Ihmeaine sappisaippua

Viimeaikoina on tapahtunut niin paljon, että olen vain kiitänyt paikasta toiseen. Mutta siitä kerron lisää myöhemmin. Nyt haluan esitellä hyvän vanhan konstin, joka yllätti toimivuudellaan minutkin. Anteeksi nyt, kaikki vegaanilukijat, mutta teurasjätteistä saatava sappisaippua on mainio aine. Sillä sopii tiskata ja pyykätä. Sappinesteen entsyymien tehtävä on pilkkoa koko se proteiinien kirjo, jonka syömme, joten se sopii hyvin täydentämään pyykkipulverin entsyymivalikoimaa.

ihmeaine_sappisaippua1Kuopuksen vaaleaan lempitakkiin oli päiväkodin leikeissä kertynyt pihkatahroja. Arvelin ennusteen olevan huono. Takki ei ollut vähäpätöinen vaatekappale, sillä viisivuotias oli tähdentänyt, että se on säilytettävä koko hänen ikänsä ja aikanaan haudattava hänen mukanaan. Aikaisemmassa pesussa tavalliset tummentumatkaan eivät olleet lähteneet. Hieroin pihkatahrat ja tummentumat uutta pesua varten sappisaippualla, ja kas kummaa: pyykkikoneesta palasi kauttaaltaan kirkastunut vaatekappale. Eikä lämpöä tarvittu 40’C enempää, ei mahassakaan sappinesteen toimintaympäristö sen kuumempi ole.

Seuraavaksi mietin, mahtoiko osto- ja myyntiliikkeestä hankittu olohuoneen valaisin olla virheostos. Lasikuvut olivat rasvaisen pölyn peitossa, ja eikä liottaminen ja kuuraus astianpesuainevedessä saanut tahmakerrosta hievahtamaan. Kokeilin lisätä sappisaippuan pesuainevalikoimaan, ja johan alkoivat lampetit kirkastua. Sitkein kupu vaati kolme käsittelyä, mutta sen jälkeen lasipinta hohti kauniina.
lampun kupu ennen ja jälkeen pesun
Viimeisin onnekas avun saanut oli teekuppini, johon kertyneelle teekerrokselle ei astianpesukonekaan ollut voinut mitään pitkään aikaan. Käsitiskissä sappisaippualla kuuraten se kirkastui hetkessä takaisin valkoiseksi. Nähtävästi siis sappineste selviää teen käsittelystäkin näppärästi.

Ai mistä tällaista ihmeainetta voi hankkia? Ostin viimeisimmän palasen lähiseudun M-marketista, mutta myös ainakin Ruohonjuuressa se on ollut vakiotuote jo pitkään. Myös Ruohonjuuren verkkokaupan valikoimaan se kuuluu. Löytyisiköhän vegaanipyykkärin avuksi joku ennakkoluuloton kirurgi, joka luovuttaisi poistamansa sappirakot hyötykäyttöön?olohuoneen lamppu

Mainokset

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Vintti asuinkäyttöön osa 4 – pintakäsittelyt

Kirjoitukseni remontin edellisistä vaiheista ovat luettavissa näistä linkeistä: vaihe 1, vaihe 2, vaihe 3.

Vinttiremontti eteni viimeiseen vaiheeseen, pintakäsittelyihin, jotka tein omin kätösin. Halusin suosia hengittäviä lakkoja ja maaleja, jotta mökin voisi yhä turvallisin mielin jättää talveksi ilman peruslämmitystä. Valitsin Osmocolorin puuvahoja ja öljyvahoja puupinnoille sekä Uula-tuotteen Into-maalin muuriin.

puuvahoja ja maalia hengittävää pintaa varten

Lattian käsittelin Osmocolorin värittömällä öljyvahalla. Huomasinpa taas, että työhön pitää varata tarpeeksi aikaa: sutimiseen kului kahdeksan tuntia käsittelykertaa kohti. Öljyvahakerroksia levitettiin kaksi. Olen aikaisemmin käyttänyt Unica Superia puupintojen lakkaamiseen, ja siihen verrattuna Osmocolorin vahat olivat todella käyttäjäystävällisiä:

  • vintti_asuinkayttoon4_3Öljyvahaan ei jää sen kuivuessa kalvoa, vaan työtä voi paikata vielä vaikka puolen tunnin tai tunnin päästä. Unica Superilla tämä ei onnistuisi, vaan pintakalvo rikkoutuisi rumasti.
  • Välihiontaa ei tarvita käsittelykertojen välillä. Lähes 70 m2:n lattian kevytkin hiominen olisi vaatinut maallikolta paljon vaivaa.
  • Valumajälkiä jäi vähemmän kuin lakkaa käytettäessä. Toki silti pitää pyrkiä sutimaan melko ohut kerros, jottei lattialla näy pinnan kuivuttua vihreitä pisaroita.

Aika kallista tököttiähän Osmocolorin tuotteet ovat. Minusta työskentelyn helppous ja pinnan kaunis ulkonäkö kuitenkin tekivät niistä rahan arvoisia. Käsittely jopa häivytti pinnan epätasaisuuksia näkyvistä ja korosti puun kaunista ulkonäköä. Kun liuotin on kuivunut, Osmocolorin vahoja mainostetaan myrkyttömiksi. Vahakäsittely suojaa puupintaa likaantumiselta: esim. lattialle kaatunut kahvi ei pääse imeytymään puun sisään.

Seiniin käytin Osmocolorin puuvahaa, joka on hiukan kevyempää kuin lattiaan tarkoitettu aine. Seinille riitti yksi käsittelykerta. Puuvaha korostaa pintaa kauniisti, mutta minua hiukan häiritsi puupintojen hienoinen tummuminen vahakäsittelyn myötä. Kuusipaneeli on niin kauniin vaaleaa, että sen olisi suonut sellaisena pysyvän. Toisaalta ilman käsittelyä se alkaisi tummua joka tapauksessa. Jos nyt aloittaisin alusta, sävyttäisin vahaa varmaan kevyesti valkoisella.

kaminaMuurin maalaamiseen hain myös perinnehenkistä tuotetta, sillä minulla oli huonoja kokemuksia uunin maalaamisesta superlateksilla. Kestäähän superlatex lämpöä, mutta lopputulos näyttää siltä kuin uuni olisi kääritty muovikelmuun: pinta ei ole kaunis. Uula-tuotteet Into-maalilla sen sijaan pinnasta tuli kauniin näköinen. Levitysominaisuuksiltaan Into ei ole nykyisten maalien veroinen, vaan vaatii aika paljon sekoittelua ja pyörittelyä. Lopputulos parin kolmen maalikerroksen jälkeen on kuitenkin hyvännäköinen, ja maali myös kuivuu hetkessä. Uulan maaleja saa ostaa ainakin Värisilmä-liikkeistä.

Ensi vuoteen jäi vielä ovien maalaus, johon on Futura Aqua jo hankittuna. Toivottavasti se kestää puolen vuoden säilytyksen. Olisin halunnut niihin maalarin valkolakkaa, mutta kun sitä ei hyllytavarana kaupasta löytynyt, piti tyytyä vesiohenteiseen korvikkeeseen.

Kesälomamme viimeisellä viikolla saimme viimein myös kaminan paikoilleen. Tilasin netrauta.comista SVT-merkkisen Wallu-kaminan, jonka piti olla kotimaisen Sepon Valutuotteen valmistama. No, Sepon tilalla näyttää nykyään häärivän joku tsing hiang pong, jonka allekirjoittama tarkastuspaperi oli kaminan sisällä. Kiinasta tulevat Sepon valutuotteet, mutta sitä ei yrittäjä kotisivuillaan mainitse.

puinen pöllöSitten vintin ohjelmassa onkin vanhojen asukkaiden muutto sisään. Meillä on monenlaista perinnetavaraa, jonka pitäisi löytää vintiltä paikkansa. Tuskastelinpa taas, kuinka paljon aikaa tavaroiden hallinnointi vie: kanniskele, siirtele, pyyhi pölyjä. Nämä kuitenkin kertovat perheen ja elämäntavan historiasta, joten haluan pitää niistä kiinni. Eipä lopu tekeminen ensi kesänäkään.

Oksennustautia vastaan

oksennustautia_vastaan2Soodapurkki tyhjeni ja maitohappopöpöt olivat tarpeen, kun kommuuniin iski kevään oksennustautiepidemia. Enpä ollut arvannutkaan, että neljävuotias voi oksentaa unissaan pitkin sänkyä heräämättä siihen lainkaan. Kämppiskin sairastui ja oli ensimmäistä kertaa pois töistä kahdenkymmenen vuoden työuransa aikana. Joskus vahvimmatkin sortuvat, ja se on pelottavaa. Minut tauti kiersi, Valokkikaan ei paljon oireillut. Olen tainnut viettää rentoa perhe-elämää viime ajat, kun flunssakaan ei ole saanut otetta.

Ai mitä soodalla sitten tehdään oksennustaudissa? Luin maakuntalehdestä hyvän vinkin, että tavallinen ruokasooda toimii mm. hajunpoistajana ja kuivapesuaineena. Sulloimme yöllä tahriintuneet lastensängyn lakanat ja Taiton yövaatteet kylpyammeeseen likoamaan, mukaan muutama teelusikallinen soodaa. Aamulla ne oli hyvä panna pyykkikoneeseen, sillä haju oli tipotiessään.

Kunnon osuman saanut sohvatyyny tupsuteltiin niin ikään soodakerroksen

Dyson-imuri odottaa työhön pääsyä.

Tahra on kuivunut ja pölypussiton Dysonimme on valmiina työhön.

alle, ensin tietysti pyyhittiin kaikki mitä rätin kanssa irtosi. Seuraavana päivänä jauhe imuroitiin pois. Haju lähti aika hyvin tässäkin tapauksessa, mutta tahra näkyy vielä jonkin verran. Samaa keinoa voi yrittää myös maton kuivapesuun.

Kertakäyttörätit osoittautuivat taas tarpeellisiksi. Säilytämme  kylppärin kaapissa läjää puhkikuluneita lakanoita ja nuhjaantuneita puuvillavaatteita juuri tällaista tarvetta varten. Epämiellyttävä tahra on mukavampi puhdistaa, kun rättiä ei tarvitse enää jäädä huuhtomaan, vaan sen voi heittää menemään.

Vatsatautien varalta meillä on aina varastossa maitohappobakteereja. Niillä vahvistetaan suoliston hyvää bakteerikantaa. Kapselin sisällön voi myös sekoittaa vaikka lasten maitolasilliseen. Mielestäni pöpöistä on apua, ainakin vatsaongelmat ovat olleet meillä pian ohimeneviä.

Nyt massut ovat jo kunnossa, mutta täysissä voimissaan perheenjäsenet eivät vielä tunnu olevan. Vatsataudin jälkeen heikko olo voi jatkua pitkäänkin.

-Piia

Lundian uusi lakkapinta

Vanhat kunnon Lundian kalusteet ovat kokopuisia huonekaluja, joten käyttöikää voi jatkaa kotikonstein hiomalla ja lakkaamalla. Lastenhuoneeseen on tulossa Lundian kirjahylly ja vaatekaappi kierrätysosista, ja päätin vielä siistiä niitä ennen käyttöönottoa. Tee-se-itse -ihminen aina tietää vasta homman valmistuttua, miten olisi pitänyt tehdä, joten tässä kokemukseni muillekin.

lundian_uusi_lakkapinta1Ennen työhön ryhtymistä kannattaa perehtyä aiheeseen kunnolla, muuten lopputulos on helposti karmean näköinen. Työn onnistumiseen vaikuttaa esimerkiksi lakan laatu, sivellin, hiomapaperin karkeus, hiomapölyn poiston onnistuminen, työskentelytilan puhtaus, valaistus… Tikkurilalla on hyvät ohjeet, tosin niissä on huomattava hypätä turhat kohdat yli: vanhalle himmeäksi hiotulle lakkapinnalle voi riittää vain yksi lakkauskerta. Lundialla on myös omat suppeammat ohjeet.

Pesin kalusteet, hioin käsiteltävät pinnat himmeäksi, puhdistin pölyn, lakkasin, hioin kevyesti, puhdistin pölyn vielä perusteellisemmin ja lakkasin viimeisen kerroksen. Lakkausten välillä lundiat saivat kuivua viikon. Kalusteiden kolhut olivat pienehköjä, joten en tasoittanut, mutta siihen olisi voinut käyttää puukittiä.

Minä käytin seuraavia tarvikkeita:

Kidesoodaa pesuun. Kohtiin, joissa puu oli paljaana, tuntui jäävän tummentumia, joten olisi ehkä pitänyt käyttää varsinaista maalipesuainetta. Kidesooda sopii kyllä hyvin pintojen käsittelyyn ennen maalausta, kun huuhtelee vain pesun jälkeen kunnolla.

Hiomapaperia karkeudeltaan 180 ensimmäiseen käsittelyyn ja karkeutta 240 lakkauskertojen välissä. Kyllä: lakkapintaa pitää kevyesti hioa aina ennen kuin päälle lakkaa uuden kerroksen. Kosteaa rättiä tukkeutuneen hiomapaperin puhdistukseen.

Harjaa ja kertakäyttörättejä pölyn poistoon.

Tikkurilan Unica Super puolikiiltävää lakkaa. Tämä on aivan järkyttävää myrkkyä, mutta sillä tehty pinta kestää. Ylipäätään maalien ja lakkojen kanssa on niin, että jos sietää liuotinkäryä työskennellessä, tarvitsee tehdä hommat harvemmin. Unica Super oli turhan jähmeää, joten jouduin hiukan ohentamaan tärpätillä myös viimeistä lakkakerrosta varten. Tämä lakka myös tummentaa pintaa hiukan, vaikka onkin virallisesti kirkasta.

Lakkaamisen sopiva pensseli. Pyysin rautakaupasta juuri lakkapensseliä, arpomalla valittu suti voi tehdä huonoa jälkeä. Pensselin esikäsittelin kunnon vesipesulla ja hankaamalla, jotta irtoharjakset lähtevät jo etukäteen. Ja toki hyvissä ajoin, onhan sen myös kuivuttava. En edes yrittänyt puhdistaa sutia työn jälkeen, vaan käytin joka lakkakerrokselle omaa pensseliä. Työn loppupuolella huomasi, että katkenneita harjaksenpaloja alkoi ajelehtia pinnoilla, joten eivät nämä olisi useampaa käyttöä kestäneetkään.

Kertakäyttörättejä on oltava hollilla, kun lakkaa kuitenkin tipahtaa väärään paikkaan tai pensseli osuu vahingossa väärään kohtaan.

Sanomalehteä ja maalarinteippiä työtilan suojaukseen.

Ainakin nämä asiat opin:

– Jo lakatun päälle voi mainiosti lakata uuden kerroksen, kunhan edellisen puhdistaa ja himmentää kunnolla. Puupintaan asti ei pidä hioa, ellei osa ole aivan järkyssä kunnossa. Lundian kalusteista voi myös lakata vain kärsineemmät osat: olisi valtava työ hioa esimerkiksi paneelioven kaikki paneelit verrattuna siihen, että käsittelee vain sen ainoan laudan, jossa on naarmu.

– Kotikonstein ei saa aikaan yhtä hienoa lakkapintaa kuin tehtaalta tullut, joten jos kaluste ei ole pahemmin kärsinyt, on parempi antaa olla.

Pölyn poistossa ei voi olla liian tarkka. Kun hiontatyö on tehty, pöly harjataan ensin pois, sitten kostealla rätillä niin monta kertaa että varmasti tulee puhdasta. Ja sitten vielä kerran, pölyä on kuitenkin vielä jossain. Tein itse hommat kylppärissä, jotta sain huuhdottua lattian pölisevän työvaiheen jälkeen. Lakatusta pinnasta pienet pölyrippuset loistavat kauas. Mitä kiiltävämpi lakka, sitä herkempi se on virheille, pölylle ja pinnan epätasaisuuksille. Ja auta armias, jos saitailee pensselin hankinnassa: irronneet karvat lakkapinnassa vasta ovatkin turhauttavaa katseltavaa.lundian_uusi_lakkapinta2

– Lakkaamisessa on oltava ripeä: lakkapinta jähmeytyy muutamassa minuutissa, ja sen jälkeen tehdyt korjaukset näkyvät. Pitää löytää tasapaino: suti ei saa olla niin kuiva, että jää siveltimenjälkiä, mutta  pinta ei saa kastua niin märäksi, että siihen ilmestyy työn edetessä valumajälkiä. Kaiken pitää siis olla valmiina, kun työ alkaa, sitten vain rajattu pinta kerrallaan edetään.

Valoa pitää olla riittävästi!

Ikkuna auki ja koneellinen ilmanvaihto päälle, niin liuotinkäryt pysyivät siedettävinä.

Myrkkyvaatteita lapsille ja aikuisille?

Suurten vaatemerkkien vaatteet sisältävät monenlaisia haitallisia kemikaaleja, osoittaa Greenpeacen selvitys. On hormonihäiritsijöitä, vesieläimille haitallisia aineita, syöpää aiheuttavia aineita. Testeissä olivat mukana mm. Zara, H&M, Levi’s, Diesel, Esprit, Mango, Vero Moda, Giorgio Armani…

Lähes järjestäen vaatteet sisältävät nonyylifenolietoksylaattia (NPE), jotka Yhdysvaltain ympäristöministeriön sivun mukaan on haitallista vesieliöille, ja lisäksi hajoaa luonnossa myrkyllisempään ja pysyvämpään muotoon NP-yhdisteiksi. Vesieliöiden elinympäristöön aineet joutuvat pesuveden mukana. EU-alueella NPE:n käyttö teollisuudessa on ollut kielletty jo joitakin vuosia.

Monet ftalaatit taas ovat hormonihäiritsijöitä, joita löytyy etenkin vaatteiden ”muovisista” painokuvioista. Lastenvaatteissa niiden sallittu raja-arvo on 0,1 painoprosenttia, mutta Greenpeacen testeissä suurimmat löydetyt määrät olivat huomattavan paljon isompia. Testin kyseenalainen voittaja oli Tommy Hilfiger -merkki, jonka erään vaatekappaleen painosta 37 % oli ftalaatteja!

Syöpää aiheuttavia atsovärejä taas löytyi vain Zara-vaatemerkiltä kahdesta näytteestä.

Vastaavia tuloksia on tullut muidenkin tekemissä testeissä.

Yritämme oman perheen vaateostoksilla suosia kotimaisia vaatteita, luulisi valvonnan silloin toimivan paremmin kuin kiinan-tehtaalla. Helppoa se ei ole, sillä monet kotimaisiksi mielletytkin vaatteet tehdään kaukomaissa. Etenkin lastenvaatteissa on kuitenkin paljon kotimaisia pikkumerkkejä, jotka tehdään Suomessa.

Vähän aikaa sitten löysin todellisia lähivaatteita, kun oman kaupunginosani ompelija oli tuotteineen mukana myyjäisissä: tilasimme Lapsellisesta käsityöpuodista Taitolle joustofroteehousut. Hintakaan ei päätä huimannut, postikuluineen 12 e. Jos kerran vaatteita voi tehdä Suomessa näin halvalla, miksi kotimaisia valmistajia ei ole enempää?

Uudet froteepökät.

Uudet froteepökät.

-Piia

Ps. Myrkkyjäämät ovat myös hyvä peruste käyttää vaatteet loppuun ja suosia kirppariostoksia.

Omatoimista hiustenhoitoa

Kolmivuotias leikkaa hiuksia itse.

Kolmivuotias leikkaa hiuksia itse.

Kun Taito oli vauva, odottelimme, koskahan hiukset tarvitsevat muutakin kuin pelkkää vesipesua. Odottelemme vieläkin, sillä nyt neljän ikävuoden lähestyessä hän kylpee edelleen pelkällä vedellä. Kylpyaika on yleensä kerran pari viikossa, tuon ikäinen ei vielä juuri hikoile. Päänahan karstaa poistimme pari kertaa luomusampoolla, mutta nyt karsta on hävinnyt omia aikojaan. Hiukset kiiltävät kauniisti ja ovat puhtaan tuntuiset.

Hiusten annoimme myös kasvaa, tasoitin vain latvoja ja leikkasin otsatukan. Viime perjantaina löysin Taiton huoneen lattialta ison kasan hiuksia. Hän oli päättänyt harjoitella hiustenleikkuuta ihan omatoimisesti. Piti miettiä, mitähän tästä kampauksesta saisi aikaiseksi, ja riittääkö siihen enää oma osaaminen.

Yritin saksia hiuksia siistimmiksi, mutta ilman hiustenleikkuukonetta en saanut lopputulosta mieleisekseni. Varasin seuraavana päivänä ajan parturista. Suunnittelimme siellä lennossa vähän irokeesihenkisen kampauksen, onpahan vaihtelua hiustyyliin. Nyt hiukset saavat taas kasvaa.

-Piia

Lopputulos kampaajan jälkeen.

Lopputulos kampaajan jälkeen.

Herkuttelua kotimaisella kalalla

Perheessämme ei syödä lihaa. Niinpä syömme joka lämpimällä aterialla joko kalaa, palkokasveja, maitotuotteita tai kananmunaa. Kalavalinnoissa haluamme suosia kotimaista luonnonkalaa, se on sekä terveellinen että ympäristön kannalta paras vaihtoehto, kunhan luonnon lohikalat jättää pois ruokalistalta ja muistaa rajoitukset petokalojen syönnissä. Kalan rasva on myös aivoruokaa, jota ainakin omat aivoni tarvitsevat raksuttaakseen kunnolla.

No, ruokalista alkoi olla valikoimaa siikafile, kuhafile, ahvenfile. Kaikki yli kolmekymppiä kilo, ja kuhaa ja ahventakaan ei pitäisi syödä jatkuvasti elohopeajäämien takia. Välillä ostimme viljeltyä lohta ja siikaa, jälkimmäinen on usein kanadalaista. Toisinaan söimme silakkafileitä ja savusilakoita. Molemmat ovat oikein maukkaita, mutta se dioksiini.

Kun oli syöty kalasoppa, johon pelkkä kala maksoi viisikymppiä, päätimme hakea vaihtoehtoja. Tavallisen kaupan kalatiskiltä sellaista vain ei löytynyt. Sinisimpukoista tuli tehtyä yksi maittava ateria, mutta nekin ovat kai ympäristön kannalta jotenkin kyseenalainen valinta. Pakastevalikoima oli nopeasti läpikäyty, kun kestävän kalastuksen MSC-merkillä varustettuja tuotteita oli tasan yksi. Maailmalla lukuisat kalakannat ovat romahtamaisillaan.

Kauppahalliin siis, ja oijoi sentään: siinähän oli mateita, neulamuikkuja, lahnoja. Oli oikein vaikea valita, mistä ryhdytään ensiksi tekemään ruokaa, kun teki mieli ostaa niitä kaikkia. Nyt on syöty madekeittoa, uunilahnaa, pannulla paistettuja muikkuja ja tänään viimeksi madepataa.

Madetta koskee sama elohopearajoitus kuin haukea, kuhaa ja ahventakin, joten kovin usein sitä ei voi syödä. Nyt sesonkiaika on lopuillaan, joten ihan heti ei onneksi ole uutta tilaisuuttakaan. Muikkuja ja lahnoja sen sijaan voi lisääntymisikäinenkin syödä vapaasti, sillä niiden sisältämät jäämät ovat pieniä. Pidän muikuissa maun lisäksi siitä, että ne ovat ruotoineen syötynä hyvä kalsiumin lähde.

Muikut ovat melkein pikaruokaa, niitä voi nopeasti paistaa pannulla näin:

1) Sekoitetaan leivitysjauhot: lautaselle ruisjauhoja, noin 1-2 tl suolaa, noin 2 tl kuivattua tilliä. Riihiruisjauhoissa on paras maku, mutta tavallisetkin käyvät. Vehnäjauhotkaan ei ole ihan mahdoton valinta.

2) Peratut pikkumuikut pyöritellään jauhoissa.

3) Isolle paistinpannulle pannaan iso nokare voita ja ruokaöljyä, ja levy täysille.

4) Kun rasva tirisee, leivitetyt muikut lisätään pannulle ja vähennetään lämpöä, meillä noin 4/6 on sopiva teho.

5) Muikkuja käännellään lastalla, kunnes ne ovat paistuneet molemmilta puolilta. Paistumisen aikana ehtii leivittää seuraavan erän. Noin joka toiseen erään on pannulle lisättävä rasvaa.

6) Muikut sopivat hyvin syötäväksi vaikka keitettyjen perunoiden kanssa. Me paistamme yleensä kerralla noin 400 – 500 g, josta riittää kahdelle aikuiselle ja kaksivuotiaalle kaksi ateriaa. Kerralla pannulle mahtuu noin 100 g muikkuja paistumaan.

Nyt kun tätä ruokalajia on tullut syötyä jo lukuisia kertoja, muikuille olisi mukava keksiä jokin muukin ruokaohje. Mitähän muuta maittavaa arki- tai viikonloppuruokaa niistä saisi?

-Piia

Lasten turkissomisteista löytyi myrkkyjä

Ennestään on jo tiedetty, että suurin osa turkiseläimistä kituuttaa häkeissään vain siksi, että vaatteisiin saataisiin turkissomisteita. Mutta nyt on julkisuuteen noussut uusi syy välttää turkisreunuksia: labratesteissä kaikista testatuista turkissomisteista löytyi rajat ylittävät pitoisuudet haitallisia aineita, kuten formaldehydiä ja hormonihäiritsijäkemikaaleja. Korkein pitoisuus oli lasten takissa.

Lastentakin turkisreunuksesta löytyi viisitoista kertaa enemmän formaldehydiä kuin EU:n asettama turvallisuusraja lasten leluille sallii (30mg/kg). Formaldehydi on karsinogeeninen eli aiheuttaa syöpää. Lisäksi se voi allergisoida.

Kansainvälinen eläinsuojelujärjestö Vier Pfoten tutkitutti 15 turkistuotetta, esimerkiksi hattuja, huiveja, pampuloita ja huppuja. Turkikset olivat peräisin ketuista, minkeistä ja supikoirista. Tarkemmassa tutkimuksessa analysoitiin 14 tuotteesta neljän yleisimmän kemikaalin esiintymistä.

Kaikissa tuotteissa oli kemikaaleja yli suositusrajojen. 13 turkisvalmisteessa myrkyllisiä kemikaaleja oli niin paljon, että niiden käyttöä pitäisi välttää terveyssyistä. Löydettyjen kemikaalien haitat ovat pääasiassa syöpävaarallisuus tai hormonitoiminnan häirintä.

Eläinsuojelujärjestöt ovat nostaneet esille jo vuosia vastaväitteitä turkisten ”luonnollisuutta” vastaan. Niitä käsitellään niin rajusti (puhdistus, parkitseminen ja värjäys), että lopputuotteesta on luomumateriaali kaukana. Tässä tutkimuksessa ei mainittu raskasmetalleja, mutta käsittääkseni nekin ovat peruskamaa nahan käsittelyssä.

Tutkimus on saatavilla verkossa englanniksi, ja Suomessa siitä tiedotti Animalia.

-Piia

Tänään olisi ollut hyvä päivä

Herääminen ei tahtonut sujua millään. Taivas oli vielä musta ja kaupungin hohde hukutti tähtien tuikkeen, peiton lämpö painoi tasaisesti joka puolelta, jopa päälaelta. En edes muista, painoinko torkkunappia, mutta tässä sitä oltiin.

Onneksi Taito oli ehti herätä ennen kuin jouduin raahautumaan ulos tuulen riepoteltavaksi. Innokas halaus ja jutustelu hidastivat hiukan lähtöä, mutta antoivat takuuvarmasti puhtia päivään. Odotin jo illalla kotiin pääsemistä samalla kun laitoin lämpimästi päälle ja lähdin kiitämään bussipysäkille. Kolme kerrosta alempana huomasin avainten ja lompakon jääneen kotiin. Olin laskenut aamun sanomalehden niiden päälle. Taas yksi merkki syksystä ja hiljainen toive (Voi vessanohenkahva!) talviaikaan siirtymisestä nousi mieleeni.

Hölkkäsin ulos saatuani lompakon ja avaimet, mutta bussin takavalot vain kaarsivat pysäkiltä kun pääsin tien varteen ja aloin henkisesti valmistautua palelemaan. Henkäisin syvään ilmaa ja vasta silloin huomasin, miten kaunista olikaan. Ruusupuskasta vyöryi syksy. Maatuvien, kosteiden lehtien kirpeä tuoksu, joka vie ajatukset metsään ja nuoruuden huolettomiin päiviin. Tuuli kuljetti pilviä taivaalla huimaavaa vauhtia, mutta maan tasalla sitä tuskin tunsi. Nyt bussin odottelu ei tuntunutkaan koettelemukselta. Päätin jo hypätä bussista hiukan aikaisemmin ja kävellä lenkin töihin.

Hengitin syvään syksyä ja tunsin oloni kevenevän. Samoin kun tajusin aikoinani olevani kotona vaihto-oppilasvuoden jälkeen vasta syksyllä, kun sade puhdisti kaupungin ilmaa ja syksyn tuoksu täytti pääni.

Sitten bussipysäkki alkoi täyttyä muista odottajista. Osa vielä unessa, raahautuen kohti yhtä väsynyttä päivää, osa valveillä ja jo valmiiksi stressautuneina uudesta työviikosta. Minunkin syksyni katosi. Se hukkui omenaan, mentholiin, hiuslakkaan ja hajusteeseen, kokonaiseen pilveen kemikaaleja ja toiveita joukkoon soveltuvammasta minästä.

Haistoikohan kukaan noista muista syksyn huumaavan tuoksun?

-Tomppa