Muistoja kesäeläimistä

Yläkoulussa muinoin otin valinnaisaineeksi maa- ja metsätalouden. Se oli opettavaista, sain pohjaa omien metsien hallinnointiin. Ja maatalousosiossa taas kiersimme tutustumassa häkkikanaloihin ja muuhun eläintenpitoon. Sen jälkeen olinkin 20 vuotta lihattomalla ruokavaliolla… Kasvissyönti on aika ajoin noussut pinnalle, ja sellainen aalto oli minunkin teinivuosinani. Nuo tutustumiskäynnit vahvistivat sitä kummasti. Ympäristö- ja eläinoikeusherätys näyttää toistuneen noin parinkymmenen vuoden välein. Minulla oli aina tapana sanoa, että jos eläimiä kasvattaisi ihan itse, niitä voisi syödäkin. Sittemmin olen tavannut monia tilallisia, joiden hoivissa eläimet saavat elää hyvin lajityypillistä elämää. On pihattonavettaa ja laiduntavia lampaita. Ja toisaalta varsinkin kanoja ja broilereita pidetään niin isoissa ja ahtaissa yksiköissä, etten broileria mielelläni syö, kananmunatkin valitsen aina luomuna.

Ikäluokkani ei näytä jääneen puputtamaan pelkkiä rehuja pysyvästi, useimmat ovat palanneet vähin äänin sekaaneiksi. Minulle niin kävi, kun muutin maalle. Eläimet jotenkin alkoivat näyttää syötäviltä. Epäilen, ettei kala-kasvisruoka antanut ihan riittävästi kaikkia ravintoaineita, ja keho alkoi siitä muistutella väsymyksen muodossa. Kun rehu suodattuu eläinten kautta, siitä samalla kertyy kasvinsyöjäeläimiin erilaisia hivenaineita, jota rikastuvat ravintoketjussa. Minun tarvitsisi olla todella aktiivinen liikkuja, että pystyisin saamaan sen saman kasviksista.

Olen kirjoittanut aiemminkin blogissa kesäkanoista, mutta niiden jälkeen olemme tutustuneet myös muihin eläimiin. On ollut valtavan mielenkiintoista seurata erilaisten otusten elämää. Äitini kasvatti toissakesänä kesäsikaa, kun oli ensin vuodesta toiseen muistellut sellaisen pitoa lapsuudessaan. Örkki-sika oli seurallinen, mutta aika röyhkeä otus. Saattoi vaikka purra saappaanvartta.

Tästä alkoi kesälampaiden laidunnus. Pässipojat haettiin meille vasta juhannuksen jälkeen, ja alussa syötävää riitti. Löydätkö ne heinikon seasta?

Viime kesänä meillä oli ensimmäistä kertaa kesäpässejä. Lammastilallinen ei kovin monta aikuista pässiä pidä, usein vain muutaman parhaan puhdasrotuisen. Loput kasvavat noin neljä kuukautta kesälaitumilla ja päätyvät sitten paistiksi. Pässipojat tekivät minuun tähänastisista eläimistä suurimman vaikutuksen. Jo pelkästään pehmeästä pörheästä villasta jäi vahva tunneaistimuisto. Toki ne kokeilivat rajojaan ja puskivat, mutta kävelin tyynesti sivusta päin, enkä suostunut väistämään. Niin ne oppivat, ettei kannata koetella emännän kanssa voimiaan, ja aitaukseen saattoi mennä turvallisin mielin. Oli palkitsevaa rapsutella kesyyntyneitä pässejä, kun ne tyytyväisinä ollessaan vispasivat häntäänsä hurjasti ja tunkivat päätään rapsutettavaksi lisää. Pässin päätä pitää kuitenkin muistaa olla silittämättä, ettei tule kannustaneeksi sitä puskukisaan.

Pari viikkoa myöhemmin laidun näytti tältä. Tallattu ja syöty on, kottikärryillä tuodaan täydennystä. Karitsat ovat noin kolmen kuukauden ikäisiä.

Lampailla on suuremmat aivot kuin koiralla, mutta ihmisen näkökulmasta ne eivät ole kovin välkkyjä. Lauma on niille kaikki kaikessa, ja niiden aivokapasiteetti taitaa kulua lauman monenlaisten hierarkioiden ja yhteistoiminnan pähkäilyyn. Jos niiden luona vieraillessa oli villavaate päällä, se nuuhkittiin tarkasti ja tuhahdeltiin. Yksin lampaat eivät suostu olemaan, vaan kiusaavankin lajitoverin kanssa pysytään samassa laumassa. Kovin tylyjä pässipojat olivat pienempiä, heikompia ja eri rotuisia lajitovereita kohtaan: etenkin pienin suomenlammas sai brittirotuisilta pässipojilta osakseen jatkuvaa kurmuutusta. Ja ihan kiusaamisen ilosta: heinähäkki oli mitoitettu niin, että kaikki pääsevät syömään, mutta silti isoin pässi puski muita kipeän näköisesti kylkeen kun toinen oli syömässä. Onneksi ne olivat nupoutettuja (sarvien kasvu oli estetty), muuten olisi voinut mennä kylkiluita. Ja teini-ikäiset pässit homostelivatkin minkä ehtivät, eikä pienimmältä näytetty kysyvän suostumusta. Jos vielä saamme tilaisuuden hankkia pässejä, valitsen samankokoisia ja mieluiten samanrotuisia. Eri eläinyksilöt ovat luonteeltaan aivan erilaisia, briteistä toinen oli röyhkimys ja toinen arka säntäilijä. Suomenlammas oli luonteeltaan vakain ja kiltein.

Tarkkaan ottaen rodut olivat seuraavat:
– Isoin vaalea Tofu on puoliksi oxford down, puoliksi gotlannin turkislammas. Se oli näistä vahvin ja tervein.
– keskimmäinen mustanaamainen Aalto on kolmiroturisteytys: puoliksi suffolk, muut neljännekset suomenlammasta ja oxford downia
– pienin ruskea Mustikka lammas on suomenlammas, sisarusparvensa heikoin ”tuttipullokaritsa”, mutta hyväluontoinen

Pässipojat elokuun loppupuolella, noin neljän kuukauden ikäisinä.

Mökin rantapusikko oli saanut kasvaa umpeen vuosikymmenet edellisen laidunnuksen jälkeen. Kolme kesälammasta söi kaiken syötäväksi kelpaavan isolta laitumelta alle kahdessa kuukaudessa. Sen jälkeen niitimme niille viikatteella nurmea muualla mökin ympäristöstä, ja kannoimme vähintään kolme kertaa päivässä ison kuorman nuoria puita syötäväksi. Kun ilmat pysyivät viikosta toiseen liian lämpiminä teurastusta ajatellen, jouduimme puukaatohommiin: laidunmetsiköstä kaadettu nuori isohko koivu riitti ehkä pariksi päiväksi. Yritin lopulta lähettää pässipojat etsimään itse ruokansa mökin pihalta, mutta paikkauskolliset otukset eivät suostuneet astelemaan ulos aitauksestaan. Avasin portin, houkuttelin kauralla – ei, liian pelottavaa. Jätin portin auki koko päiväksi, ei sittenkään. Uurastuksemme rehun kuljettamiseksi jatkui, kunnes oli tarpeeksi kylmää. Harvensin marjapensaat, kuljetin kasvimaalta maissinvarret ja herneenversot ahnaiden märehtijöiden kitoihin.

Syyskuun lopussa pässipojat ovat komeita, mutta laitumella sinnittelee enää muutama nokkonen. Takana oleva valtava risukasa on kertynyt lehdettömiksi syödyistä nuorista puista ja oksista, joita oli kannettu lähimetsistä. Lampaanruuaksi kaadettuja koivujakin näkyy taustalla. Portti on auki, mutta kolmikko ei suostu siirtymään vehreämmälle puolelle.

Mielenkiintoista nähdä, mitä rantametsikön kasvillisuus piti yllättävästä laidunnuksen paluusta. Ainakin lantakuoriaisten virta kohti laidunta oli loputon kesän loppuvaiheessa. Niitä on Suomessa kymmeniä lajeja, ja ne ovat riippuvaisia laiduntavista eläimistä.

Suomessa on varsin tiukka lainsäädäntö teurastusta ja lihankäsittelyä koskien, ja niinpä eläintilalliset joutuvat monesti lähettämään teurastettavat eläimet pitkien matkojen päähän. Omallakaan paikkakunnallani ei ole yhtään teurastamoa. Poikkeuksen lainsäädäntö tuntee omaan käyttöön tulevien eläinten kohdalla: ne voi laillisesti teurastaa vaikka omassa pihassa. Meidän kolme pässiä kasvatettiin vain omaan käyttöön, yksi äidilleni ja loput kaksi meidän perheelle. Siinä on meidän kulutuksella lihaa koko talveksi.

Viimeisimmät vegaaniaktiivien avaukset ovat tuntuneet aika oudoilta: on alettu vaatia eläimille perustuslaillisia oikeuksia, mukaanlukien oikeutta elämään. Toivottavasti ihmiset lukevat pienellä painetun präntin ennen allekirjoittamista. Minulle eläintensuojelu merkitsee kotieläinten lajityypillisen käyttäytymisen turvaamista ja luonnoneläinten populaatioiden säilyttämistä. Yksittäisen ”eläinhengen” suojelu voi kääntyä kokonaisuutta vastaan.

Luonnossa saaliseläimen asemassa olevat eläimet ovat sopeutuneet paikkaansa ravintoketjussa: ne saavat joka vuosi niin paljon jälkeläisiä, että sekä pedoille että eläinlajin säilymiselle on tarpeeksi. Kotieläimissä samat ominaisuudet ovat säilyneet, ja lisääntymiskykyä on ehkä vahvistettu lisää. Lampaille on luonnollista saada karitsoja joka vuosi, ja lehmälle vasikka. Jos ne somat otukset huolellisesti suojeltaisiin, maa täyttyisi aika pian. Tai pikemminkin tilat lopettaisivat, luonnollinen kierto ei olisi enää mahdollista. Lammaslauman koko vähintään kaksinkertaistuu joka vuosi, jos lampaat saavat itse päättää. Lampaanvillasta maksetaan niin vähän, että lampaat ovat Suomessa käytännössä lihantuotantoeläimiä. Eri lammasrodut on jalostettu erilaisiin tarkoituksiin, ja monien liharotujen villa on niin karkeaa, ettei siitä kovin mukavaa vaatetta saisi tehtyäkään. Me emme saaneet aikaiseksi keritä pässipoikia, mutta taljoista kaksi lähetettiin käsiteltäväksi. Se on pitkä toimenpide, vielä ei ole kuulunut mitään.

Kivaa, että uskolliset lukijani luitte tänne asti! Kirjoitusjumi on vaivannut, mutta lopullisesti en ole aikonut bloginpidosta luopua.

Mitä on ihmisen lajityypillinen elämä?

Koe-eläinrotille jos järjestää lajityypilliset elinolot (paljon tilaa ja tekemistä, rottamaisia sosiaalisia suhteita), niitä ei saa kiinnostumaan riippuvuutta aiheuttavista aineista oikein keinolla eikä millään. Tylsissä olosuhteissa ne addiktoituvat, kun niille sopivaa ainetta tarjotaan. Tämän opimme Hesarin tiedetoimittajan Jani Kaaron kolumnista, jota jaettiin sosiaalisessa mediassa enemmän kuin mitään muuta kirjoitusta pitkään aikaan.

Ihmisyhteisöistä on samanlaisia havaintoja: perinteiset ja juuristaan tietoiset yhteisöt eivät juurikaan kärsi riippuvuusongelmista, jos yhteisön elinmahdollisuudet vain säilyvät. Kipulääke ei kiinnosta tervettä yksilöä.

Mutta mitä on ihmiselle lajityypillinen elämä? Ja miten sen saa sovitettua yhteen nykyisen kulttuurimme kanssa?

Minä koen elämäni olevan lajityypillisimmillään ja onnellisimmillaan, kun touhuan mökillä perheeni kanssa luonnon havainnoinnin, villivihannesten keruun, kalastuksen, kanojen hoidon, metsänantimien keruun ja kasvimaan hoidon parissa. Kuitenkin odotan tulojeni riittävän junalippuihin, tietokoneen omistamiseen, puhelinlaskun hoitamiseen, vaateostoksiin ja mökin kunnossapitoon. Noilla metsästäjä-keräilijän keinoilla saisin ehkä juuri ja juuri kerättyä riittävän määrän ruokaa, mutta kaikki muu eläminen pitäisi vielä järjestää jotenkin. Ja kun kaverini eivät asusta lähitienoollakaan lajityypillistä elinympäristöäni, ovat ihanteellinen fyysinen ja sosiaalinen ympäristö ikävästi eri puolilla Suomea.

kalansaalista käsittelemässä

Mutta milläs teen toimistohommista lajityypillisiä? Naputan kannettavaa tietokonettani metsässä ja harrastan välillä taukoliikuntaa? Entäs työkaverit sitten? Suomen ilmastokin rajoittaa kummasti.

Kävimme lasten kanssa viime vuonna kyläilemässä Taiton tarhakaverin luona. Hänen somalitaustaisesta perheestään välittyi hyvin vahvasti varmuus, että he todella tietävät ketä ovat. Ihminen ei ole mainonnan ja muiden satunnaisten vaikutteiden riepoteltavissa, jos hän on vahvasti kiinni juurissaan.

Itsekin olen iän mukana ja etenkin lasten myötä kiinnostunut yhä enemmän sukulaisistani ja etenkin siitä, miten he ovat aikojen saatossa eläneet. Mummoltani jäi peltirasiallinen 1920-1940 -lukujen valokuvia, joita hän ei koskaan tullut minulle esitelleeksi. Olen kiertänyt niiden kanssa vanhojen sukulaisten luona kysymässä tarkempia tietoja. Tuntuisi nyt jotenkin irralliselta lähteä matkailemaan niin, ettei matkan kohde liittyisi juuriini mitenkään.

Toinen läheinen yhteisö ovat ympäristöaktiivit ja vihreiden jäsenet, joiden seuraan olen voinut hakeutua vieraallakin paikkakunnalla ja kokea kotoisia tuntemuksia. Ympäristöaktiivikavereissa on sekin hyvä puoli, ettei heidän seuraansa varten tarvitse ylläpitää tiettyä kulutustasoa: en saa kummastuneita tuijotuksia, jos viis veisaan muotivaatteista ja vastaan vanhanmalliseen kännykkään.

Silti läheisten ystävyyssuhteiden solmiminen vaatii niin paljon, että olisi iso kynnys vaihtaa kokonaan paikkakuntaa. Ja nyt kun tietää, kuinka tärkeitä juuret ovat ihmisen hyvinvoinnille, uskaltaisiko lasten kanssa muuttaa asuinpaikkaa kovin kauaksi? Saavat vielä traumoja muutoksesta? Vaikka kuinka haluaisi hakeutua lähemmäs hyvää elinympäristöä.

Yhteisöllisyyttä, omanarvontuntoa ja omien juurten tuntemusta on tuettava, etenkin kun talousjärjestelmämme tavoitteena on pikemminkin edistää addiktioiden syntymistä kuin ehkäistä niitä. Aiheesta julkaistiin vuoden 2013 lopussa teoskin nimeltä Addiktioyhteiskunta (toim. Raento & Tammi).