa kulkemalla kana-aitauksessa vesiastia kädessä: jos kukko hyökkäsi, annos vettä naamalle sai sen kummasti rauhoittumaan. Kerran sen kuitenkin onnistui rynnätä aitauksesta ulkopuolella katselevan neljävuotiaan kimppuun. Hän kaatui maahan ja kukko sai raapaistua palkeenkielen housunlahkeeseen, mutta pahempaa ei onneksi käynyt.

Kaikesta huolimatta kohtaamiset maaseudun eläinten kanssa ovat herättäneet kiinnostusta eläimiä kohtaan traumojen sijasta. Lapset ryntäävät maidonhakumatkoilla aina ensimmäiseksi naapurin navettaan katsomaan lehmät ja vasikat. Pihalta he etsivät navettakissaa ja yrittävät houkutella sitä seuraksi kotimatkalle. Yllätyin, ettei muuten hyvämuistinen Valokki muistanut ollenkaan parin vuoden takaista kohtaamista ison koiran kanssa, kun siitä kysyin.

lasten_ja_elainten_kohtaamisia1

Vieläkin lasten otteet eläinten kanssa ovat arkoja ja varovaisia, mikä taas tekee eläimistä hankalampia: Söpö-kissakin alkoi huvitella kuopustamme säikyttelemällä. Itse käsittelen eläimiä paljon riuskemmalla otteella, ehkä lapsuudenkotini koirat ja kissat ovat siihen totuttaneet. Jospa lastenkin arkuus vähenisi, kun tapaavat eläimiä tarpeeksi usein.