Toivon tarkoitus

Ihmiselämä jää kovin tyhjäksi ja merkityksettömäksi, jos sen tavoitteena on vain onnellisuuden tavoittelu. Meidän pitäisi myös pyrkiä kehittymään paremmiksi ihmisiksi. Tätä on kirjailija Jari Ehrnrooth nähty julistamassa lukuisissa haastatteluissa. Olen samaa mieltä, ja kiinnostuneena luin Ehrnroothin teoksen Toivon tarkoitus. Lähemmin tarkasteltuna yhteistä ei enää paljoa löytynytkään. Olemme nähtävästi kovin eri mieltä siitä, mitä ihmisenä kehittyminen tarkoittaa.

Toivon tarkoituksessa Ehrnrooth ei juurikaan kuvaile, miten hän itse pyrkii kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Osan työstä hän ulkoistaa lapsilleen: ”jos onnistumme kasvattamaan lapsistamme parempia ihmisiä kuin itse olemme, olemme edistäneet ihmisen kulttuurievoluutiota”.

Ehrnrooth ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi eläin muiden joukossa. Hän näkee eläimet ja kasvin vain biomassan kierrättäjinä. ”Jos esimerkiksi jokin eläinlaji kuolee sukupuuttoon, se on ikävää ja murheellistakin, mutta se ei uhkaa kulttuurievoluution jatkumista”.

No, kyllä se voi uhata, jos tulemme poistaneeksi sen lenkin, joka vielä piti eliöiden keskinäisen vuorovaikutuksen verkkoa koossa. Ja etukäteen ei voi tietää, kuinka pitkälle luonnon voi antaa köyhtyä, ennen kuin päädymme palautumattomaan romahdukseen. Siinä mielessä olemme jalat hyvin tukevasti mullassa kiinni.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

Ehrnrooth kirjoittaa paljon suhteesta uskontoon, mutta hänen jumalakuvansa on kovin vanhatestamentillinen ja käskyjen noudattamista korostava. Ymmärrän hänen kritiikkiään ”kaikkivaltiaan terapeutin” vastaanotolle astelevasta nykyihmisestä, mutta kyllä armo nyt kuitenkin on kristinuskon ydin, ollut alusta lähtien. Voi tietenkin käydä kuten hän pelkää, että ihminen mellastaa kerrasta toiseen, kun armo on vastassa aina. Kuitenkin juuri armo on se, mikä meissä tekee muutoksen mahdolliseksi: meille annetaan mahdollisuus palata takaisin yhteisön jäseniksi, vaikka olisimmekin mokanneet.

Ajattelen itse niin, että ihmiseen on hyvin syvälle rakentunut käsitys lahjan ja vastalahjan periaatteesta. Kun saamme lahjaksi armon, hyväksynnän takaisin yhteisöön, meissä herää tarve jakaa hyvää eteenpäin. Niin yksinkertaista se on.

Armon voiman voi tuntea kuka hyvänsä pieniä lapsia kasvattava: kun lapsi raivoaa, heittelee lelut pitkin lattiaa eikä kuuntele kieltoja, hänet voi kutsua syliin. Sylittely- ja lohdutteluhetken jälkeen lapseni ovat itse menneet ja korjanneet jälkensä. Pelkkä vanhatestamentillinen kieltojen ja käskyjen korostaminen ei saa aikaan samaa vaikutusta: ihmisen omaa tahtoa pyrkiä kohti hyvää.

Vaikka näyttäisikin siltä, että kulttuurimme on taantunut omaan nautintoon uppoutuvaksi hedonismiksi, joissakin asioissa olemme vielä edistyneet. Lapsetkin nähdään arvokkaina ihmisinä, joiden kasvattamisessa väkivallan käyttö ei ole enää sallittua. Olemme myös oppineet näkemään ihmisyyden monimuotoisempana kuin aikaisemmin. Yhteiskuntamme laskee ihmiskäsitteeseensä mukaan naiset, homot ja vammaiset, mikä ei ole ollut itsestäänselvää vielä kovin kauan. Toki tässä asiassa kehitys on ollut kovin hidasta, kun kulttuurin edistymisen tähän suuntaan voi ajatella alkaneen jo Jeesuksen opetuksista. Ehkä nämä länsimaisen kulttuurin armoa korostavat, naiselliset piirteet, ovat kuitenkin vieneet kulttuuria eteenpäin.

Mutta siitä olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä, että me tarvitsemme arvoja, jotta olemisemme olisi mielekästä. Jotenkin vain näen hänen teostaan lukiessani hänen ihanneihmisekseen jonkinlaisen akateemisen yrmyilijän, joka tunteensa poissulkevana tarkastelee maailmaa ja harjoittaa korkeakulttuuria. Ne ihmiset, joiden olen nähnyt olevan itsensä ja maailman kanssa rauhassa ja tasapainossa, ovat kovin erinäköisiä, myös keskenään: tinkimättömiä ympäristöaktivisteja, lähiseurakunnan aktiiveja, somaliyhteisön onnellisia jäseniä. Arvot ovat erilaisia, mutta he kaikki tietävät keitä ovat, ja toimivat toisten hyväksi.

Kun mietin omaa ihanneyhteisöäni, näen jonkinlaisen permakulttuuria kehittävän ituhippiporukan, vähän kuin Margaret Atwoodin romaanissa Herran tarhurit. Niin, ei ole enää yhtenäiskulttuuria, emmekä jaa samoja arvoja. Jos se ituhippijoukko onnistuu löytämään tavan elää rauhassa ja sopusoinnussa, ja pyrkii kehittämään permakulttuuria yhä pitemmälle, kelpaako se Ehrnroothille Toivon tarkoituksen tavoitteluksi? Mitä teidän lukijoiden mielestä pitäisi tavoitella? Vai voiko jäädä kotisohvalle rellottamaan kärsimättä lopulta tyhjyyden tunteesta?

Mainokset

Papuja uudessa muodossa

Kauppoihin on ilmestynyt härkäpapuja uudessa muodossa: pastana ja jauhoina! Hassua, kuinka tämä vähän erikoisenmakuinenkin kasvi muuttuu ihan neutraaliksi perusruuaksi, jossa on kaiken lisäksi enemmän proteiinia kuin perinteisessä vaihtoehdossa. Tosi tervetullutta etenkin arjen kokkaamiseen, kun ruuan pitäisi ilmestyä lasten eteen nopeasti ja helposti.

härkäpapupastaHärkäpapuhan olisi mitä suositeltavan kasvi suomalaisten suuhun: se kasvaa täällä hyvin vaatimattomassakin maassa, tuottaa itse omat typpilannoitteensa ja sisältää hyvin proteiinia. Sitä on viljelty täällä keskiajalta lähtien, kunnes herneet ja peruna sen syrjäyttivät. Niinpä: maku ja ulkonäkö on meilläkin ohjannut ruokavalinnat monesti muihin vaihtoehtoihin. Keitettäessä irtoava musta väri ei ole kovin houkutteleva, ja melkein mikä tahansa muu papulaji on maukkaampi.

Mutta jalostetussa muodossa nämä puutteet korjautuvat: pavuilla terästetty pasta menee siinä missä mikä tahansa muukin pasta, ja gluteenitonkin vaihtoehto on tarjolla. Mustasta liemestä ei ole tietoakaan.

Papujauhoja voinee piilottaa melkein leivonnaiseen kuin leivonnaisteen. Itse olen kokeillut kik-hernejauhoja ja lupiinijauhoja pannareiden ja piirakoiden pohjien leipomiseen muiden jauhojen kanssa, ja hyvin on onnistunut. Sanotaanpa pitkälle jalostetuista elintarvikkeista mitä hyvänsä, tässä tapauksessa teollinen prosessointi on ihan hyvä asia.

Onneksi olkoon, Yli-Pihanperän maatila & Paulähteen Vihannestila, olette saaneet aikaan hyvän tuotteen!

Ravintolapäivän kokemuksia

Herätyskelloni soi klo 6.20 lauantaiaamuna, jotta pääsimme Tompan kanssa viimeinkin osallistumaan Ravintolapäivän järjestämiseen. Silloin aloitin ternimaitopannarien leipomisen klo 11 avautuvaa ravintolaamme varten. Edellisinä päivinä vietin muutaman tunnin nyppimässä nuoria vuohenputkenlehtiä, merenrannan orvokkeja ja ruoholaukkaa villivihannesruokiamme varten.

Saaremme puodissa pidetty ravintolamme syntyi yhteistyössä kaupan yrittäjän Katin, hänen värväämisensä työntekijöiden ja makkarantekijäpariskunnan Ferencin ja Niinan kanssa. Saaremme Kevätvillitys houkutti ihan hyvin kävijöitä. Erityisen iloinen olin siitä, että asiakkaamme söivät lautasensa tyhjiksi. Luomumakkarat, nokkospiirakka, villivihannessalaatti ja pannarit maistuivat.

ravintolapaivan_kokemuksia1Odotimme nollatulosta, sillä minulle suurin syy ravintolanpitoon oli kokeilla, kuinka villivihannekset suurelle yleisölle maittavat. Niinpä oli mukava yllätys saada myös hiukan tuloa. Mutta sitä tämän kokemuksen pohjalta ihmettelen, kuinka minkäänlainen ruoka-alan pienyritystoiminta voi kannattaa. Tuntipalkoille ei pääse edes Ravintolapäivän erityistilanteessa, jossa pieni toimija voi välttää verorasituksen ja asiakkaita on liikkeellä tavallista enemmän. Villien salaattiainesten keruu hyvältä paikalta vei yllättävän vähän aikaa – ehkä pari, kolme tuntia. Kaikkien salaattiainesten pilkkominen esillepanoa varten sen sijaan jo vei tunteja, samoin leipominen. Tapahtumaan ei tule ihmisiä ilman markkinointia, joka sekin vei aikansa, vaikka paikka on ennestään monelle tuttu.

Toisaalta, millaista tuntipalkkaa voi pyytää työstä, joka on mukavimpien joukossa? Etenkin metsästäjä-keräilijävaistojen tyydyttäminen tuntuu aina yhtä hyvältä. Merenrannan kallioilla kiipeillessäni olin innoissani uusista syötävistä kasvituttavuuksista: orvokeista, ruoholaukasta ja isomaksaruohosta.

Isomaksaruohon lehtiä voi napsia suuhun merenrannalla kulkiessaan.

Isomaksaruohon lehtiä voi napsia suuhun merenrannalla kulkiessaan.

Kerätessäni kuvittelen, miltä on mahtanut tuntua niistä kaukaisista edeltäjistäni, jotka eivät ole nyppineet kasveja kallionkoloista huvikseen, vaan osana välttämätöntä niukan elannon hankintaa. Onko joku muinainen suomenruotsalainen kalastaja lääkinnyt niillä talvikuukausina kehittynyttä keripukkiaan? Tai onko kivikautisella perheellä ollut kireät välit, kun valveillaoloaika on pitänyt käyttää kasvien nyppiseen kädet kohmeessa, eikä ruuan energiasisältö ole sittenkään riittänyt? Rehevät paikat valtaavan vuohenputken väitetään olevan viikinkien tuoma viljelykasvi.

Ja tänä keväänä on minun sukupolveni vuoro nauttia luonnonantimista, ylellisyyden keskellä, kun kohmeisia käsiä voi mennä vetristämään keskuslämmitettyyn kotitaloon. Kivaa, että yli kuusikymmentä ruokailijaakin tuli ravintolaan saamaan jonkin aavistuksen tämän alueen alkuperäisherkuista. 🙂

Äitienpäivän muistamisia

Päiväkodin ja eskarin ohjelmaan kuuluvat äitienpäiväkahvit ja -lahjat. Järjestin aikataulut niin, että pääsin käymään molempien lasten äitienpäiväkahveilla.
äitienpäivälahjoja ja -kortteja
Eskarilaisia oli pyydetty myös kertomaan äideistään, ja juttuja oli hauska lukea taululta. Tosi myönteisiä puolia kaikki äideissään näkivät, ja lasten piirtämissä kuvissa melkein kaikilla äideillä oli iloinen ilme. Nuorimmainen taas askarteli valokuvakehyksen ja kylvi krassinsiemeniä.
aitienpaiva_2015_1
Mun äiti on tosi !! hauska, ei se oo prinsessa ei voi verrata siihen. Äiti kirjoittaa blogitekstejä ja viljelee kasveja ja niin mun äiti on viisas.

Herkuttelun lomassa sain puhuttua hoitajien, opettajien ja päivänkodin johtajan kanssa vaatteisiin liittyvästä kiusaamisesta. Aamulla ennen lähtöä Taito nimittäin sanoi, että joku lapsista oli lietsonut toisia hänen kimppuunsa sukkahousujen violetin raidan takia. Violetti kun on kuulemma tyttöjen väri. Reippaasti hän kuitenkin laittoi samat sukkikset toisenakin päivänä. Henkilökunnasta kukaan ei ollut huomannut mitään vaatteisiin liittyviä kiistoja, mutta lupasivat puhua lasten kanssa siitä, ettei toisten vaatteista ole sopivaa huomautella. Aika piilossa lapset onnistuvat toimimaan niin halutessaan.

_DSC9416Mutta nyt nautitaan taas yhdessäolosta oman rakkaan perheen kanssa. Olen kyllä *niin* kiitollinen, että on tämä yhtä köyttä vetävä porukka ympärillä.

Ternimaitopannaria mökillä

Kevään ensimmäinen mökkireissu! Myyränpapanat on pääosin siivottu, tuttua rantaa kierrelty ja talven aikana ilmestyneestä avohakkuusta yritetään toipua. Jos rajaa katseen pystyssä oleviin metsiin, voi nauttia mökkiympäristön tarjoamasta rauhasta niin kuin aina ennenkin. Hyvä olo on kuitenkin päällimmäisenä, tunteen voimakkuus yllättää joka kevät.

ternimaitopannukakkuSäätiedote lupasi pitkän viikonlopun päätteeksi sadetta ja kylmää. Minun mökilläni se ei ole pelkästään huono juttu, sillä silloin on leivinuunipäivä. Poljin naapurin maitotilalle hakemaan ternimaitoa pannaria varten. Soitin etukäteen, jotta tiedän, montako euroa jätän navetan toimistohuoneeseen. Ketään ei näkynyt navetalle tullessani, joten livahdin ovesta hakemaan maidon pakastimesta. Kurkistin vielä vasikkakarsinaan ennen poislähtöä, sieltä katsoivat tilan uusimmat asukkaat suurilla silmillään. Suurin osa lehmistä oli astellut pihaton ovesta laitumelle, ja tuijotti aidan takaa lähtiessäni taas pyörällä takaisin.

Lehmät lypsävät vasikan syntymän jälkeen ensimmäiset pari viikkoa paksua ja erityisen ravitsevaa ternimaitoa, niin kuin muutkin nisäkkäät. Sitä ei voi toimittaa meijeriin, eikä vasikka pysty juomaan niin valtavia määriä kuin nykyiset lehmät tuottavat. Maitotilat joutuvat hankkiutumaan siitä eroon tavalla tai toisella. Ternimaito hyytelöityy kuumennettaessa, joten pannukakun voi tehdä ilman munia. Ilman jauhoja tuloksena on uunijuusto.

Ternimaitopannukakku (uunipellillinen, perusohje ja gluteeniton)

4 – 4,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

1 l ternimaitoa

Sekoita kuivat aineet keskenään, sekoita joukkoon maito. Kumoa korkealaitaiselle uunipellille leivinpaperin päälle. Paista 225º noin 30 min.

Gluteenittoman version olen tehnyt hyvin erilaisilla jauhoseoksilla, ja aina on pannari syntynyt. Tällä kertaa laitoin vehnäjauhojen sijasta tällaisen seoksen:

Ternimaitopannukakku (uunipellillinen, gluteeniton)

2,5 dl hirssijauhoja
1 dl perunajauhoja
0,5 dl seesaminsiemeniä

1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

1 l ternimaitoa

Sekoita kuivat aineet keskenään, sekoita joukkoon maito. Kumoa korkealaitaiselle uunipellille leivinpaperin päälle. Paista 225º noin 30 min.

Mökkeilijälle oiva keino tutustua maitotilaa pitäviin naapureihin on mennä kysymään ternimaitoa ostettavaksi. Sitä on tarjolla melkein aina, sillä vasikoita syntyy ympäri vuoden. Yleensä maanviljelijäkin ilahtuu, kun saa hiukan lisätuloja kurjien tuottajahintojen päälle. Kaupassa olen nähnyt tätä ihmeainetta myynnissä kympillä litra, naapurille maksamme siitä kolme euroa.

Lapset alkoivat kysellä jo helmikuussa, koska mökille päästään. Hyvin he perille päästyään viihtyivät, vaikka pitikin totutella aluksi 14 asteen sisälämpötilaan. Leivinuunin lämmityksen jälkeen mittarilukema oli kivunnut jo 19:ään. Lintujen keväinen konsertti jatkuu ulkona, vaikka niiden on pärjättävä jääkaappilämpötilassa.