Yksivuotias kestävyystestaajana

31 tammikuun, 2010 klo 7:25 pm (Aiheeton, kulutus, lelut)

Ennen yksivuotiaan kaitsemista minulla oli harhaluuloja erilaisten tuotteiden kestävyydestä. Kuvittelin, että muoviset pesuvadit, kynät, monet taloustavarat jne. ovat jotakuinkin särkymättömiä. Mutta kuinka väärässä olinkaan. Yksivuotias asettaa lukuisat tavarat pelkkää uteliaisuuttaan sellaiseen kestävyystestiin, että se kelpaisi jo EU:n kestävyysmerkkistandardiksi.

Parin kuukauden pepunpesukäytön jälkeen muovinen pesuvati oli niin säpäleinä, ettei siellä enää voinut pitää riittävää määrää pesuvettä. Elämäni aikana en muista nähneeni pesuvadin menevän rikki aikaisemmin. Vessamme renkaan en huomannut olevan huonosti kiinnitetty, ennen kuin seisomaan opetteva vauva sai sen aikoinaan pois paikoiltaan. Laseja ja lautasia on mennyt rikki jonkin verran, ja puisissa palikoissakin on komeita hampaanjälkiä. Tietokoneeni näppäimet on moneen kertaan kiskottu irti ja yritetty asetella paikoilleen, pääsemättä ihan alkuperäiseen toiminnallisuuteen.

Yksi mieleen jäänyt läheltä piti -tilanne sattui junassa, kun huomioni herpaantui hetkeksi istuessani Taito sylissäni. Hän oli pureskeluiässä, ja ehti syödä junalippuni melkein lukukelvottomaksi. 🙂

Lapsille tarkoitetuissa kirjoissa ja leluissa laatu erottuu joukosta pian. Puppe-kirjojen luukut esimerkiksi ovat kestävää materiaalia, ja eivät ole meillä kotikäytössä hajonneet. Muumitalo-kirjan luukut taas alkoivat repeillä ekalla lukemiskerralla.

Viimeksi saimme lahjaksi Br-lelujen markkinoiman toukkalelun, jonka mekanismissa alkoi näkyä ongelmia noin viikon käytön jälkeen. Lähetin asiasta palautetta, ja odottelen siihen vastausta. Fisher-Pricen lelut ovat taas kestäneet yllättävän hyvin rajuakin käsittelyä jo vuoden päivät, ja niiden ärsyttävät äänitehosteet kuuluvat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Kännykkänikin on kestänyt yllättävän monta tälliä, ja viides käyttövuosi on juuri alkamassa. Hyvä Nokia!

-Piia

Oikealla näkyvä toukkalelu ei kestänyt käyttöä, keskellä näkyvät paloauto ja lorukirjalelu soittavat säveltään aina vain.

Oikealla näkyvä toukkalelu ei kestänyt käyttöä, keskellä näkyvät paloauto ja lorukirjalelu soittavat säveltään aina vain.

2 kommenttia

Taapero sadan vuoden takaa

17 tammikuun, 2010 klo 1:53 pm (Aiheeton, elämänilo, kirjallisuus, kulttuuri, yhteiskunnallinen vaikuttaminen)

Viime päivät ovat olleet hektisiä ja jännitystä täynnä. Istun Helsingin Energian johtokunnassa, ja seuraavan kokouksen asialistalla on kauden luultavasti tärkein asia, päästövähennysten toteuttaminen seuraavien parin vuosikymmenen aikana. On ollut ihanaa huomata, kuinka asenteet ovat muuttuneet parissa vuodessa, ja energiapomot ovat ymmärtäneet kivihiilen olevan menneen maailman polttoaine. Kokousvalmistelun lomassa olen rentoutunut harrastamalla hiukan kulttuuria.

Viime syksynä ostin Ateneumista kortteja joulun hätävaraksi, ja ihastuin Ivar Aroseniuksen maalaukseen Pienokainen lipaston edessä. Se on sadan vuoden takainen työ, jossa taapero on touhunnut omiaan suuressa huoneessa, ja päätynyt penkomaan isoa lipaston laatikkoa. Tilanne oli niin tutun näköinen. 🙂

Ivar Arosenius: Pienokainen lipaston edessä, 1907.

Ivar Arosenius: Pienokainen lipaston edessä, 1907.

Joulukortteja valikoidessani katsoin tarkemmin kortin tietoja, ja huomasin, että taiteilija on elänyt vain kolmekymppiseksi. Tämän maalauksen hän on tehnyt pari vuotta ennen kuolemaansa. Minua jäi mietityttämään, mitä kaikkea teokseen liittyykään. Onko kuvassa taiteilijan oma lapsi, joka sittemmin jäi pienenä orvoksi? Etsin verkosta lisätietoja, ja paljastui, että tällainen traaginen tarina maalauksen taustalla tosiaan on.

Ivar Arosenius on ruotsalainen taiteilija, ja Ruotsissa myös tunnettu ja arvostettu. Hänen suosituimpia töitään on postuumisti julkaistu lastenkirja Kattresan, jossa hänen Lillan-taaperonsa seikkailee kissan selässä ratsastaen. Hänen maalauksiaan oli hyvä valikoima näkyvillä verkossa, ja ihastuin muihinkin kuin siihen Ateneumin kokoelmissa olevaan ainokaiseen, joka minulla oli postikorttina. Monissa muissakin kuvissa mallina oli hänen ainoa lapsensa. Tyyli oli vähän sellaista Hugo Simberg -tyyppistä.

Arosenius sairasti verenvuorotautia, hemofiliaa. Hänen kaksi veljeään olivat kuolleet samaan geenivirheeseen jo lapsina, joten hän tiesi aikansa rajallisuuden. Se näkyy minusta myös maalauksissa. Tuntuu, että hän halusi elää kokonaisvaltaisesti sen ajan, mitä hänellä oli.

Kattresan-kirjan lainasimme kirjastosta suomennettuna versiona Kissamatka. Suomalaiset eivät ole oikein löytäneet sitä, sillä kaikki kappaleet olivat kirjaston tietokannan mukaan hyllyssä. Taito on pitänyt runomuotoisesta tarinasta tosi paljon, vaikka ylensyöntiin halkeava kissa onkin vähän pelottava. Kirjaa on luettu kerran toisensa jälkeen. Odotan jo innolla, milloin pääsen tutustumaan muihinkin teoksiin paremmin, pitääpä tsekata vielä kirjaston taidekirjavalikoima.

-Piia

Kissamatka-teoksen kuvitusta, Ivar Aroseniuksen teos 1900-luvun alusta.

Kissamatka-teoksen kuvitusta, Ivar Arosenius 1909.

5 kommenttia

Joululoma Tove Janssonin kanssa

1 tammikuun, 2010 klo 6:47 pm (elämänilo, juhlat, kirjallisuus, kulttuuri)

Olen pitkään halunnut lukea muumikirjat uudelleen läpi. Pidämme paljon Tove Janssonin kuvituksista, etenkin Kuka lohduttaisi Nyytiä on aivan ihana kirja niin runoiltaan kuin kuviltaankin. Eteiseemme roikkumaan hankitaan joka vuosi alkuperäisistä Janssonin kuvituksista koottu muumikalenteri, ja nukumme koko perhe Nyyti-kuosisissa muumilakanoissa. Taito kyselee nykyään innokkaasti hahmojen nimiä, ja on tuohtunut, jos en osaa nimetä kaikkia.

Halusin myös selvittää, pitääkö se väite paikkansa, että Muumipeikko on oikeasti rakastunut Nuuskamuikkuseen eikä Niiskuneitiin. Janssonin taustan tuntien se olisi mahdollistakin. 🙂

Järjestelmällisenä ihmisenä selvitin ensin, mikä on muumikirjojen oikea järjestys, jotta tiedän, mistä aloittaa. Muumeja on kämppiksen kirjahyllyssä pitkä rivi. Eka kirja puuttuikin kirjahyllystä, se oli minulle ennestään tuntematon kuvakirja Muumit ja suuri tuhotulva. Alkuteos on vuodelta 1945, mutta se on suomennettu vasta 1992. En saanut sitä käsiini ennen loman alkua, joten aloitin Muumipeikosta ja pyrstötähdestä. Se on kirjoitettu 1946 atomipommin uhan varjossa.

Tähän mennessä taisin pitää eniten Vaarallinen juhannus -teoksesta, jossa juhannusyönä jonkinlainen anarkismin aalto pyyhkäisi yli muumien asuinsijojen, ja hahmot vapautuivat tekemästä turhia asioita, jota he tekivät vain velvollisuudesta. Riemukkaimpana mieleeni jäi kohtaus, jossa Nuuskamuikkunen vapauttaa 24 lasta hiekkalaatikolta. Sen alku on synkkä:

Tähän kauheaan puistoon tuli joka päivä kaksikymmentä neljä nujerrettua lasta, jotka joku oli jostakin syystä unohtanut tai kadottanut. He olivat karvaisia metsän lapsia, jotka eivät pitäneet puistosta eivätkä hiekkalaatikosta, jossa heidän piti leikkiä. He tahtoivat kiipeillä, seisoa päällään, juosta yli nurmikoiden…

Mutta sitä eivät ymmärtäneet Puistonvartija ja Puistotäti, jotka istuivat molemmin puolin hiekkalaatikkoa heitä vahtimassa.

Mitä nuo lapset olisivat voineet tehdä? Mieluimmin he olisivat haudanneet heidät molemmat hiekkaan, mutta he olivat niin pieniä etteivät jaksaneet.

Tove Janssonin perikunta on tuotteistanut muumeja liikaa, mutta onneksi alkuperäisessä tuotannossakin riittää ammennettavaa. Eilen järjestimme meillä lauluillan, jossa laulelimme ihan tavallisia tuttuja lauluja uuden vuoden kunniaksi. Huomasin laulukirjaa katsellessani, että Tove Jansson kirjoittanut myös Syyslaulun (Höstvisa) alkuperäiset ruotsinkieliset sanat: Vägen hem var mycket lång och ingen har jag mött, nu blir kvällarna kyliga och sena…, voi – ih.

-Piia

1 kommentti