Saako ruualla palkita?

kuva: oniitamo, Flickr, CC

kuva: oniitamo, Flickr, CC

Ruokapalkkiot lasten kasvatuksessa ovat käsittämättömän tehokkaita. Esimerkkinä vaikka tämä arkinen aamun tilanne: päiväkodissa pitäisi olla viiden minuutin päästä, ja nuorimmainen valittaa, että kolmannetkin sukat kiristävät ja paita pitäisi sittenkin vielä vaihtaa. Totean, että jos puetaan väkisin, huutoa jatkuu päiväkodille asti, eikä sittenkään olla ajoissa perillä. Jos vielä jään suostuttelemaan, perillä ei todellakaan olla viiden minuutin päästä. Lupaan, että molemmat lapset saavat ksylitolipastillin, mutta vasta, kun ulkovaatteet ovat päällä. Tulos: molemmat rynnivät alakerran eteiseen niin, että ovat teloa toisensa portaissa, ulkovaatteissa ollaan alta aikayksikön ja päiväkodin aamiaisellekin ehditään ajoissa.

Syyllistyinkö nyt karmeaan kasvatusmokaan, kun käytin ruokaa palkkiona? Tuleeko molemmista aikuisina lohturuokaa tankkaavia olentoja, jotka eivät mahdu kulkemaan ovista?

Olen käyttänyt ruokapalkkioita myös kävelemiseen kannustamiseen, kun kaksi- tai kolmevuotias ei millään olisi halunnut käyttää omia jalkojaan. Kenkien sopivuus oli tarkistettu moneen kertaan, mutta vaunuihin kinuaminen sen kuin jatkui. Otimme käyttöön kävelysuklaa-käytännön: kun kävelee tiettyyn määränpäähän asti, saa myöhemmin kotona palan tummaa suklaata. Käveleminen alkoi sujua, ja vaunut voitiin jättää lopulta autotalliin.

Makean syöminen on kuitenkin pysynyt kohtuudessa, sillä jälkiruuaksi alle kouluikäisillemme riittää karkki tai pari, eikä edes viikonloppuina herkkuja mässäillä kokonaisia pussillisia. Kesäloman alkaessa tyhjensin kaapista viimeisiä joulukarkkeja lapsille erityisherkuiksi.

Minun teoriani mukaan makeanhimo on yksi oire riittämättömästä vitamiinien saannista, siksi meillä pidetään huoli, että kasviksia ja hedelmiä syödään paljon. Karkkeja ei myöskään koskaan syödä tyhjään mahaan, jottei aivoihin jää muistijälkeä sokeriherkuista tehokkaana nälän lievittäjänä. Mutta silti? Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia kokemuksia teillä muilla on ruokapalkinnoista. Onko juuri sinulle jäänyt lapsuuden ruokapalkkioista vääristynyt suhde ruokaan ja millä tavalla?

Mainokset

Omin päin pihalla leikkimässä?

Tämän päivän Hesarissa avautuu mielipidekirjoittaja, jonka lapsenlapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus – vajaan kuuden vuoden ikäinen lapsi kun oli ollut yksin aidatulla pihalla leikkimässä. Ja lastensuojeluviranomaiset *tulivat* paikalle!

omin_pain_ulkona1Olisi varmaan ajankohtaista lähettää virka-apua tännekin, sillä meillä ajoittainen yksin ulkona leikkiminen on aloitettu kolmevuotiaana. Nytkin kuusi- ja kolmevuotiaat ovat majanrakennuspuuhissa rivitaloalueen kyljessä olevassa metsikössä. Rivitalopihamme on ison taloyhtiön sisällä. Taloyhtiön pihatietä ajavat autot ovat minun mielestäni se suurin uhka.

Lapset ovat toki kovin erilaisia luonteeltaan. Meidän lapsemme ovat viilipyttyjä, jotka ovat tähän asti yleensä noudattaneet sovittuja sääntöjä. Kämppis ei vielä uskalla päästää omaa kolmevuotiastaan yksin pihalle, sillä tämä ei samalla tavalla välitä siitä, mitä on sovittu.

Toki kaikenlaista voi sattua, mutta muistan oman lapsuuteni  majanrakennusleikit lähimetsässä niin mukavina, etten sellaisia halua lapsilta riistää. Eikä ole muuten allergioita sen enempää minulla kuin lapsillakaan. Heillä on sitä paitsi aina voittajafiilis kotiin tullessaan, kun ovat saaneet seikkailla omin päin.

Kauniita unia perhepedissä

Joku kyseli, mitä perheen nukkumisjärjestelyille nykyään kuuluu, olenhan ollut innokas perhepedin kannattaja. Hyvää kuuluu, kiitos, unet maittavat perhepedissä edelleen. Pitäisi laittaa myyntiin tuo varastosta löytynyt pinnasängyn patja, jota ei koskaan otettu paketista. Tosin nykyään perhepedissä nukun minä kolmivuotiaan nuorimmaisen kanssa, viereisessä sängyssä eskarilainen. Mieheni kiskoo unensa lastenhuoneen sängyssä. Viikonloppuisin vaihdetaan ja minä pääsen yhdeksi yöksi lastenhuoneeseen. Sääntö on, että se jolle sikeät yöunet ovat kulloinkin tärkeimmät ja jolla on aikaisin herätys, saa nukkua lastenhuoneessa.

Olemme kyllä pohdiskelleet perheelle uusia nukkumisjärjestelyjä. Jospa lapsille vaikka hankittaisiin kerrossänky lastenhuoneeseen? Nuorimmaisella oli kylläkin eilen omat suunnitelmansa:

V: Äiti, me voitaisiin hankkia meille sellainen aikuisten kerrossänky, jossa sinä ja isä nukkuisitte. Minä nukkuisin Taiton kanssa tässä isossa sängyssä.
Ä: Mitä, olisiko Taiton vieressä kivempi nukkua kuin minun vieressäni?
V: Joo! Jos minä herään yöllä ja pelottaa, voin ottaa Taiton taskulampun. Ja sitten me voidaan valaista sillä ja tanssia ja ollaan tosi iloisia.
T: Mutta ethän sinä edes tanssi vaan hypit.
V: Tanssinpas. Näin: pom pom pom.
Ä: Pitää vielä harkita asiaa. Ehkä sinulle pitäisi hankkia ihan oma lamppu?

Toistaiseksi kyllä viihdyn vielä hyvin näin. Olen kuin Fingerporin kunnanjohtaja Aulis Homelius, joka kaipaa pikkulasta sänkyynsä.  On ihana nukahtaa lämmin lapsi selkää vasten. Korvatulpat tarvitsen tosin korviin, sillä lasten tuhina haittaisi uniani.

perhepeti ja kilpikonna

Jaahas, taaskaan ei ole sänkyä pedattu. Kilpikonna on lapsille tärkeä unilelu, jota he vaihtelevat vuoroöin.

Olemme tavoitelleet sitä, että lasten nukkumiseen liittyy mukava ja turvallinen olo. Sillä tavalla yöpuulle on mukava mennä ja ei tule iltataisteluja nukkumaanmenoajasta. Meillä on vieläkin tapana nukuttaa lapset laulamalla, eikä siihen yleensä tarvita kovin monta biisiä. Tyypillinen ”soittolista” voi mennä vaikka tähän tapaan:

– Lennä lennä leppäkerttu
– Nuotiolaulu
– Kaksi on paatissa soutajaa
– Lounatuulen laulu
– Soittajapaimen (Tein minä pillin pajupuusta)
Rakovalkealla
– Vem kan segla förutan vind + ekstrasäkeistöt Vem kan flyga med JAS-gripen
– 500 miles
– Pii pii pikkuinen lintu
– Jumalan kämmenellä
Hiljainen tienoo

Vaihtelu olisi kyllä ajankohtaista, sillä rauhalliset ja helpot biisit tuntuvat loppuvan kesken. Joulun alla lauletaan joululauluja ja kesällä Nocturnea, mutta lisää pitäisi opetella. Vuodenvaihteessa treenasimme Rauli Baddingin Tähdet tähdet -biisiä, jota on kyllä kiva laulaa, mutta onko se liian ”itsemurhabiisi”? Jääkö se soimaan jonnekin lasten alitajuntaan?

Kämppiksellä taas on sellainen näkemys, ettei lapsia pitäisi liikaa hemmotella nukkumaanmenossa, vaan lapsen on osattava nukahtaa yksinkin. Minä luotan siihen, että sekin taito tulee samalla, kun nukkumaanmenoon liittyy paljon hyviä tuntemuksia. Joskus joudumme sanomaan, että nyt on pakko tehdä iltahommia, eikä ehdi tänä iltana laulamaan. Silloinkin on uni tullut.

Nuorimmaisen vauva-aikana minulla oli tarkistuslista hyviä unia varten. Tärkein sääntö kuului ”massu täynnä ja vaippa tyhjä”. Nälkäisenä kun ei uni tule, ja myös vessähätä voi tehdä levottoman olon. Niinpä vauva potatettiin erityisen huolellisesti illalla nukkumaan mennessä. Meillä vauvat myös piti nukuttaa kohoasennossa tyynyn päällä, jottei refluksi vaivannut. Nukkumaanmenokitinät olivat tällä käytännöllä niin harvinaisia, että annoin suosiolla särkylääkettä, jos lapsi vielä heräsi nukkumaanmenon jälkeen itkemään.

Hei, sehän osaa jo vaikka mitä!

Lasten vauva-aikana samojen hoitorutiinien toistuminen toisinaan uuvutti, mutta vauvoilla oli ratkaisu siihen: juuri sellaisina hetkinä niillä oli tapana yllättää vanhempansa jollain uudella taidolla.

Isompien lasten hoito on paljon rennompaa, mutta yhä he vain yllättävät oppiessaan uutta. Samalla koko perheen elämänpiiri laajenee. Kolmevuotiaamme on taapertanut alushousuissa jo yli puolet elämästään. Vaipoista vapautuminen teki kotoa lähdön paljon helpommaksi: ei tarvitse miettiä matkan varrelle tukikohtia vaippojen vaihtoon eikä roudata vaippasäkkiä mukana.

pyöräilyä avaraan maailmaan

Avaraan maailmaan. kuva: De Vossemeren, Flickr

Uudelleen elämänpiirimme laajeni nyt syksyllä, kun kuusivuotias Taito jätti apupyörät, ja voimme lähteä käymään ostarilla parin kilometrin päässä. Vaikken hölkkäämisestä pidäkään, oli riemastuttavaa juosta lapsen vieressä hänen polkiessaan innokkaana eteenpäin. On ollut ihanaa päästä helposti retkeilemään muuallekin kuin lähimetsään. Moni varmaan kysyy, kuinka pyöräily voi alkaa vasta kuusivuotiaana. Enpä olekaan turvallisuushakuisempaa lasta tavannut: pyörän selkään hän on uskaltautunut vasta, kun osaa ihan varmasti, ja ajamaan vinolla pihatiellä hän suostui vasta ajettuaan kuukausia muualla.

Uutta yhteistä tekemistä löytyy muutenkin lapsien kasvaessa. Syksyllä huomasin, että kolmevuotias Valokkihan osaa pelata lauta- ja korttipelejä toisten mukana. Keväällä vielä taaperon ilmestyminen näköpiiriin sai pelaajat varuilleen: ei – eiiii saa ottaa niitä nappuloita eikä pureskella kortteja. Nyt hän ei olekaan enää kortteja pureskeleva taapero, vaan tietää pelin tavoitteen, osaa toimia omalla vuorollaan oikein, laskee nopan silmäluvun ja liikuttaa pelinappulaansa kuten pitääkin. Taputtaa ihastuneena käsiään voittaessaan ja nostaa metelin, jos sattuu häviämään.

Lasten suosikkikorttipeli on Unon yksinkertaistettu versio Doodlebugs, jossa on mukavat pyöreät ja värikkäät pahvikortit. Noppapeleistä olemme pelanneet pienimmän kanssa selkeitä lähdöstä maaliin -pelejä, kuten Laiva on lastattua noppapeliversiona. Esikouluikäinen on innoissaan jätkänshakin ja tammen peluusta. Noppapelejäkin pelaamme monenlaisia, ja Haban Eläinpyramidia, jossa eläimet tasapainoilevat krokotiilin selässä. Tietokonepeleihin emme ole vielä koskeneet, lapset vain toisinaan harjoittelevat näppäimistöllä kirjoittamista. Aivoille tekee hyvää touhuta jotain käsillä, ja olen huomannut, että monet tietokoneen ääressä viihtyvät lapset näyttävät masentuneilta.

Viime aikoina kolmevuotiaan kiinnostuksen kohde on ollut laskeminen: hän laskee kaikkea ympärillään, ja yrittää muistella, mitä lukuja tulikaan kymmenen jälkeen. Ja me dippainssivanhemmat tietysti huokailemme ihastuneina. Mitähän seuraavaksi?

Esikouluun

leikkejä ravintola sahanpuruKuopus kysyi, miksi emme ole enää kesämökillä, vaikka on vielä kesä. Esikouluhan siihen on syynä. Pitkä ihana hellejaksokin loppui juuri esikoulun alkuun, ja ensimmäisen päivän aamuksi oli etsittävä sadevaatteet.

Ravintola SahanpuruTuntui haikealta lopettaa mökkikesä juuri kesken sadonkorjuuajan. Lasten leikkipaikka mökin pihalla, Ravintola Sahanpuru, on nyt tyhjillään. Päätimme tuoda lapsen elokuuksi esikouluun, jotta hän pääsisi tutustumaan sen käytäntöihin yhdessä toisten kanssa. Syyskuuksi palaamme sadonkorjuulomalle.

Nykyajan koulutunnelmiin tutustuaksemme luimme Tompan kanssa Maarit Korhosen pamfletin Koulun vika?. Korhosen kertomukset ala-asteluokan arjesta olivat niin mukaansatempaavia, että ahmaisimme molemmat kirjan samana iltana. Lasten kasvatuksen ohessa opettaja joutuu kasvattamaan myös lukuisten lasten vanhempia. Uraohjus passittaa lapsensa harrastusrääkkiin ja viinalta haiseva äiti on hukannut vähänkin elämänhallinnan. Korhonen on omistautunut opettajantyölleen ja etsii kullekin lapselle sopivia oppimistapoja. Ääniyliherkkä saa kuulokkeet päähänsä tehtävien teon ajaksi, ja kuulemalla oppiva pääsee näpräilemään käsillään opettajan selittäessä.

kuvaaja: Senorelroboto, Wikimedia Commons

kuvaaja: Senorelroboto

esikouluun_koulun_vika_1340703626Silti luomuilijana kaipaisin myös laajempien vaihtoehtojen miettimistä? Onko paras tapa oppia tosiaan pulpetissa istuminen ja taululle katsominen? Ihan uusien tapojen hakeminen taitaisi jo ylittää opettajan voimavarat. Aivotutkijat kuitenkin kertovat luovuuden lähteiden tukahtuvan sitä perusteellisemmin, mitä nuorempina lapset joutuvat mukautumaan kaavamaisiin toimintamalleihin. Ja kyllä, odotan käytöstapoja ja toisten huomiointia, mutta jos tekeminen on aina toisten ohjelmoimaa, oma-aloitteinen kekseliäisyys kärsii. Ehkä tekijän uusin pamfletti, juuri ilmestynyt Herää, koulu!, pohtii tätäkin?

Mökin kaunista ympäristöä kaipaan vielä enemmän kuin tuoreita kasvimaan ja metsän herkkuja. Miksei kouluympäristö voi olla kauniimpi? Ympärillä rehottava luonto vaihtui nyt valkoisiin vähän nuhjaantuneisiin tiiliseiniin, asvalttiin ja betoniin. Toivottavasti lapset keksivät hyviä leikkejä niidenkin ympäröiminä.

Positiivisuushaaste

Lapset olivat tänäänkin mukavia, kesäpäivä oli hieno ja uusi liikeidea piristi ajattelua. Sosiaalisessa mediassa on kannustettu ihmiset kannustavat toisiaan myönteiseen ajatteluun jakamalla positiivisuushaastetta, jossa pitää listata kolme myönteistä asiaa jokaisesta päivästä määräajan. Monet ovat jo väsyneet ilmiöön, facebookissa ihmiset kertovat muutenkin ennemmin myönteiset kuin kielteiset asiat.

muistiinpanoja kesäpäivistäMe otimme lasten kanssa tavaksi kirjoittaa vihkoon joka päivä muiston kuluneesta päivästä. Illalla hampipyykin jälkeen saa liimata tarran ja sitten kirjataan lyhyesti paperille, mitä mukavaa tai erityistä päivästä jäi mieleen. Alunperin tarkoituksena oli tallentaa mökkikesä myös tulevia vuosia varten ja saada kannuste iltatoimiin. Hampaiden pesussa isommat komfliktit olivat lasten ollessa pienempiä, mutta nytkin pyykkäys sujuu ripeämmin, kun lapset tietävät, että sen jälkeen pääsee liimaamaan mukavan tarran.

Etenkin Valokki sanoo usein päivän mukavimmaksi asiaksi leikit Taiton kanssa. Kolmen ikävuoden lähestyessä hänestä on jo tullut isoveljelle hyvä leikkikaveri. On hauskaa kuunnella, mitä mielikuvitusleikkejä he milloinkin keksivät keskenään. Viimeksi nauroin kippurassa Valokin keksimää Imppa-setä -hahmoa, jota hän esitti pitäen ruohonkortta viiksinä.

Yhtenä päivänä lapsilla oli menossa mökillä joulutonttuleikki, jossa pikkusisko kuljetti tonttulakki päässään veljelleen erilaisia tavaroita sänkyyn. Valokki on ottanut tavakseen opetella numerot tuomalla pieniä muovinumeroita yksi kerrallaan sängyssä loikojalle, joka kertoo, mikä numero on kyseessä. Viimeksi kävi näin:

(Valokki juoksee tuomaan numeron)
Taito: Ai sinä toit kasin.
Valokki: Ei kun se on nolla.
Taito: Kasihan se on.
Valokki: Ei, nolla!
Taito: Ai se onkin nolla, jolla on vyö.

Muuten mökin mukavimmat asiat ovat vaihdelleet kalareissuista kasvimaapuuhiin, kanojen hoitoon, maidonhakureissuihin ja kauppa-autolla käyntiin. Monesti olemme ihailleet kasveja ja monenlaisia eläimiä, joita lähiympäristössä näkyy. Yhtenä päivänä katiskoille lähtiessä veneen köyden solmulla istui vastakuoriutunut vihreä sudenkorento, jota katselimme pitkään, ennen kuin siirsin sen varovasti syrjään. Sudenkorentokirjasta tunnistimme sen myöhemmin vaskikorennoksi. Olen varmaan pilalle hemmoteltu, kun sudenkorentojen kuoriutumisen katselukin alkaa tuntua arkipäiväiseltä ilmiöltä. Mökkirannassa sitäkin saa katsoa monta kertaa kesässä. Talvella positiivisuushaasteelle on enemmän tarvetta, kun kaamoksen keskellä jaksaminen vaatii oikeasti ponnistelua.

Kuivaksi oppimisen vuosipäivä

Nyt voi jo aika luottavaisesti sanoa, ettei taloudessamme enää ole vaippaikäisiä. Ja että molempien lasten vaippa-aika mentiin ostamatta ainoatakaan kertakäyttövaippapakkausta. Hip hei!

villavaippahousut

Villavaippahousut ja muut kestovaippatarvikkeet etsivät jo uutta kotia.

Kestovaipat ovat ehkä työläämpiä pesuineen ja pyykinripustuksiin, mutta ne palkitsevat käyttäjänsä lopuksi: sekä lapsella että vanhemmalla pysyy motivaatio yllä päästä niistä eroon mahdollisimman aikaisin. Lisäksi alushousujen käytön aloittamiseen on matalampi kynnys, koska melkeinpä samalla vaivalla sitä pesee tai huuhtoo housuihin tulleet vahingot kuin pestävät vaipatkin. Esikoinen oppi kuivaksi noin 2,5 -vuotiaana, kuopus suunnilleen 1 v 8 kk ikäisenä. Useimpien ikätoverien vanhemmat näkyivät vielä raijaavaan vaippapaketteja, kun me jo nautimme vapaudesta.

Mitäkö opin näiden vuosien aikana? Ekan lapsen kanssa koin vaipanvaihdon hankalaksi. Yritin minimoida vaipanvaihtokerrat ja tälläsin esikoiselle valtaisat pehmusteet. Kuopuksen kohdalla touhun ytimenä oli säännöllinen rytmi ihan vastasyntyneestä lähtien: aina ruuan ja unien jälkeen häntä pidettiin vadin päällä töräyttämässä maitokakat ja pisut. Muutenkin kuulostelimme vessahätäviestintää, mutta ensisijaisesti tarkoitus oli keventää vaippoihin tulevaa kuormaa ja opettaa samalla oman kehon hallintaa. Vauva ei vielä osaa pidätellä, mutta hän oppii kyllä päästämään pisut ja maitokakat oma-aloitteisesti. Tämän ominaisuuden neuvolan oppaat ja länsimainen kertakäyttövaippoihin tukeutuva vauvanhoito unohtavat kokonaan.

Epäilen, että potatus edistää myös vauvan hyväntuulisuutta: vatsaa kivistää vähemmän, kun tarpeet hoidetaan aktiivisesti pois. Lapsi nauttii onnistuneesta viestinnästä vanhempansa kanssa ja kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä. Maitoaterian jälkeen (pienellä viiveellä) hoidettiin sisällöntuotanto ja sitten lapsi rentoutui helposti unille. Satunnaisen iltakitinänkin ratkaisu oli monesti ylimääräinen potatuskierros.

Potalle molemmat lapset ovat päässeet istumaan suunnilleen silloin, kun istumaan oppivat, 8-10 kk ikäisenä. Kun lapsi vielä oppi nauttimaan lukemisesta, häntä oli potalla helppo viihdyttää. Esikoinen ryhtyi jopa pidättelemään potalla, jotta vanhemmat lukisivat mahdollisimman pitkään. Ratkaisuna oli kirjaviihteen lupaaminen vasta, kun on tullut potantäytettä.

Kuinka kuivaksi oppiminen onnistui? Kuopuksen ollessa noin 1,5 -vuotias kuivaksi oppiminen otti takapakkia: pitkään kuivina pysyneet vaipat kastuivat entistä helpommin. Arvelin, että hänellä on jo kyky pidätellä, mutta ei motivaatiota. Päätin sitten hetken mielijohteesta järjestää motivaatiota: ”ison tytön housut” eli alushousut jalkaan. Viesti meni perille noin viikossa. Aluksi vaatteet kastuivat vähän väliä, sitten hän ryhtyi säätelemään asiaa itse. Tuon ikäistä pitää viedä potalle noin tunnin välein, mikä vaatii muistamista ja viitseliäisyyttä. Väsyneenä ja diureettisten ruokien syömisen jälkeen pökät kastuvat helpommin. Diureettisiksi eli pissattaviksi ruuiksi olemme havainneet ainakin mansikat ja tomaatit, niillä ei kannata ruokkia pientä kuivaksi opettelijaa. Muutaman kuukauden päästä uskalsimme jättää varmistukset pois myös ulos lähdettäessä.

Oman kehon saaminen haltuun parantaa lapsen itseluottamusta, ja arvelen sen vähentävän myös tahtoikään kuuluvia turhautumiskiukkuja. Meillä kunnon tahtokiukuttelu on oikeastaan alkanut vasta nyt kolmen ikävuoden lähestyessä, kun pottaosaaminen on jo vanha juttu. Mihinkähän uuteen taitoon lapsi nyt keskittäisi huomionsa, jotta päästäisiin tässäkin vähemmällä? Tänä talvena oli vielä vähän takapakkia, kun kakat alkoivat päätyä potan sijaan taas pöksyihin. Tavasta päästiin eroon ottamalla kakkatarrat käyttöön: onnistuneesta potalle ehtimisestä sai liimata hienon värisen hedelmätarran lasten huoneen seinällä olevalle paperille.

Mitä lapsen pitäisi oppia? Jätkänshakkia ainakin!

laskutehtäviäLuin vastikään jonkun innokkaan kommentin varmaankin Talouselämä-lehdestä, että kaikille suomalaislapsillehan pitäisi opettaa tietokoneiden ohjelmointia jo peruskoulussa – pelien koodaaminen kun näyttää lyövän hyvin leiville. Hesarissa taas kokenut varhaiskasvatuksen maisteri kirjoitti liian koulumaiseksi käyvää esikoulua vastaan – oppimisen jäykistäminen koulumaiseen muottiin tappaa hänen mukaansa lasten luovuuden. Oma-aloitteisuuskin kuulemma kärsii, jos lapsi opetetaan siihen, että virikkeet tarjoaa joku toinen.

Pienten vanhempana lasten oppiminen mietityttää usein: Mitä olisi hyvä oppia varhain? Kuinka voisi edistää empatiataitojen kehitystä? Laulanko itse niin nuotin vierestä sen takia, etten käynyt lapsena soittotunneilla tai muskarissa? Minkä asioiden osaamisesta itselleni on ollut hyötyä?

Aikaisemmin uskonnollista kasvatusta pidettiin tärkeänä. Nykyään mitään uskontoon liittyvää ei lapsille tunnu saavan mainita sen enempää varhaiskasvatuksessa kuin koulussakaan. Perheemme uskonnottomuudesta huolimatta meille olisi ihan sopivaa, että myös uskonnollisiin menoihin käydään tutustumassa. Etenkin eettinen pohdiskelu olisi kovin suotavaa. Itse haluamme pyrkiä hyvään ja tehdä valintamme siltä pohjalta. Toisaalta hyvien valintojen pohjaksi tarvitaan monesti paljon tietoa ja suuruusluokkien tajua.

mita_lapsen_pitaisi_oppia2Tuntuu siltä, että omissa aivoissani matemaattiset rakenteet ovat jossakin hyvin syvällä. Olen ollut iloinen, että äiti huomasi kiinnostukseni matematiikkaan jo alle kouluikäisenä ja opetti peruslaskutoimitukset hyvissä ajoin. Suuruusluokkien hahmottaminen ja laskelmien tekeminen on helpompaa, kun on perusteet riittävän nuorena oppinut. Vähintään yhtä iloinen olen siitä, että äiti opetti myös jätkänshakin pelaamisen jo reilusti alle kouluikäisenä. Koulussa jätkänshakkitaidot toivat sosiaalista statusta aina ekaluokasta lukion loppuun asti. Kaipa pelitaidot tuovat annoksen matemaattista osaamista siinä sivussa. Nämä samat asiat olen halunnut opettaa omillekin lapsilleni.

palapeliä kokoamassaTaito on omaksunut matemaattisia asioita kuin pesusieni vettä jo yksivuotiaasta lähtien. Muistan, kuinka hän alle kaksivuotiaana laski nappini ihan omasta aloitteestaan ja totesi sitten: ”äidin villatakissa on seitsemän nappia”. Viime viikolla oli viimein jätkänshakin vuoro, kun jouduimme nököttämään monta päivää sisällä vesirokon takia. Viisivuotias innostui heti. Valokilla matemaattiset kyvyt ovat näkyneet enemmänkin muotojen hahmottamisessa ja käsittelyssä: toissapäivänä hän vaati saada ylähyllyltä 15-palaisen palapelin ja sai sen kootuksi.

Pohdimme kaverini kanssa yhtenä päivänä yrittäjän tarvitsemia taitoja. Hän oli sitä mieltä, että koulunkäynnin pohjalta kuvittelemme kuhunkin ongelmaan olevan olemassa jokin valmis ja oikea vastaus. Monimutkaisessa maailmassa niin ei yleensä ole edes fysiikan laskelmissa: on vain erilaisia lähestymistapoja ja eri tarkkuudella tehtäviä arvioita. Pitää yrittää monta kertaa ja siten lähestyä parempaa lopputulosta, insinöörit sanovat sitä iteroinniksi.

muurahaiskuningatarOlen siinä käsityksessä, että liiallinen asiaosaamisen vyörytys voi tehdä pahaa luovuudelle ja kulttuurisille taidoille. Yritänkin pitää lasten touhut monipuolisina. Välillä mietityttää, voiko lapsen uppoutuminen tietokirjojen parin tuoda luonteeseen jonkinlaista tosikkomaisuutta. Niin kuin vaikka yhtenä päivänä junarataleikissä:

Ä: Viekös tämä juna omenalastiaan Pieksämäelle?
T: Mutta äiti, sehän on pelkkä leikkijuna eikä kuljeta oikeasti mitään minnekään.

Hyvä olisi lastenkin oppia tuntemaan ja ymmärtämään omaa elinympäristöään. Olemme siksi luonnossa liikkuessa opetelleet mm. syötäviä kasveja. Kerran mainitsin pihalla tapaamalleni naapurille, että olimme bonganneet pihasta jo neljä eri muurahaislajia. ”Ai onko niitä eri lajeja”, kuului vastaus, ja hän on sentään ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut. Nähtävästi havainnoimme ulkoillessamme aika erilaisia asioita. 🙂

Kesän 2013 tilinpäätös

maidonhakumatkallaVietin lasten kanssa menneenä kesänä varmaankin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, neljä kuukautta mökillä, kolmasosan vuodesta. Tompan loma rajoittui lähinnä syyskuulle. Palasimme kaupunkiin viikko sitten. Onhan täällä Helsingin Energian kaukolämpöverkon äärellä mukavan lämmintä. Kaipaan kuitenkin takaisin! Tuntuu niin kädettömältä hakea kaikki kaupasta, kun olimme koko lämpimän vuodenajan kalastaneet, viljelleet kasvimaata, keränneet villivihanneksia, marjoja ja sieniä, syöneet ähkyyn asti omien kesäkanojemme munia ja hakeneet maidon viereiseltä maatilalta (kesän aikana sitä haettiin 175 litraa!, odotan kolesterolitestiä malttamattomana!). Metsästäjä-keräilijän vaistot ajavat tekemään jotain oman ruuan eteen, mutta kaupungissa en voi tehdä juuri muuta kuin kerätä marja-aronioita koristepuskista. Niin turhauttavaa!kesan_2013_tilinpaatos4

Tiedän tiedän, että työnjako on ihmiskunnan vahvuus. Ja että oikeasti toimeentulo ei kauheasti etene, jos pelkkään ruuanhankintaan kuluu suurin osa ajasta. Mutta vaistot ovat vaistoja, ja lajityypillistä käyttäytymistä se ihminenkin kaipaa.

Tämän kesän merkkitapauksia olivat ainakin:

Vinttiremontin valmistuminen (viimeistelystä kirjoitan lisää erillisessä kirjoituksessa). Mökki täytti 61 vuotta, ja aikanaan keskeneräiseksi jätetty vinttikerros tehtiin nyt valmiiksi ja otettiin käyttöön. Kahdelta ripeäotteiselta remontoijalta työhön kului viisi viikkoa.

halkopinoYstävien vierailut mökillä. Ihanaa, kun kaverit jaksavat matkata kauas maaseudulle meitä tervehtimään. Olen niin kiitollinen siitä, että meille on sattunut niin hyvä ystäväpiiri. Ja kun he vieläpä matkasivat meille asti raatamaan apunamme töissä. Yritin varovasti ehdottaa, että pitäisiköhän rankakasamme moottorisahauksen sijaan välillä lähteä vaikka maidonhakuretkelle tai mustikkaan, ja sain vastaukseksi, että kaverini mielestä mootorisahalla sahaaminen ja traktorin ajaminen ovat niin mukavia hommia, ettei niihin koskaan kyllästy. Pääsimmepä tekemään omat versiomme ”komein halkopino” -teemasta.

Lapset oppivat leikkimään yhdessä. Alkukesän toimin erotuomarina lasten ainaisilta tuntuneissa kiistoissa. Valokin 2-vuotissynttäreiden jälkeen Taito lähti viikoksi isovanhemmilleen. Hänen palattuaan takaisin mökille leikit alkoivat yhtäkkiä sujua. Lapset rakensivat kaupunkia, kuljettelivat palikoita kuorma-autolla, leikkivät majanrakennusta, rellottivat yhdessä lukemassa ja istuivat aina vierekkäin kiikkustuoliin syömään saamansa erikoisherkut.lapset viihtyvät yhdessä

Valokki kasvoi isoksi: oppi kokonaan kuivaksi ja lakkasi myös imemästä peukaloaan. Hampaissa oli jo alkanut näkyä virheasentoa, ja lapsi oli niin kiintynyt peukaloonsa, että se oli suussa nukkuessakin. Lopulta peukalo tuli niin kipeäksi, että vieroitus tapahtui itsekseen kerrasta. Lohtupeukalon jäätyä pois itku on kyllä ollut herkemmässä. Vaippapyykin loppuminen taas helpotti mökkeilyä *niin* paljon.

kesan_2013_tilinpaatos10

veden äärellä

Lapset pääsivät mökillä touhuamaan ihan erilaisia juttuja kuin kaupungissa: Taito opetteli soutamaan ja pääsi traktorin kyytiin monet kerrat, Valokki kulki mielellään mukana ruokkimassa kesäkanoja. Maidonhakureissuilla päästiin monesti katsomaan lehmiä ja vasikoita. Naapurin kissa ja toisen naapurin Tessu-koira (jota Valokki sitkeästi kutsuu Ressu-koiraksi) aiheuttivat poloiselle kuopuksellemme kauhunhetkiä. Hän pitää eläimistä kovasti nähdessään niitä kuvissa, mutta samassa tilassa juoksenteleva isohko eläin saa aikaan paniikin.

traktorit työssään

bongauskirjaLuonnon eläinten ja kasvien bongaus on aina mökkeilyn ilo. Vielä toiseksi viimeisenä mökkeilypäivänä iloitsin luonnonläheisyydestä, kun heti aamupissalle ulos kylmään lähdettyäni näin harmaapäätikan ja pyrstötiaisparven. Pitkän lämpimän kesän päättänyt hyinen viikko sai mukavan lopun. Taitolla oli bongauksen kannustimena Bongauskirja, johon liimataan tarra aina kun jokin laji on nähty. Idea on loistava, mutta ikävä kyllä kirja on brittiläisestä alkuteoksesta suomennettu. Senpä vuoksi isoa osaa lajeista ei ole koskaan mahdollista meillä bongata, ja toisaalta isoa osa havainnoista ei kirjasta löydy.peurankello

Tämän kesän aikana olin myös kyläläisten kanssa tekemisissä varmaan enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Ihailen sitä, kuinka paljon paikalliset osaavat kaikkea ja selviävät tilanteesta kuin tilanteesta. Joka kesä toistuu sama: rakastun maaseutuun ja mietin pääni puhki, kuinka voisimme elättää siellä itsemme. Maanviljelijöiksi meistä kaupunkilaistolloista ei taitaisi olla, mutta kai nyt *jokin* yritysidea voisi toimia.muumi perunalaatikossa

Vanha karttakirja koriksi ja kirjekuoriksi

punottuja koreja kierrätyspaperistaJos tämä lauha ja lempeä kesä viimein vaihtuu sateiseksi syksyksi, sadepäivän puuhia on hyvä olla lapsia varten valmiina. Meillä viisivuotias Taito pitää yli kaiken paperiaskartelusta. Nyt kesällä olen hämmästellyt, kuinka hyvin hän ymmärtää lukemansa ja pystyy tekemään helpohkoja paperintaittelutehtäviä kirjan ohjeiden mukaan. Kartonkiostoksillekaan ei tarvitse lähteä, sillä vanhat kirjat sopivat hyvin paperityömateriaaliksi. Kuvan korit ovat äidin tekemiä, mutta punontaan voi pienikin lapsi osallistua.

Viisivuotiaankin osaamistasolle on hyvin sopinut Taittele paperista -niminen vihkonen (julkaisija Mainossuunnittelu.com), jonka ohjeilla neliönmuotoiset paperinpalat muuttuvat niin tulppaaneiksi, kaloiksi, linnuiksi kuin koiranpäiksikin. Ikävä kyllä käyttämäämme hyvää askarteluvihkoa ei taida olla enää myynnissä, tämä löytyi äitini arkistoista. Monimutkaisin ohje taitaa olla rasian taittelu, jonka sukuisen ohjeen joku näkyy ladanneen Youtube-videoksikin. Vihkon julkaisija näkyy ylläpitäneen kivaa blogia, jossa on julkaistu yksi kirjan taittelutehtävistä ja muita lasten tehtäviä tulostettavaksi .

kirjekuoria karttakirjasta

Koin suurta löytämisen iloa, kun huomasin kirjaston lastenosastolla askartelukirjahyllyn. Paperitaitteluun ja muuhun askarteluun on ohjeita ja ideoita saatavana valtavat määrät. Nähtävästi kovin moni muu ei ollut kirjaston hyllyä löytänyt, sillä lainaamani hyväkuntoinen Iloiset paperityöt -kirja (Pauline Butler) oli 1990-luvulta. Olen käyttänyt taittelun raaka-aineena vanhaa karttakirjaa, josta isoista ja tukevista sivuista on syntynyt niin kirjekuoria kuin punottuja korejakin. Korin ohje oli juuri Butlerin kirjasta. Sisällysluettelosivujen värimaailmasta tulee vähän tuohimainen mielikuva. 🙂 Kirjekuoriin taas ei tarvitse ohjetta, sillä riittää kun avaa valmiin kauniinmuotoisen kirjekuoren taitokset ja piirtää ja leikkaa kirjekuoripohjan sen ääriviivoja pitkin.

« Older entries