Tinkimaitoa ja mitä kaikkea siitä saa!

Tänä kesänä olemme laajentaneet lähiruokamenuamme omien kanojen munien lisäksi tinkimaidolla. Läheinen kyläkauppa lopetti, joten kysyin lähimaatilalta, voisiko sieltä ostaa maitoa. Ja kyllä se onnistui. Nyt ihmettelen, miksemme tehneet niin jo aikaisemmin. Viiden litran kannellinen ämpäri vain mukaan, ja pyörällä polkaisten on maito haettu alta aikayksikön. Hintakin on hyvin edullinen kaupan luomumaitoon verrattuna, viisikymmentä senttiä litralta. Kaikki rasvakin on vielä maidon mukana kaupan päälle. Luomuahan tämä maito ei ole, mutta eiköhän sille vähintään eläinten hyvinvointimerkin voisi antaa. Kun katsoo, kuinka lehmät kävellä lönköttelevät omia aikojaan laitumelta lypsyjonoon, ei niiden oloissa näytä valittamista olevan.

Katsoin varmuuden vuoksi Eviran sivuilta listauksen, mitä kaikkea pastoröimattoman maidon juomisesta voi seurata. Se on myös julkaissut perusteellisemman oppaan Suomessa tuotetun raakamaidon biologiset vaarat. Jonkinlaisen riskin otamme, sillä vatsatauteja jälkitauteineen on pitkä lista. Vakavimmasta päästä on EHEC, josta seuraavaan harvinaiseen sairauteen huonotuurinen pikkulapsi voisi kuollakin. Salmonellaa ja kampylobakteeriakin tiloilla esiintyy. Eviran tilastojen perusteella sairastumisia on kuitenkin ollut todella vähän tinkimaidon käyttömääriin nähden. Itsekin on noudatettava huolellisuutta: maitoastiat on pidettävä puhtaina ja jääkaappi tarpeeksi kylmänä. Silti astioihin hiipii happaman maidon haju, jota on vaikea saada pois, koska maitorasva pysyy tiukasti kiinni muoviastiassa.

Itse tehtyä jugurttia

Maidosta voi myös valmistaa monenlaisia hapanmaitotuotteita ja muita maitojalosteita ihan itse. Silloin ensimmäinen vaihe on pastörointi kotikonstein: maito vain kuumennetaan kattilassa kahdeksaankymmeneen asteeseen. Tämä kesä on ollut varsinaista maidolla mässäilyä. Olemme kokeilleet tähän mennessä tehdä viiliä, jugurttia, munajuustoa ja ternimaitojuustoa. Halloumin ohjekin näytti niin helpolta, että se on seuraavana listalla.

Perheen ruokabudjetista aimo siivu menee yleensä maustamattomaan luomujugurttiin, niinpä jugurttia on tullut valmistettua eniten. Netistä löytyi ohjeita helposti, olen itse päätynyt käyttämään etenkin Kyllä äiti tietää -blogia tietolähteenä. Tarvitaan vain maustamatonta jugurttia siemeneksi, kattila, kunnon lämpömittari ja lasinen tai emalinen kannellinen astia sekä keino pitää valmistuva jugurtti noin 42 asteessa puoli vuorokautta.

Kas näin se käy: maito kuumennetaan kattilassa kahdeksaankymmeneen asteeseen. Kun se on jäähtynyt 45:een, se kipataan valmistusastiaan, joksi sopii hyvin iso lasipurkki. Joukkoon sekoitetaan jugurttia siemeneksi noin puoli desiä maitolitraa kohti. Sitten vain kansi päälle ja purkki jonnekin lämpimään puoleksi vuorokaudeksi. Olen käyttänyt apuna kylmälaukkua, jossa huovan sisällä on valmistuva jugurtti lasitölkissään ja kaksi noin 55-60 -asteista vettä sisältävää pulloa lämpöakkuna. Leivinuuniakin kokeilin, se oli jäähtynyt jugurttipöpöjen kannalta oikean lämpötilaan kaksi päivää lämmittämisen jälkeen.

lämpömittari kotijugurtin valmistuksen avuksi

Minulle on ollut yllätys, kuinka omat maitojalosteet on helppo saada onnistumaan: viilistä tulee oikeaa venyväistä viiliä ja jugurtista raikkaan makuista, vaikkakaan rakenne ei ole yhtä tasainen kuin kaupan hyllystä haetuissa. Valmistusvaiheen kuumentamisen ansiosta niiden nauttiminen lienee myös turvallisempaa kuin tinkimaidon juominen sellaisenaan. Syksyllä kaupungissa pitänee hyvittää ilmastokuormituksemme kesäinen nousu siirtymällä joksikin aikaa soijatuotteisiin. Vaikka pitkien kuljetusten kuormitus jää lähimaidosta pois, isompi ympäristövaikutus on kuitenkin rehun viljelyllä ja lehmien ruuansulatuksella. Toisaalta haluan edistää oman kylän pysymistä vireänä ja asuttuna.

Lapset ovat pitäneet niin tinkimaidosta kuin kotimeijerin tuotteistakin. Hoikkarakenteinen Valokkikin, joka ei aikaisemmin maitoa juonut kuin pieniä määriä, on suorastaan palleroitunut maidolla mässäilynsä seurauksena.

Mainokset

Talvikkeja ja kotomaan kämmeköitä

Jouduin miettimään puukauppojen tekoa, kun mökin vinttiremontti vei varoja. Päätös tukkipuun myynnistä on aina vaikea: mihin uskaltaisi päästää metsäkoneen rymistelemään, etenkin kun vanhat metsät ovat Suomessa uhanalainen luonnonvara. Olin miettinyt pienaukkohakkuita hakkuutähteiden kulotuksen kera erääseen kuusikkoon, kunhan vain lampaankääpäpaikkamme rajataan pois. Kuinkas kävikään, kun menimme sinne mustikkaretkelle.

talvikkeja_ja_kotomaan_kammekoita2

Vein mökillä kyläilevät kaverini mustikoita keräämään. Matkalla tutulle mustikkapaikalle pysähdyimmekin moneen kertaan ihailemaan erilaisia kukkia, joita en osannut metsäretkellä odottaa. Maariankämmekkä on kotimaisista kämmeköistä yleisin, ja niitä olin sentään nähnyt ennenkin. Sitten eteemme osui vihertäväkukkainen kasvi, jonka kasvitieteilijäkaverini tunnisti nuokkutalvikiksi, ihan yleinen vielä sekin. Mutta toinen kämmekkälöytö yövilkka olikin minulle ihan uusi, ja kasvikirjan mukaan sen esiintyminen onkin oikukasta. Metsänkin pitää olla ainakin viisikymppistä, ennen kuin se suvaitsee ilmestyä paikalle. Lisäksi sillä on erikoiset elämäntavat: kasvi voi piileksiä vuosikaudet sammalikossa kokonaan ilman valoa, jos vaikkapa iso puu sattuu sitä varjostamaan.

sarjatalvikkiSiirryämme valoisaan männikköön teimme neljännen kukkahavainnon: jotenkin puolukkamaisen näköinen kasvi, jolla oli somat kukat ja sahalaitaiset lehdet. Lajia haimme pitkään, sillä sitä ei löytynyt edes kasvikirjoistani. Lopulta kasvitieteilijäkaverini sai puristettua muistilokeroistaan esiin nimen varputalvikki. Hakukoneen avulla selvisi, että se on kasvin vanha nimi, ja nykyään sitä kutsutaan nimellä sarjatalvikki (kumma muutos, sillä sehän on ainoa varpumainen talvikkilaji). Laji on vieläpä juuri ajankohtainen. Suomen Luonnonsuojeluliiton (SLL):n Hämeen piiri kerää siitä havaintoja, jotta selviäisi, mikä on silmälläpidettävän lajin nykytilanne. Se nimittäin ei siedä avohakkuita, vaan vaatii ympärilleen täysikasvuista metsää.

talvikkeja_ja_kotomaan_kammekoita3

En ollut tiennyt maillani olevan mitään erityistä, mutta nyt metsänmyyntipäätös kolkuttaa hieman omaatuntoa. Ainakin pitää lähteä uudelle metsäkierrokselle leimikkonauha mukana ja rajata pois kaikki hienot kasvikohteet. Onneksi sentään sarjatalvikkihavainto tuli paikasta, josta olen noin kymmenen vuotta sitten myynyt puita jatkuvan kasvatuksen periaatteella. Ihan täyssuojeluun ei metsää tarvitse panna, vaikka haluaakin hienojen lajien siellä viihtyvän. Taas kerran metsä opetti jotain uutta.

Vintti asuinkäyttöön – osa 3

vintin koristepaneelia, kattopaneelia ja lattialaudoitustaVintti näyttää jo melkein valmiilta: kattopaneelit on naulattu paikoilleen, oman metsän puusta höylätyt lattialaudat ovat myös paikoillaan. Puupintojen alla puhallusvillan päällä on paperointi. Mökin aikakauteen sopivana erikoisuutena höyläytimme omista kuusilaudoista 1950-luvun tyylistä koristepaneelia, jota käytimme eteläpuoleisen huoneen seinissä. Pohjoispuolen pääty ja lappeen alla olevan matalat seinät saivat vielä erikoisemman pinnan: ne on päällystetty ylijääneillä lattialaudoilla. Vintin rappuset uusittiin myös harkinnan jälkeen, ja se osoittautui hyväksi ratkaisuksi: yhden tukilaudan naulat olivat niin puhkiruostuneet, että rivakammalla askelluksella olisi voinut pudota alas kellarin käytävään! Kellarin aikaisemman kosteusongelman peruja sekin.

vintin rappuset

 

kaide

Eteläpuolella matala tila jätettiin avoimeksi. Pohjoishuoneeseen tehtiin matalaan tilaan komeroita,ikkunasyvennys jotta vuosien mittaan kertynyttä mökin ja suvun historiaan liittyvää tavaraa saataisiin varastoitua. Meillä on esimerkiksi rukki, jonka äitini mummo aikoinaan osti hänelle, koska siihen aikaan tuntui luontevalta ajatella, että hänkin ryhtyisi villaa kehräämään tarpeeksi vanhaksi tultuaan. Lappeen alla olevien ikkunoiden valosta haluttiin kuitenkin päästä nauttimaan, joten komeroita ei tehty ikkunoiden kohdalle. Ajan myötä näkee, ovatko tällaiset ikkunasopukat toimivia, vai olisiko pitänyt suunnitella komerot toisin.

Rakennuspuut omasta lähimetsästä oli kaadettu kaksi vuotta aikaisemmin, sahattu rahtisahauksena mökin pihassa laudoiksi ja taapeloitu siihen. Tuulisella paikalla pressun alla ne olivat kuivuneet hyvin. Höyläämölläkään niiden ei tarvinnut käydä kaukana, sillä Etelä-Savon saha ja höylä sijaitsee noin viiden kilometrin päässä.

pohjoishuone: lattialautaa seinässäkin

Alkuperäisenä aikeena oli maalata yläkerta 1950-luvun tyyliin, mutta sitten en millään hennonut. Vaikka puut ovat oksaisia, on mukava ajatella, että ne ovat alkujaan humisseet parin sadan metrin päässä. Kaikki laudat näyttävät vähän omanlaisiltaan: on joitakin hitaasti kasvaneita petäjävanhuksia ja välissä taas nopeaan kasvuun kirineitä nuorempia puita. Kuusesta höylätty koristepaneeli taas on kauniin vaaleaa. Se näytti aluksi oudolta, sillä ennen on ollut tapana höylätä lähes kaikki rakennuspuu männystä, ja niinpä kaikki samanlaiset vanhat paneelit ovat tummuneet tummanruskeiksi.

ilmanvaihtoventtiili muurissaIlmanvaihtoakin piti miettiä. Puhkaisimme reiät ilmanvaihtohormiin myös vintille, ja ilmanvaihto kulkee nyt ala- ja yläkerrasta saman hormin kautta. Sen verran annoimme periksi nykyajalle, että pellin sijasta ilman virtausta säädellään lautasventtiileillä. Aikaa myöten näkee, saadaanko ikkunoiden raoista tarpeeksi korvausilmaa, vai pitääkö korvausilmaventtiileitäkin puhkaista seiniin.

Ekoista sanoista runebergiksi

syntymäpäivä-kirjaa lukemassaPienten lasten hoidossa parhaita asioita on kehityksen ja uuden oppimisen seuraaminen. Puheen kehitys etenkin etenee aikamoisella vyöryllä, kun on kerran alkuun päässyt. Meillä molempien lasten puhe kehittyi saman aikataulun mukaan: säännöllinen yksittäisten sanojen käyttö alkoi vasta noin 1 v 8 kk ikäisenä, mutta pari kuukautta myöhemmin päästiin jo kunnon lauseisiin. Muutama kuukausi sitten Valokki osoitti kirjoja ja sanoi ”kirja”. Yhdestä sanasta hän siirtyi eteenpäin lisäämällä siihen adjektiivin: ”iso koira”, ”iso auto”. Nyt hän näyttää kirjaa ja sanoo ”lue äiti minulle tämä kirja”. En muista, mikä oli ihan ensimmäinen lause, mutta monet ekat lauseet liittyivät neuvotteluihin leluista kämppiksen lähes samanikäisen lapsen kanssa: ”elsa nappasi lelun”.

Vasta puhumaan oppineen puhetta on mukava kuunnella: sanat äännetään huolellisesti, kuin puhesyntetisaattorissa, mutta niissä on silti vähän kuin vierasmaalainen korostus. Suomen kielen taivutuksen oppimisessakin menee aikansa, ja kuunnellessa sitä kuulee itsekin kielen epäsäännöllisyydet uusin korvin: ”minä pesen omaita käsiä”, ”minun sukat ovat märkät”.

Molemmilla lapsilla on vähän yli yksivuotiaana ollut fraasi, jolla he keräsivät sanavarastoa. Taito osoitteli erilaisia asioita ympärillään ja sanoi ”tättä” tai jotain sinne päin kysyäkseen, mikä asia on kyseessä. Valokki taas käytti osoitellessaan pitkään ilmaisua ”kato tota”. Me sitten vuolaasti kerroimme, mistä on kyse.

Valokki ei ole vielä siirtynyt puhumaan itsestään kolmannessa persoonassa, kuten pienet lapset usein tekevät, vaan sanoo minä: ”minä tulen mukaan ulos”, eikä ”Valokki tulee mukaan ulos”. Vaihto kolmanteen persoonaan kyllä lienee meneillään parhaillaan. Taiton muistan käyttäneen sitä puhetapaa peräti jonnekin neljävuotiaaksi asti. Apua Valokki jo pyytää usein epäsuorasti. Kun mökin pihapolkua ei jaksaisi kävellä ylös, kuuluu vetoavalla äänellä ”äiti kantaa pikkuistaan” tai ”isä auttaa pikkuistaan”.

Erona lastemme puheenkehityksessä on nuorimmaisen aikaisin alkanut kyselyikä. Jo 1 v 10 kk se alkoi: Missä isä on? Miksi äiti laittaa ton? Mikä too on? Toisaalta kysymykset eivät ole vielä yltyneet samanlaiseksi jatkuvaksi tykitykseksi kuin Taitolla, jonka seurassa olin tiiviisti ristikuulusteltavana hänen 2,5 ikävuodestaan jonnekin neljän vuoden tienoille.

Tänään Valokille tuli kaksi vuotta täyteen, ja kielellisiä oivalluksia kuulee lisää joka päivä. Onneksi olkoon!

-Piia