Vilukissasta talvipyöräilijäksi

kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC

kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC

Polkupyörällä töihin lähes 30 asteen pakkasessa, ajokortin hankinta 37-vuotiaana… Viimeisen vuoden aikana liikkumisen tapani ovat ainakin monipuolistuneet. Viluisena ja helposti paleltumia saavana ihmisenä kuvittelin, että talvipyöräily on suunnilleen viimeinen asia, jota voisin harrastaa. No, enhän minä sitä edelleenkään harrasta. Mutta välttämättömät siirtymät ulkona pakkassäällä teen nykyään usein pyörällä. Ja se on paljon mukavampaa kuin kuvittelin!

Minulla on kasvuvuosiltani kohtuullinen peruskunto: pienessä kaupungissa kaikki oli kävely- ja pyöräilymatkan päässä, mutta joukkoliikenne epäkäytännöllistä. Helsingin-vuosinani pyöräily jäi: matkat olivat yhtäkkiä pitkiä, reitit epäselviä ja joukkoliikenne vei helposti ovelta ovelle. Laajasalon saaressa asumani yhdeksän vuoden aikana en polkenut kertaakaan viittä kilometriä pitemmälle.

Tänne Juvan kirkonkylälle muutettuani joukkoliikennevaihtoehtoa ei ole. Tai on, käytän joskus kerran päivässä kulkevaa asiointivuoroa kauppareissuun eläkeläisnaapurien kanssa. Mutta vain siksi, etten kiusaisi neljävuotiasta kävelyttämällä häntä mukana liian pitkiä matkoja.

Työkeikkoja teen toisinaan parin kilometrin päässä. Pakkasilla totesin polkupyörän olevan teknisesti paljon autoa luotettavampi. En halua jännittää, vieläkö vanha akku kestää pakkasessa seisottamisen, tai kuormittaa uskollisen hoppamme moottoria kylmäkäynnistyksillä. Yhtenä pakkasaamuna tein poikkeuksen, ja myöhästyin, koska en ollut osannut ennakoida auton lasien raaputteluun kuluvaa aikaa.

Tavallisissa toppavaatteissa pysyy hyvin lämpimänä pakkasilla pyöräillessä – huppu päähän ja kunnon rukkaset käteen. Kypärää en saa enää mahdutettua. Liikkuessa tulee lämmin – ei palele kuten bussipysäkillä seisoskellessa. Kun lämpötila pysyy viidentoista pakkasasteen paremmalla puolella, kulkeminen sujuu mukavasti.

perille päässyt talvipyöräilijä

Pääsinpä perille työpaikalle.

Pakkasen kiristyessä -15 alle jätän silmälasit pois, metallisangat saavat muuten posket paleltumaan. Kun mennään alle -20, raja alkaa tulla vastaan. Otan käyttöön vielä toisen paksun villahuivin, mutta silti kasvot uhkaavat jäätyä. Eniten kiusaa hengitysilman kylmyys. Pitää polkea hyvin rauhallisesti, muuten kylmän ilman hengittäminen sattuu rintaan ja jättää parin tunnin päänsäryn. Vaihtoehtoa pyöräilylle ei kuitenkaan enää ole, koska auton kanssa en tahdo lähteä arpomaan lämmitystolpattomalle työpaikan parkkipaikalle. Selvittiinpä taas eräästäkin työviikosta paukkupakkasissa!

Pienellä paikkakunnalla kaikki on lähellä. Se on niin ihanaa! Minulle yli kymmenen kilometrin pyöräily on edelleen extreme-urheilua, johon en mukavuudenhaluisena halua puuttua. Olen myös kiitollinen Juvan kunnalle pyöräteiden mainiosta hoidosta. En ole vielä joutunut kokeilemaan, millaista meno olisi paksussa lumessa tai muhkuraisten jääpolanteiden välissä.

Hyvä puoli ajokortin hankkimisessa näin vanhana on siinä, että vaihtoehtoiset liikkumisen tavat olivat ehtineet betonoitua vahvoiksi. Käyn edelleen parin kilometrin päässä kaupassa kävellen tai pyörällä. Ihmetellen katson autojonoa, joka saapuu hakemaan ekaluokkalaisemme luokkakavereita koulun jälkeen. Meillä auto on mökkimatkoja ja metsätiloille liikkumista varten.

Joukkoliikennemuistoja

juna Narvikista Kiirunaan

Juna Narvikista Kiirunaan. Kuva: anna_t, Flickr, CC.

Siinä odottaa appivanhempien maasturi, jonka ohjaimiin appiukko lupasi minut päästää, kun saavumme pääsiäisen viettoon. Ekan kerran omaa ajokorttia käyttämään! Silmieni edessä vilistävät filminauhana hetket joukkoliikenteen kyydissä. Etenkin junalla matkustaminen on aina ollut se minun juttuni. Junan kyytiin nousemalla on päässyt niin vanhoille kotikulmille Etelä-Savoon, Jäämeren rannoille, Välimerelle kuin Mongolian aroillekin. Muuttuuko se nyt jotenkin?

Ensimmäisiä nettiajan juna-aikatauluja Pietarista.Junamatka Skandien vuoriston yli Narvikista Kiirunaan, eikä jylhistä maisemista saanut silmiään irti, vaikka olisi pitänyt käydä vessassakin välillä. Balkanin vuorten pastellinvärinen auringonlasku junan kierrellessä Zagrebista kohti Rijekaa ja Välimeren rantaa. Herääminen aamuun Tolstoi-junan makuuvaunussa, kun venäjänkielinen radio pauhaa ja ikkunan takana vilistävät Moskovan loputtomat lähiöt nousevan auringon kajossa. Mongolialaisten salakuljettajien avustaminen Naushkin raja-asemalla matkalla kohti Ulan-Udea ja Siperiaa. Bussimatka miliisisaattuessa tutustumaan Venäjän avaruustutkimuksen keskukseen, Tähtikaupunkiin. Lukuisat reissut yöjunalla kohti Rovaniemeä tai halki Euroopan, kun junan keinahtelu tuudittaa mukavasti uneen. Tuttujen järvien ilmestyminen näkyviin Kontiomäen-junan lähestyessä Mikkeliä.

Puolalainen paikallisjuna.

Puolalainen paikallisjuna.

Entäs sitten paikallisliikenne? Uudessa kaupungissa on kiehtovaa tutustua joukkoliikenteen järjestelyihin. Voi tuntea ylpeyttä, kun onnistuu suunnistamaan toivomaansa paikkaan, ihan itse. Manner-Euroopan vanhin metro Budapestissa. Moskovan prameat metroasemat marmoriseinineen ja kristallikruunuineen, mutta linjakartta piti olla mukana omasta takaa. Krakovan ratikat, joissa piti ostaa rinkallekin oma lippu. Milwaukeen paikallisbussi, jonka kuljettaja ei tainnut osata lukea. Huruuttelu tutulla 102-bussilla kohti Otaniemeä. Asiointivuoron kyydissä kiertely mökiltä Juvan kirkonkylälle ostamaan mansikoita ja maleksimaan kirjastossa.

Ai mitenkö sujui autoilu Porin rautatieasemalta Noormarkkuun? Ihan kelvollisesti. Heti aseman luona odottavat kaupungin molemmat kolaritilastojen kärjessä komeilevat risteykset, mutta niistä selvittiin hyvin. Matkustajatkin kommentoivat yllättävän vähän.

Citroen ja Honda CRV

Nätisti päästiin pihaan. Seuraavana on ohjelmassa opetella ajamaan etualalla odottavalla Sitikalla.

Tämän ajokokemuksen perusteella minulle ei vielä valjennut, mikä kaupunkimaastureissa niin vetää ihmisiä puoleensa. Vähän jähmeä oli tuntuma tavalliseen henkilöautoon verrattuna, ja auton mittojen kanssakin piti olla tarkkana. Japanilaisautossa on kyllä se hyvä puoli, että penkki oli helppo säätää savolaiselle ruumiinrakenteelle (pitkä selkä ja lyhyet jalat) sopivaksi. Honda CRV on ensimmäinen auto, jossa ei tarvinnut edes käyttää ääriasentoa, jotta yletyin hyvin kytkintä painamaan.

Kakkua ajokortin kunniaksi

Tämännäköisenä aukeni sunnuntaiaamu tuossa kotikadun vieressä Laajasalossa. Joku taisi kaahata punaisella volkkarilla niin lujaa, että kolme muuta autoa sai tälliä. Ainakin tuo vihreä on ollut pysäköitynä tien laitaan, ja siirtynyt aika vaikuttavan matkan. Kauempana pysäköitynä ollut koulubussikin (oikealla) oli saanut niin paljon iskua, että se joudutaan kuljettamaan lava-autolla korjattavaksi. Punaisen auton turvatyynyt olivat lauenneet.
kolari laajasalossa

Minä huomasin vasta autokoulussa, mikä viehätys kovaa ajamisessa voi olla. Olen kyllä aina tykännyt ajaa isoja koneita, kuten magneettikuvauslaitetta. Pendolinon kyydissäkin on ihana istua, kun se kiihdyttää kohti 220 km/h huippunopeuttaan. Silti pysyn kiltisti nopeusrajoitusten rajoissa. Kuinkahan muutkin malttaisivat nauttia vauhdin hurmasta turvallisissa rajoissa?
kakkua ajokortin kunniaksiKävin katsomassa kolaripaikkaa hiukan huonovointisena, sillä juuri edellisenä iltana tyhjensimme mieheni Tompan kanssa kuohuviinipullon uuden ajokorttini kunniaksi. Tomppa teki myös ihanan sitruunaraakakakun, kiitos kulta! Ehkä tuo kaaharikuskikin saa kakkua, ainakin jos korkki ei ollut pysynyt kiinni?

-Piia

Ps. Vinkkinä muillekin, että kuohuviinillä kannattaa juhlia useamman ihmisen kesken, on parempi olo kaikilla seuraavana päivänä. Skumppa kun ei säily, niin sen joutuu juomaan kerralla.

Ajokortti!

Tänä aamuna herätessäni Tomppa kysyi, miltä tuntuu aloittaa ensimmäinen kokonainen päivä ihan oikeasti aikuisena. Kun on sentään ajokortti ja kaikki. Hyvältähän olo tuntui, vaikkakin uupuneelta. Eiliselle osui ajokokeen lisäksi myös taittotyön palautuspäivä, auton ajon rinnalla kun olen opetellut ajamaan Indesign -taitto-ohjelmaa. Ajokokeesta lähdin suoraan Vihreän Langan toimitukseen neuvottelemaan vakitaittajan kanssa taittamani liitelehden viime hetken viilauksista.

Ajokokeesta tutkinnon vastaanottaja päästi minut pitkin hampain läpi, mutta piti kärttyisän saarnan siitä, etten hänen mielestään huomioinut muuta liikennettä tarpeeksi. Minulle jäi sellainen tunne, että jokin tavassani toimia vain ärsytti häntä suunnattomasti. Ajoin kyllä koko ajan rauhallisesti, vaikka sähläsinkin melko harmittomien juttujen kanssa: esim. kerran en huomannut ajoissa siirtyä suoraan menevälle kaistalle, minkä jälkeen piti mennä eri reittiä kuin suunniteltiin.

ajokortti

Tällaisella paperilla todistan ajo-oikeuden olemassaolon siihen asti, kunnes valmis ajokortti saapuu postissa.

Niin, sellaisia hajamielisiä hattarapäitä monet meistä fyysikoista ovat. Mutta silti minun ammattikuntani suunnittelee niin ydinvoimalat kuin merkittävän osan autojen tekniikastakin. Pari viikkoa sitten juuri lähetin hakemuksen Murata Electronicsille, joka tuossa Vantaalla suunnittelee ja valmistaa ajonvakautusjärjestelmiin käytettäviä kiihtyvyysantureita. Suunnitteluhommissa ei tarvita nopeaa reagointia.

Itse autokoulun käyminen oli kyllä ihanaa, sattuikin niin mukava opettaja. Tällaisille puumaikää lähestyville oppilaille voisi kyllä olla syytä järjestää vähän vähemmän puoleensa vetävää opetushenkilökuntaa. Siis jos oppilaan keskittymiskykyä halutaan tukea. Ammattitaitoinen opettaja onneksi osaa käyttäytyä asiallisesti, vaikka viihtyisikin oppilaansa seurassa.

Lähipiirikin on suhtautunut kannustavasti. Lapset olivat kerran ajotunnilla mukana, ja kehuivat, että olin heidän mielestään peruuttanut hienosti. Langon kanssa kävin kerran ajelemassa hänen Mersullaan, ja hän käyttäytyi vielä tyynemmin kuin autokoulunopettajani. Hän jaksoi rauhallisesti opastaa silloinkin, kun automme oli poikittain sammuneena risteyksessä ja autoja lähestyi eri puolilta. Pitääkin ehdottaa, että elleivät kirjallisuustieteilijän hommat lyö leiville, ajamisen opettamisessa hän kyllä pärjäisi hyvin.

Pääsiäiseksi matkustamme Noormarkkuun appivanhempien luokse. Junaliput on jo ostettu, mutta pelkkä meno tällä kertaa. Takaisin pitäisi päästä autolla, jonka he lupasivat lainata meille mökkeilykaudeksi. Hyvä juttu muuten, mutta harmillista, ettei heidän Citroëniinsa saa mitään hiilidioksidineutraalia polttoainetta. Tuttuni kyllä lupasi, että saan kokeilla hänen biokaasukäyttöistä Octaviaansa ekan päivän ilmaiseksi. Toinen ystäväperhe taas ehdotti vastahankitun etanoli-Fordinsa yhteiskäyttöä. Autovakuutukset kaipaisivat yhteiskäyttöä suosivaa uudistamista, ei olisi kiva viedä kenenkään bonuksia…

Ja sitten varomaan autoilijan sudenkuoppia, muutenkin kuin liikenneturvallisuudessa: omilla jaloillaan on syytä liikkua jatkossakin. Ainoat mieleentulevat ihmiset, joilla autoilu ei näytä tuoneen vararengasta vyötärön ympärille, ovat autokoulunopettajani ja eräs naapurini. Ehkä suomenruotsalaiset geenit ovat jotenkin ylivoimaisia tässä asiassa? Meillä savolaisilla ei sellaista etua ole.