kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC
Polkupyörällä töihin lähes 30 asteen pakkasessa, ajokortin hankinta 37-vuotiaana… Viimeisen vuoden aikana liikkumisen tapani ovat ainakin monipuolistuneet. Viluisena ja helposti paleltumia saavana ihmisenä kuvittelin, että talvipyöräily on suunnilleen viimeinen asia, jota voisin harrastaa. No, enhän minä sitä edelleenkään harrasta. Mutta välttämättömät siirtymät ulkona pakkassäällä teen nykyään usein pyörällä. Ja se on paljon mukavampaa kuin kuvittelin!
Minulla on kasvuvuosiltani kohtuullinen peruskunto: pienessä kaupungissa kaikki oli kävely- ja pyöräilymatkan päässä, mutta joukkoliikenne epäkäytännöllistä. Helsingin-vuosinani pyöräily jäi: matkat olivat yhtäkkiä pitkiä, reitit epäselviä ja joukkoliikenne vei helposti ovelta ovelle. Laajasalon saaressa asumani yhdeksän vuoden aikana en polkenut kertaakaan viittä kilometriä pitemmälle.
Tänne Juvan kirkonkylälle muutettuani joukkoliikennevaihtoehtoa ei ole. Tai on, käytän joskus kerran päivässä kulkevaa asiointivuoroa kauppareissuun eläkeläisnaapurien kanssa. Mutta vain siksi, etten kiusaisi neljävuotiasta kävelyttämällä häntä mukana liian pitkiä matkoja.
Työkeikkoja teen toisinaan parin kilometrin päässä. Pakkasilla totesin polkupyörän olevan teknisesti paljon autoa luotettavampi. En halua jännittää, vieläkö vanha akku kestää pakkasessa seisottamisen, tai kuormittaa uskollisen hoppamme moottoria kylmäkäynnistyksillä. Yhtenä pakkasaamuna tein poikkeuksen, ja myöhästyin, koska en ollut osannut ennakoida auton lasien raaputteluun kuluvaa aikaa.
Tavallisissa toppavaatteissa pysyy hyvin lämpimänä pakkasilla pyöräillessä – huppu päähän ja kunnon rukkaset käteen. Kypärää en saa enää mahdutettua. Liikkuessa tulee lämmin – ei palele kuten bussipysäkillä seisoskellessa. Kun lämpötila pysyy viidentoista pakkasasteen paremmalla puolella, kulkeminen sujuu mukavasti.
Pääsinpä perille työpaikalle.
Pakkasen kiristyessä -15 alle jätän silmälasit pois, metallisangat saavat muuten posket paleltumaan. Kun mennään alle -20, raja alkaa tulla vastaan. Otan käyttöön vielä toisen paksun villahuivin, mutta silti kasvot uhkaavat jäätyä. Eniten kiusaa hengitysilman kylmyys. Pitää polkea hyvin rauhallisesti, muuten kylmän ilman hengittäminen sattuu rintaan ja jättää parin tunnin päänsäryn. Vaihtoehtoa pyöräilylle ei kuitenkaan enää ole, koska auton kanssa en tahdo lähteä arpomaan lämmitystolpattomalle työpaikan parkkipaikalle. Selvittiinpä taas eräästäkin työviikosta paukkupakkasissa!
Pienellä paikkakunnalla kaikki on lähellä. Se on niin ihanaa! Minulle yli kymmenen kilometrin pyöräily on edelleen extreme-urheilua, johon en mukavuudenhaluisena halua puuttua. Olen myös kiitollinen Juvan kunnalle pyöräteiden mainiosta hoidosta. En ole vielä joutunut kokeilemaan, millaista meno olisi paksussa lumessa tai muhkuraisten jääpolanteiden välissä.
Hyvä puoli ajokortin hankkimisessa näin vanhana on siinä, että vaihtoehtoiset liikkumisen tavat olivat ehtineet betonoitua vahvoiksi. Käyn edelleen parin kilometrin päässä kaupassa kävellen tai pyörällä. Ihmetellen katson autojonoa, joka saapuu hakemaan ekaluokkalaisemme luokkakavereita koulun jälkeen. Meillä auto on mökkimatkoja ja metsätiloille liikkumista varten.
Ekoelämää 