Kärpäset ravintoketjun perustana

Tänä kesänä oli mökillä todellakin kesä ja kärpäset. Ennenkokemattoman helleaallon keskellä kärpäslätkät viuhuivat, kun mätkimme mökin sisällä hengiltä kymmeniä huonekärpäsiä päivän mittaan.

Viime vuonna esitin peltoni vuokraajalle toivomuksen, että peltomaan huonon kunnon takia hän lannoittaisi peltoja oikealla lannalla. Saataisiin maahan lisää humusta ja eloa. Toiveeni toteutui, ja valtavan lantakuorman vyöryttyä pellolle ilmestyivät myös kärpäset. Niitä riitti enemmän kuin koskaan ennen, eikä loppua näkynyt mökiltä lähtiessämme.

Ihmettelin jo, missä kärpästen luonnolliset viholliset viipyvät, kun ruokapöytä niille on katettu. Muutaman päivän viiveellä ilmestyikin pellolle parvi västäräkkejä ja poikasiaan lentämään opettavia pääskysiä. Niiden vaikutuksesta kärpäsparvi hiukan harveni, mutta lätkimistä riitti silti.

Myöhemmin kesällä huomasin pellolla lentävän haukan, mutta näin sen niin pikaisesti, etten pystynyt tunnistamaan lajia. Olikohan se viime kesän hiirihaukka vai joku uusi tuttavuus? Omenapuun alta löytyi kasa höyheniä ja sulkia, jotka kertoivat siitä, että ravintoketju toimii huipulle asti.

Niin paljon eläimiä lantakasa elätti, lisäksi vielä peltomaan ötököitä ja lantakuoriaisia. Mieleeni tuli, että jos kaikki maatalousjätteet olisi valjastettu biokaasun tuotantoon (kuten suunnitellaan päästöjen vähentämiseksi), se olisi tästäkin monimuotoisuudesta pois. Lannan hiilisisältö menisikin polttoaineeksi eikä kärpästen rakennusaineeksi. Mutta kun ei ole kestävää jatkaa fossiilistenkaan polttoaineiden käyttöä.

Aina vain törmään samaan: parasta luonnonsuojelua olisi vähentää ja vähentää ja vähentää kulutusta, tässä tapauksessa polttoaineen kysyntää. Sitten vasta joskus olisi mahdollista myös törsätä, kun sukupolvet olisivat pienentyneet ja kuluttajiakin olisi vähemmän.

-Piia

Ps. Oli muuten mielenkiintoista huomata, että kaksivuotiaalle ei vielä oikein aukene, mitä kuollut tarkoittaa. Monet kerrat mäjäytin kärpästä lätkällä ja selitin sitten kärpäsenraatoa osoittaen, että se on kuollut kärpänen. Ja monesti Taito osoitti lentävää kärpästä ja sanoi, että ”siellä lentää tuollut tärpänen”. 🙂

Hiidenmaan polkuja pitkin

Vaellusretkelle pitkästä aikaa! Nuorempana tuli retkeiltyä rinkka selässä paljonkin, mutta sitten innostuimme mökin kunnostuksesta niin, että lomat kuluivat vuosikaudet siellä. Viime kesänä teki mieli jo kokeilla muunkinlaista lomailua. Sovimme silloin Tompan kanssa, että tänä kesänä lähdemme ottamaan selvää mökin lähitienoille rakennetusta vaellusreitistöstä, Hiidenmaan poluista.

Aikaisemmin en ole käynyt vaeltamassa näin lähellä kotinurkkia. Paikka kiinnosti siksikin, että Hiidenmaan alueella on myös ukkini lapsuudenkoti. Äiti vain ei enää muistanut, missä talo täsmälleen on, joten lisäohjelmana oli etsiä sitä.

Kaikki kolme Taiton isovanhempaa järjestettiin häntä hoitamaan mökille. Me taas Tompan kanssa kunnostimme ladossa pölyyntyneet pyörät, pakkasimme rinkat ja poljimme viitisentoista kilometriä vaellusreitistön alkuun. Matkan varrelta löysimme sadon määrästä notkuvan vatukon, sen jälkeen oli hyvä taas jatkaa.

Aloituspisteessä kiva yllätys oli hieno pärekattoinen kota, jota ei ollut merkitty karttaan. Sen sisältä selvisi, että polut ja rakennukset oli luotu paikallisin voimin ja niitä ylläpiti kyläläisten perustama yhdistys. Jätimme rinkat telttaan alkupisteeseen, mussutimme massut täyteen mustikoita ja kiersimme poluilla rennosti ilman suuria kantamuksia.

Hiidenmaan poluilla oli komeita kallioita, vesiä, talousmetsiä ja ihastukseksemme myös hyvää vauhtia luonnontilaa kohti kehittyvää metsää lahopuineen ja hämyisine tunnelmineen. Sitten polun pää alkoi näyttää liiankin valoisalta, ja siellähän se oli, avohakkuuaukio. Tunnelma lässähti joksikin aikaa. Hakkuiden tekijä sentään oli katkaissut polun merkkipuut merkin yläpuolelta, jotta reittiä saattoi vielä kompastella eteenpäin. Myöhemmin lohdutimme itseämme vielä syömällä lakkoja polun halkomalta suolta, mutta tehometsätalouden ulottuminen reitin varrelle otti päähän.

Seuraavana päivänä tapasimme kodan rakentajan, joka tiesi paljon paikallisista asioista ja tunsi sukuni vaiheetkin melkein paremmin kuin minä itse. Hän kertoi myös, että näkemämme hakkuuaukea oli alueen ainoa yhtiömaa-alue, eikä sen omistaja Finsilva ollut rajoittanut hakkuusuunnitelmiaan pyynnöistä huolimatta. Sen omistajaa Metsäliittoa ei siis oma maine kiinnosta. Stora Enso ja UPM ovat olleet myöntyväisempiä maidensa suojeluun, kun alueilla on ollut luontoarvoja. UPM on jopa perustanut mailleen Repoveden kansallispuiston. Toivottavasti ne loput retkeilyalueen metsät saavat pysyä metsän näköisinä. Ensi vuonna ehkä pääsemme ottamaan selvää vaellusreitistöstä kokonaisvaltaisemminkin.

Muistan, että aikoinaan reilausmatkan alussa oli aina sellainen tunne, että mitä me täällä oikein teemme. Hälvenihän se siinä matkan jatkuessa, ja oli kiva nähdä, kuinka muualla eletään. Mutta näin aikuisiällä turismi ei enää ole se oma juttu. Lähilomailu sen sijaan tuntuu mielekkäältä, omiin nurkkiin tutustumisesta tuli hakkuuaukeaa lukuunottamatta hyvä mieli. Oli myös hienoa nähdä, kuinka kyläläiset ovat olleet aktiivisia ja oma-aloitteisesti edistäneet luontomatkailua maillaan.

-Piia