Ituhippi asuntomessuilla

Tulipa taas tehtyä jotain, mitä en ole kokeillut ikinä aikaisemmin, nimittäin käytyä asuntomessuilla. Tapahtuman tarkoitus on toki saada myyntiä uusille huonekaluille ja remonttitarvikkeille. Äitini ihastui messutaloihin, mutta minussa ne eivät onnistuneet herättämään suuria tunteita. Kaipaan kodikkuutta ja helppohoitoisuutta, en jaksaisi harjailla valtavia terasseja puhtaaksi männynneulasista. Yleensä lapset suhtautuvat innokkaasti kaikkeen uuteen, mutta nyt he sanoivat, että olisivat olleet mieluummin mökillä. Hakivat kuitenkin karkkia esittelykojuista aina kun silmä vältti. Saimaan maisemia sentään kelpasi katsella.

Asuntomessupihat on sovitettu maisemaan. Kuva: Valtteri Maja.

Kodikkaimmat talot olivat budjetiltaan pienimmästä päästä, ja jostain syystä ruotsalaisten suunnittelemia. Jotenkin he vain osaavat tehdä sen viihtyisän loppusilauksen, kun suomalaiset tyytyvät käytännöllisyyteen. Halvemmissa taloissa suunnittelija oli myös muistanut, että makuuhuoneissa tarvitaan säilytystilaa vaatteille, ei riitä pelkkä tikas ja yksi vaatepuu pienen huoneen seinää vasten… Mitä kalliimpi talo, sitä kummallisempia olivat tilaratkaisut.

Etsiskelin näkökulmia kylppärirempan toteuttamiseen. Sellaisen kun joudumme tekemään meneillään olevan putkiremontin takia. Yhden kivan lattialaattamallin löysin (Laattapisteen PPA Lune Phobos), mutta arkkitehdit hyvät – se vallitseva tummanharmaa seinälaatta messukylpyhuoneissa tekee niistä aika synkkiä. Taidan muotivirtauksista huolimatta valita seinään turvallisen vaalean värisävyn.

Myönteisiä juttuja:

– Lähes jokaisessa talossa oli kunttapiha, jonka pitäisi olla helppohoitoinen vaihtoehto nurmikolle. Ei ruohonleikkureita, sammalen myrkytyksiä tai lannoitusta. Sääli sitä metsäplänttiä, josta kuntta on peräisin, mutta huonosti kai pohjakasvillisuudelle olisi avohakkuukohteessa käynyt joka tapauksessa. Kulutusta se ei tosin kestä yhtään.

– Saimaan maisemat ovat hienot, ja avautuvat hyvin messualueen korkeuksista

– Rannoista valtaosa oli jätetty yhteiseen käyttöön ja lähelle luonnontilaa. Rantaa kiersi houkuttelevan näköinen kävelyreitti.

– Pienimuotoinen liikunta oli läsnä monessa paikassa: voimistelurenkaat ja puolapuut ovat kuuminta hottia.

– Tällaisen sadevesisäiliön bongasin, en ole vielä uskaltanut katsoa hintaa. Säiliöön saa kiinni puutarhaletkun, jolla voi kastella pihansa, ja pakkaskestävyyskin on mietitty. Vaikuttaa käytännölliseltä, mutta tämänkin ulkoasu kaipaisi (ruotsalaisen?) suunnittelijan loppusilausta.

Mietityttäviä asioita:

kuva: Valtteri Maja.

– Asuntomessupihoilla ei voi tehdä oikein mitään. Hyötykasvit eivät ole nyt muodissa: en huomannut omenapuita tai marjapensaita. Jokunen viljelylaatikko ja kasvihuone sentään oli pihoille pykätty. Minun olisi vaikea asua paikassa, jossa en voi tehdä mitään oman ruokani tuottamisen hyväksi. Ehkä Saimaalla voisi kalastaa?

– Aurinkolämpö, aurinkosähkö ja viherkatot orastivat joissakin kohteissa, mutta kovin vähän niitä näkyi. Asuntomessut on perinteisesti laahannut jotenkin jäljessä ympäristökuormituksen keventämisessä. Toki tämä kuvankin aurinkolämpökeräin olisi voitu suunnitella paremmin osaksi rakennusta.

– Ollakseen Mikkelissä messualue on kovin kaukana kaikesta. Lähellä ei ole kauppoja tai juurikaan palveluita, joten ennustettavissa on runsasta autoilua tuleville asukkaille.

– Fosforin loppumisesta ja rehevöitymisestä on puhuttu niin paljon, että olisi odottanut edes jossakin toteutetun modernin kierrättävän vessaratkaisun. Mutta ei, samoja vesivessoja kaikki.

– Bonuksena kävijä voi laskea, montako sellaista poreallasta pihoilta ja terasseilta löytyy, joihin on suora näkyvyys naapurin parvekkeilta ja ikkunoista. Näyttäytyjähenkiselle kylpijälle on jopa tarjolla allas, joka on kevyen liikenteen väylän vieressä. Joihinkin saunoihin oli myös suora näkyvyys naapurista – maitolasit ja muut näköesteet eivät ole nyt muodissa, mutta epäilen niiden tekevän paluun kaikessa hiljaisuudessa…

Ituhipin kirkonkyläkodin pihaa. Rivitalopiha kukkii, mutta silti se ei oikein vedä puoleensa.

Piha, jolla ei voi tehdä mitään, ei kyllä ole mikään uusi ilmiö kaupunkimaisessa ympäristössä. Naapurin maalaismökillä käydessäni hän paljasti, ettei oikein vieläkään viihdy kirkonkylällä. Ja hän sentään muutti kuusine lapsineen maaseudun vähien mukavuuksien ääreltä jo vuonna 1971. Minulla on kirkonkylällä sama ongelma: rivitalopihalle ei ole luontevaa mennä puuhailemaan, vaikka mökillä touhuan ulkona suuren osan ajasta. Villinä rehottava mökkipihani kauhistanee monia kotipuutarhureita, mutta se tarjoaa koko ajan jotain uutta: kesän mittaan yhä uudet villiyrtit kasvavat poimintakuntoon, ja löydän edelleen uusia kasvituttavuuksia. Sekalaisissa kukissa pääsee aina bongaamaan uusia ötököitä, pihapissalla käydessä huomaa heinikossa erikoisen värisen perhostoukan. Mökkeillessä olen osa hienoa ympäristöä, kirkonkylällä taas jotenkin en.

Ps. Pahoittelut pitkästä tauosta tekstin tuottamisessa, rakkaat lukijani! Aloin talvella tehdä työkseni tekstejä Juvan kulttuurisivuille, ja wordpressin käyttö sekä töissä että vapaa-ajalla taisi olla hiukan liikaa. Aiheita kyllä mielessäni on riittänyt, joten yritän parantaa tapani. Ja ensi kerralla yritän muistaa ottaa kunnon kameran mukaan, jotta saatte katso muutakin kuin vessan lattiaa ja teknisiä laitteita. 🙂

Mainokset

Ituhippi Frankfurtissa

ituhippi_frankfurtissa1Frankfurt on pankkikeskus, jossa pukumiehet ja jakkupukunaiset ovat yliedustettuina. Ylläri, että heistä monet kiitävät nykyään polkupyörällä paikasta toiseen. Edellisen kerran kävin kaupungissa lukiolaisena, nyt luottamustoimireissulla. En muista, oliko siellä silloin yhtä hieno pyöräilyverkosto, mutta nyt ainakin pyöräkaistoja oli joka puolella. Julkista liikennettä edustavat metro ja ratikat, kapeille kaduille on vaikea mahduttaa busseja.

Kävelyllä Goethen aukion liepeillä löysin myös tulevaisuuspaviljongin, jonka ulkoseinät oli ympäröity hyötykasvi-istutuksilla. Sisällä oli parhaillaan meneillään kasvisruokabrunssi, jonka ruokailijoita viihdytti jazzorkesteri.

Frankfurtissakin on käytössä kaupunkipyörät, ja näin monen myös polkevan niillä.

Kaupungin vehreä ilme yllätti myös. Saksassa on pitkään puhuttu puiden hyödyllisyydestä kaupunki-ilman laadulle, ja niitä olikin joka puolella. Hotellin 27. kerroksen huoneestani näkyi myös viherkattoja ja taivaanrannassa siintäviä tuulivoimaloita.

ituhippi_frankfurtissa2Vanhan oopperan ravintolassa sain jälkiruuan, jonka tulkitsin friteeratuksi vuohenputken kukaksi. Sen kanssa tarjottiin mustikkakääretorttua.

Ai että miksi sinne Keski-Eurooppaan piti lentää parin päivän kokouksen ja messujen takia? No, sitä minäkin hiukan ihmettelen. Julkisomisteisten yritysten hallitusten palkitseminen vuoden parin välein toistuvilla reissulla näyttää olevan maan tapa. Mukana on kohtuuannos yrityksen toimialaan liittyviä tutustumiskäyntejä, joille osa porukasta osallistuu pienessä kuohuviinipöhnässä.

Onneksi messureissulle sentään otettiin mukaan yrityksen työntekijöitäkin – heidän näkemyksensä on tarpeellinen, kun päätetään, mikä uusi hieno parannus kannattaisi seuraavaksi ottaa käyttöön. Olisi heidän näkemyksensä tarpeen myös johtoryhmässä ja hallituksessa. Vinettoa naukkaileva hallituslainen ei ehkä samalla tavalla ole kiinni arjen työssä, että vaikkapa hahmottaisi, mitkä ovat kuormittavimpia työvaiheita.

Ekaluokkalaisen elämää: Kaikkien aikojen avaruuskirja

koulubussi avaruudessaMinun näkemykseni tästä kirjasta (Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja) on seuraava: Huippuhyvä! Suosittelen sinullekin! Ai niin, meinasin melkein unohtaa kertoa kirjan sisällöstä. Tässä tiivistetty kuvaus kirjan
sisällöstä: Eletään vuotta 3001, ja Koiraporin ala-asteen
oppilaat ovat lähdössä luokkaretkelle avaruuteen hiukan alle valon nopeudella lentävällä punaisella koulubussilla, johon ei vaikuta mikään painovoima, ja joka kestää mitä tahansa… Kuulostaako jännittävältä? Hyvää matkaa!
Muuten, luin tämän kirjan ensimmäisen kerran avaruustutkija Sini Merikallion sohvalla. Tämä kirja on niin vanha, että Sini on itsekin lukenut sitä nuorena.
Taito

Vilukissasta talvipyöräilijäksi

kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC

kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC

Polkupyörällä töihin lähes 30 asteen pakkasessa, ajokortin hankinta 37-vuotiaana… Viimeisen vuoden aikana liikkumisen tapani ovat ainakin monipuolistuneet. Viluisena ja helposti paleltumia saavana ihmisenä kuvittelin, että talvipyöräily on suunnilleen viimeinen asia, jota voisin harrastaa. No, enhän minä sitä edelleenkään harrasta. Mutta välttämättömät siirtymät ulkona pakkassäällä teen nykyään usein pyörällä. Ja se on paljon mukavampaa kuin kuvittelin!

Minulla on kasvuvuosiltani kohtuullinen peruskunto: pienessä kaupungissa kaikki oli kävely- ja pyöräilymatkan päässä, mutta joukkoliikenne epäkäytännöllistä. Helsingin-vuosinani pyöräily jäi: matkat olivat yhtäkkiä pitkiä, reitit epäselviä ja joukkoliikenne vei helposti ovelta ovelle. Laajasalon saaressa asumani yhdeksän vuoden aikana en polkenut kertaakaan viittä kilometriä pitemmälle.

Tänne Juvan kirkonkylälle muutettuani joukkoliikennevaihtoehtoa ei ole. Tai on, käytän joskus kerran päivässä kulkevaa asiointivuoroa kauppareissuun eläkeläisnaapurien kanssa. Mutta vain siksi, etten kiusaisi neljävuotiasta kävelyttämällä häntä mukana liian pitkiä matkoja.

Työkeikkoja teen toisinaan parin kilometrin päässä. Pakkasilla totesin polkupyörän olevan teknisesti paljon autoa luotettavampi. En halua jännittää, vieläkö vanha akku kestää pakkasessa seisottamisen, tai kuormittaa uskollisen hoppamme moottoria kylmäkäynnistyksillä. Yhtenä pakkasaamuna tein poikkeuksen, ja myöhästyin, koska en ollut osannut ennakoida auton lasien raaputteluun kuluvaa aikaa.

Tavallisissa toppavaatteissa pysyy hyvin lämpimänä pakkasilla pyöräillessä – huppu päähän ja kunnon rukkaset käteen. Kypärää en saa enää mahdutettua. Liikkuessa tulee lämmin – ei palele kuten bussipysäkillä seisoskellessa. Kun lämpötila pysyy viidentoista pakkasasteen paremmalla puolella, kulkeminen sujuu mukavasti.

perille päässyt talvipyöräilijä

Pääsinpä perille työpaikalle.

Pakkasen kiristyessä -15 alle jätän silmälasit pois, metallisangat saavat muuten posket paleltumaan. Kun mennään alle -20, raja alkaa tulla vastaan. Otan käyttöön vielä toisen paksun villahuivin, mutta silti kasvot uhkaavat jäätyä. Eniten kiusaa hengitysilman kylmyys. Pitää polkea hyvin rauhallisesti, muuten kylmän ilman hengittäminen sattuu rintaan ja jättää parin tunnin päänsäryn. Vaihtoehtoa pyöräilylle ei kuitenkaan enää ole, koska auton kanssa en tahdo lähteä arpomaan lämmitystolpattomalle työpaikan parkkipaikalle. Selvittiinpä taas eräästäkin työviikosta paukkupakkasissa!

Pienellä paikkakunnalla kaikki on lähellä. Se on niin ihanaa! Minulle yli kymmenen kilometrin pyöräily on edelleen extreme-urheilua, johon en mukavuudenhaluisena halua puuttua. Olen myös kiitollinen Juvan kunnalle pyöräteiden mainiosta hoidosta. En ole vielä joutunut kokeilemaan, millaista meno olisi paksussa lumessa tai muhkuraisten jääpolanteiden välissä.

Hyvä puoli ajokortin hankkimisessa näin vanhana on siinä, että vaihtoehtoiset liikkumisen tavat olivat ehtineet betonoitua vahvoiksi. Käyn edelleen parin kilometrin päässä kaupassa kävellen tai pyörällä. Ihmetellen katson autojonoa, joka saapuu hakemaan ekaluokkalaisemme luokkakavereita koulun jälkeen. Meillä auto on mökkimatkoja ja metsätiloille liikkumista varten.

Lähiruokaa valtatien varrelta

lahiruokaa_valtatien_varrelta3En taida olla ainoa, joka haluaisi ostaa lähiruokaa ja paikallisten pienyrittäjien tuotteita. Nelostien varrella niitä on tarjolla mukavissa puitteissa, Heinolan Heilan lähiruokakaupassa ja ravintolassa. Silloin kun kuljemme Helsingin ja Etelä-Savon väliä autolla, siitä on tullut vakipysähtymispaikkamme. Lapsillekin on kiva leikkipaikka, tosin ulkona.

Heilan hyllyssä on ihan tavallista ruokaa lähituottajien tekemänä: leipää, jauhoja, juustoja, mutta joukosta minun kaltaiseni ituhippikin löytää toisinaan uusia juttuja. Ketkä kaikki ovat maistaneet valkolupiinin versoja? Minulle ne olivat ihan uusi tuttavuus: mukavan rapeita, nopeasti kasvavat versot sopivat hyvin talvisalaatiksi.
valkolupiinin versoja
Paikan erikoisuus on myös viinikauppa: Alkon tuotteiden sijasta pääsee kokeilemaan kotimaisia marjaviinejä ja siidereitä, tai vaikka sahtia. Valkoherukkaviini on muuten maultaan yllättävän lähellä rypäleistä tehtyä marjaviiniä.

lahiruokaa_valtatien_varrelta2Mistähän muuten johtuu, että lähiruokapaikkojen valikoimassa on aina myös suklaata? Kaakaopuu ei taida kasvaa kovin lähellä? Konvehtien tekeminen tuo ehkä kaivattua lisätuloa jollekulle maatilan emännälle. Syötäviä lahjoja on kiva antaa, ne eivät jää kaappeihin pölyttymään, ja huolella tehdyt suklaat ovat myös kauniita.

Olisi kiva löytää muitakin lähiruokakauppoja. Helsingissä olen käynyt Anton & Antonissa ja Mikkelissä Tuorepuodissa, mutta entä muita? Tiedätkö hyvän?

Ituhipin Amsterdam

pyörä amsterdamissaKaupunkikuvaa syysloman aluksi: pyöriä, pyöräilijöitä ja punaisia pyöräkaistoja oli kaikkialla. Autoilua on rajoitettu, ja tien ylitys oli useimmissa paikoissa helppoa, kun autoliikennettä oli niin vähän. Viherseiniä näkyi siellä täällä, ja lahopuita ja hyönteishotelleja oli aseteltu monenlaisten lajien kodiksi. Paljon sellaista, mitä Helsinki tavoittelee, mutta tämä oli Amsterdam. Luottamushenkilöreissun ohessa sain viettää yhden vapaapäivän tutkimassa kaupunkia ituhipin näkökulmasta.

Amsterdamin joukkoliikenne toimii etenkin ratikoiden varassa, mutta märkään maahan on onnistuttu kaivamaan myös pari metrolinjaa. Kolistelin itse paikasta toiseen 7,50 euron päivälipulla, joka kävi kaikkiin kulkuvälineisiin.

jäkäläseinäAlkuperäistä luontoa on Hollannissa kovin vähän jäljellä, mutta paikalliset näyttivät tekevän parhaansa luodakseen elintilaa monenlaisille lajeille. Kaupungin istutukset rehottivat iloisen anarkistisesti, pihoihin on aseteltu linnunpönttöjä. Kuuminta hottia olivat sisätiloihin luodut kosteat jäkäläseinät, joita on perustettu puhtaamman hengitysilman luomiseksi. Kuvassa sellaisia on Schipholin lentokentän turvaratkastustilojen katossa.

Matkalla muualla maassa näkyi paljon tuulivoimaloita, osa melkein maalaistalojen pihassa. Voimalat olivat vähän pienempiä kuin ne, joita olen nähnyt Suomessa, mutta ne näyttivät jauhavan tasaisesti. Aurinkolämpökeräimiä ja aurinkosähköä näkyi myös paljon käytössä.

Kaverini Sofia oli reilaamassa samaan aikaan. Vietimme vapaan lauantain Amsterdamin kasvitieteellisessä puutarhassa, Hortus Botanicumissa. Kasvien keskellä rentouduttuamme oli mukava istahtaa lounaalle puutarhan yhteydessä olevaan ravintolaan, jonne houkuteltiin kävijöitä lounaan ja pääsymaksun kattavalla yhteislipulla. Niin tässä ravintolassa kuin muissakin ruokapaikoissa oli suomalaisin silmin mukavasti luomua ja reilun kaupan tuotteita.ituhippi_amsterdamissa8

ituhippi_amsterdamissa5Paluumatkalla hotellille kuljimme vielä Waterloopleinin kirpparikojujen kautta. Kirpparialueen vieressä sijaitsee myös Ruohonjuurityyppinen ekokauppa Ekoplaza, jossa oli valtavat valikoimat ruokatarvikkeita. Hollantilaiset ruokatottumukset olivat kaiken kaikkiaan minun makuuni: paljon terveellisiä kasviksia, monenlaisia mereneläviä ja eri kalalajeja.

Ja sitten miettimään, millä kompensoin lennon päästöt. Puiden istutusta olisi mukava tukea, mikä olisi paras kohde? Onneksi tällaista ei tarvitse miettiä usein, sillä pelkän lomailun takia en lentomatkailua harrasta.

Ps. Ai että miksi blogini kuvien laatu on romahtanut? Sen neuvon annan, että jos haluat puhelimen, jolla sa hyviä kuvia, älä hanki Samsungia. Aina ei järkkäri osu mukaan, ja se näkyy kuvien laadussa.

Ekaluokkalaisen elämää: Koulumatka maalla

koululainen odottaa bussia maallaMilloin se bussi oikein tulee? Ai hei, odotan tässä koulubussiani mökiltä kirkonkylän koululle, tietysti pumpsahtelevaa bussia. Tie tuntuu vaaralliselta, mutta minulla on turvavyö ja kuski on kiva.

Taito

 

Päätös

lapset luonnossaVuosien maalle vai kaupunkiin -vatvominen on nyt tehty. Ensi talveksi emme enää palaa Helsinkiin, sen jälkeen pohdimme asiaa uudestaan. Mieli teki jäädä jo viime syksynä, mutta silloin minulla ei vielä ollut ajokorttia. Tämä syksy tuntui viimeiseltä tilaisuudelta ennen eläkepäiviä – esikoinen kun menee kouluun syksyllä.

Mitä me tällä tavoittelemme? Luonnonrauhaa, omissa metsissä kulkemista, pienessä luokassa oppimista, omille juurille palaamista, omavaraisuuteen liittyviä harrastuksia.

Entäs käytäntö sitten? On mietittävä myös liikkumista ja toimeentuloa.

Arvaatte varmaankin, mitä ituhipin on tehtävä ensimmäiseksi maalaispaikkakunnalle muuttaessaan? Aivan, ilmoitin Tompalle tässä yhtenä päivänä, että nyt sopiva auto on löytynyt netin myyntisivustolta: on maavaraa, neliveto-ominaisuuksia, mutta kuitenkin myös siroutta. Kolkuttelimme junalla Turkuun korjaamaan auton parempaan talteen.

Toistaiseksi perheen toimeentulo saadaan Tompan työstä Helsingissä, joten hän jää sinne arkipäiviksi. Onnibussilipuille ja Matkahuollon tarjouksille on siis kovasti kysyntää. Onneksi edullisia joukkoliikennematkoja on hyvin tarjolla, kun vain ostaa liput hyvissä ajoin.
suzuki ignis ja mietteliäs omistaja
Oma toimeentuloni vaatiikin enemmän pohtimista, sillä valmiita työpaikkoja Etelä-Savossa on kovin vähän. Olisi parempi reippaana työllistää itse itsensä. Olen käynyt oppimassa yrityksen perustamista Aalto-yliopiston Pienyrityskeskuksessa keväästä lähtien. On ollut hienoa tavata iso joukko muita, jotka miettivät samoja asioita. Liikeideoitani pääni tuottaa edelleen, toivoisin vain voivani toteuttaa niitä yhteistyössä jonkun kanssa. Yksin puurtaminen käy puuduttavaksi, jos ei ole ketään innostamassa eteenpäin.

Eilen kävimme vuotuisessa kyläjuhlassa, ja kerroin monille tutuille kyläläisille, että meistäkin tulee paikkakuntalaisia. Aika radikaali ratkaisu, sanoi yksi tuttu. Ja minusta kun se oli radikaalia, että sanoja itse on rakennuttanut tänne talon keskelle metsää ja muuttanut eläkepäivikseen ilman, että hänellä oli tänne siteitä ennestään. Minun sukujuureni sentään ovat kokonaan täältä, olen käynyt täällä kesäisin lapsesta asti. Mökillenikin sain tehdä muuttoilmoituksen ihan luvallisesti, sillä se on edelleen asuintalo, vaikka isovanhempani muuttivatkin kaupunkiin jo vuonna 1964. Talveksi on kyllä suunnitelmissa vuokrata vähän talviasuttavampi asunto kirkonkylältä.

Talvi näyttää, kuinka iso muutos tämä on. Ainakin paikkakunnan palvelut ovat tähän mennessä tehneet enemmän kuin hyvän vaikutuksen, mutta niistä kirjoitan lisää myöhemmin.

Eskarilaisen elämää: Biokaasuautolla mökille

biokaasuautolla_mokille1Huruttelimme tässä mökille biokaasuautolla, jonka äitini sai janne kilpiseltä. Mökille pääsyä oltiinkin jo odoteltu. Mutta biokaasuauto onkin aivan omaa luokkaansa. Biokaasuauto on omaa luokkaansa siksi, että se pystyy käyttämään sekä biokaasua että bensaa.

Taito

Kolmatta linjaa takaisin… Forssassa

Lähimatkailuun koitti tilaisuus, kun poikkeuksellisesti ajoimme autolla Porista Helsinkiin. Käänsin netin ympäri, kun yritin selvittää, mitä kivoja pysähtymispaikkoja kakkostien varrella olisi. Turha vaiva, ei siellä ole mitään, sanoivat appivanhemmat. Eikä mitään kyllä meinannut löytyäkään.

kolmatta_linjaa2Valitsimme lounaspaikkakunnaksi Forssan, joka on aika kivasti puolivälissä. Kakkostieltä on helppo ajaa kaupungin keskustaan. Kartassa näkyi mielenkiintoinen yksityiskohta: Forssan keskustan kyljessä on Kalliomäen kaupunginosa, jonka kadut on nimetty Linjoiksi suuren maailman malliin. Helsingissähän Kallion linjat ovat aktiivisten nuorten ihmisten suosimaa asuinaluetta, jonka eräässä kommuunissa Kolmannella linjalla olen itsekin aikoinani vieraillut ahkerasti.

Nyt kävelimme uteliaina kohti Forssan kirkkoa katsomaan, miltä heti sen takana aukeava I Linja näyttäisi.

Forssan LinjojaJopas jotakin, Forssan linjat ovatkin kirjava vanha puutaloalue. Kapeita somia katuja, joita ei ole edes päällystetty, hauska paikka kuljeskella verryttelemässä jalkojaan. Talojen monimuotoisuus johtuu siitä, että kun puuvillatehtaiden työläiset vuokrasivat tehtailijalta tontin, mutta talo piti rakentaa itse. Niinpä monet talot on rakennettu vanhojen hirsikehikoiden ympärille, joita on siirretty paikalle jostakin lähiseudulta. Osa taloista on nykyään museokäytössä, mutta monissa asutaan edelleen.

Muutamat ihmiset ovat kirjoittaneet nettiin muistojaan elämästä entisajan työläiskortteleissa, vanhassa Ronttismäessä: Vanhaa Kalliomäkeä, Kotikuntani Vorsa, Mummolassa Forssan Kalliomäessä.

Helsingissä linjoja on viisi, alkaen Ensi linjasta. Turussa taas neljä, Ensimmäinen Linja ensimmäisenä. Forssan linjojen nimet kirjoitetaan roomalaisilla numeroilla, ja niitä on eniten: I Linja, II Linja aina XI Linjaan eli 11. asti. Muita ei taida ollakaan?
Forssan Linjoja
Jos lapset eivät jaksa kierrellä puutalokaupungin kujilla, vieressä kirkon luona on mahtavan kokoinen laivaa muistuttava kiipeilyteline.
kiipeilyteline
Mutta mitä muuta kiinnostavaa Kakkostien varrella olisi? Olisin kiinnostunut kuulemaan vinkkejä, sillä jossain vaiheessa reitti on taas ajettava toiseenkin suuntaan.

Karkkilaa ennen on polku vanhalle rautakaivokselle, joka vielä 1800-luvun alkupuolella on ollut Suomen merkittävin: kallion kuumennus nuotiolla, kylmää vettä päälle ja louhimaan. Ja taas alusta… Siellä olisi voinut käydä oikomassa koipia, mutta opasteet puuttuivat. Niinpä kääntyvää tietä (Kaivospolku) ei huomannut kuin vasta ihan kohdalla. Jäi siksi väliin tällä kertaa. Huhuu, Karkkilan viranhaltijat, jos haluatte kaivoksista kiinnostuneiden ohikulkijoiden pysähtyvän, kannattaa vähän panostaa tienviittoihin ja pysäköintiin.

Ps. Ai että oliko pitkän matkan kulkeminen lasten kanssa helpompaa autolla kuin junalla? No ei todellakaan ollut. Ajaminen on työntekoa verrattuna siihen, että istuisi junassa lukemassa tai kirjoittamassa. Lapsetkin ikävystyivät paikallaan istumiseen, kun junassa he olisivat saaneet kirmata leikkivaunussa koko matkan. Ja aikaa kului kauemmin, koska ruoka- ja vessataukoja varten on pysähdyttävä. Mutta onpa nyt sentään laina-auto siirretty Satakunnasta Helsinkiin. Ja ollaan taas yhtä kokemusta rikkaampia.

« Older entries