Syksyn satoa, käsitöitä, paimenkoiranäytöksiä ja paljon muuta puuhaa vanhassa perinneympäristössä, sellaista mahtui uuden kotipaikkakuntani kekrinviettoon.
Tapahtumapaikkana oli vanha maatilamiljöö nimeltä Pattoi, jonka pihapiirissä on tilaa toiminnalle. Tila siirtyi kunnan omistukseen, kun omistajasuvun viimeiset jäsenet, sisko ja veli, eivät kumpikaan jättäneet perillisiä. Erityistä oli heidän pitäytymisensä vanhoihin työtapoihin, mikä ansiosta koko alue on säilynyt perinteisen maatalouden muistomerkkinä.
Lapset kirmasivat eläimiin tutustumassa, ja minä juttelin paikallisten tuottajien kanssa. Herkullista Wairikin hapankaalia tuottava yrittäjä harmitteli, että logistiikka on pienillä elintarviketuottajilla kynnyskysymys. Pienten erien kuljettelu kauppoihin ei lyö leiville. Onneksi tulossa oli tapaaminen kunnan yritysihmisen kanssa, jospa sopivalla yhteistyöllä saataisiin tuotteet kauppoihin.
Herätin varmaankin pahennusta kysymällä, oliko esillä ollut kani lemmikki vai ruokaa – se kun sattui olemaan lemmikki. Eläimiin suhtautuminen on kovin kaksijakoista sen perusteella, kumpaan kategoriaan eläinyksilö on sattunut syntymään…
Ostaessani puolentoista euron luomuporkkanapussia ja samanhintaista karhunvatukkarasiaa teki kyllä mieli sanoa tuottajille, että hinnoitelkaa nyt hyvät ihmisen niin, että saatte itsellennekin jonkinlaisen tuntipalkan. Vitosella saimme keittolounaan koko perheelle, kun olimme ottaneet omat lautaset mukaan. Kiitos! Kuvan pöllökin, moottorisahalla veistetty, päätyi mukaamme mökin pihaa koristamaan.
Autoilu auttaa kummasti näihin maaseudun rientoihin osallistumisessa. Jotta pääsimme ihmisten ilmoille ja ostamaan satoa suoraan tuottajilta, piti huruuttaa 50 km… Olimme sentään neljän ihmisen voimin liikkeellä, mikä vähän kevensi päästökuormaa, mutta kuitenkin. Biopolttoaineet, teitä odotellaan kovasti tähän Savon kolkkaan!
Ekoelämää 