Perheenäiti rentoutuu

Onnistuinpa tälläkin viikolla raivaamaan tieni joogaan asti. Olen rynninyt myöhässä saliin kesken alkurentoutuksen ja rojahtanut viimein matolleni. Hiljaisuuden rikkoo enää kännykkäni, joka ulvoo pukuhuoneessa, kohta jo kolmatta soittokierrostaan. Rentouttavien ajatusten lomassa mielessäni käväisee, että perheellisen ihmisen harrastuskertaa edeltää pitkähkö tapahtumaketju.

  1. Edellisviikolla olin sopinut tutun 4H:n lastenhoitajan kanssa, että hän voi tulla katsomaan viisivuotiastamme joogani ajaksi, 2,5 tuntia.
  2. Tokaluokkalaisen samanaikaisen partiokerran järjestelyistä sovin myös. Luokkakaverin perhe lupautui kuljettamaan hänetkin partion mäenlaskuretkelle oman partiolaisensa mukana. Muutama tekstiviesti.
  3. Perheemme partiolainen toivoo, että hankkisin hänelle partioreissulle luomumakkaraa paistettavaksi. Saan neuvoteltua, että hän söisi samaa makkaraa kuin toisetkin.
  4. Soitan vielä 4H:n työntekijälle lastenhoitokeikasta, koska asia pitää sopia myös hänen kanssaan.
  5. Hyötyliikunta töihin saa väistyä harrastuspäivänäni aikataulusyistä. Edellisiltana laitan auton lämmitysliekaan ja säädän ajastimen.
  6. Harrastuspäivän aamuna kerään koululaiselle mukaan pulkan partioiltaa varten, luistimet, kypärän ja villasukat liikuntatuntia varten. Aion kuskata ne autolla työpaikalleni ja muistuttelen tokaluokkalaista, että käy hakemassa ne kouluun mennessään. Sitten käyn viisivuotiaan kanssa vaateneuvottelun paitavalinnasta, saan hänelle kaiken tarpeellisen mukaan ja vien päiväkotiin.
  7. Aamupäivällä töissä havahdun tarkistamaan, että harrastusvälineet todellakin ovat hävinneet työpaikan eteisestä. Onpa lapsella hyvä muisti!
  8. Lounaalla hotkin ruokani ja juoksen sitten ruokakaupan läpi keräämässä täydennyksiä päivällistä varten: avokadoja (hyviä rasvoja, energiaa), kalapullia (proteiinia), hapankaalia (hyviä pöpöjä, C-vitamiinia ja kuitua). Puolen tunnin ruokataukoni ylittyy viidellä minuutilla, pitää tehdä se myöhemmin sisään.
  9. Kahvitauolla käyn laittamassa auton liekaan työpaikan tolppaan ja säädän ajastimen.
  10. Työajan lähestyessä loppuaan kiidätän kirjoja hyllyyn ja yritän saada oman osuuteni valmiiksi. Hiukan jää kesken muiden riesaksi. Kerään päivällisostoksiani mukaan työpaikan jääkaapista, ennen kuin huruutan kohti päiväkotia hakemaan nuorimmaista.
  11. Haettuani lapsen pihalta käyn vielä sisällä hakemassa osan vaatteista ja tarkistan ohjelmasta, tarvitaanko jotain erityistä seuraavana päivänä. Lelupäivä on vasta ylihuomenna. Muuten päiväkodille on viime aikoina pitänyt viedä suksia, luistimia, kypäriä, leipää hevostallilla vierailua varten, villasukkia keppihevostarvikkeiksi, täytettyjä lomakkeita ja kyselyitä sekä oma kirja lukupäiväksi.
  12. Lapsi kysyy, enkö voisi rentoutua kotona joogan sijasta. No, kyllähän minä muina päivinä rentoudunkin.
  13. Kotona meillä on parikymmentä minuuttia aikaa ennen lastenvahdin tuloa. Viisivuotias ehtii edeltä keittiöön ja kauhoo itselleen mysliä. Selostan, että oikea ruoka ensin, laitan myslikulhon tiskipöydälle odottamaan ja saan alkavan konfliktin hoidettua joten kuten. Pesen ja kuorin porkkanat alkupalaksi (A-vitamiinia, kuitua). Edelliskerrasta viisastuneena olen pyytänyt viisivuotiaan valitsemaan porkkanansa etukäteen. Viimeksi porkkana oli vääränlainen ja lensi siksi mäkeen neuvotteluista huolimatta.
  14. Lämmitetyt kalapullat avokadon ja hapankaalin seurana maittavat hyvin, vain viimeisestä kalapullasta neuvotellaan ja yksi ylimääräinen avokadonpuolikas jää minulle. Osan porkkanastaan hän jättää myöhemmin syötäväksi.
  15. Lastenhoitaja tulee. Täytämme kaksi paperia hänen työsopimukseensa liittyen, kuten joka kerta. Esittelen tiskipöydällä odottavaa myslikulhoa, josta saa iltapalan, jos sellaista kaivataan illan mittaan.
  16. Pitäisi jo lähteä, mutta juoksen vielä alakertaan vaihtamaan vaatteita. Sitten jään ehdottamaan yhteistä tekemistä lastenvahdin kanssa, kun viisivuotias pitää mykkäkoulua ja kantaa provosoivasti esille tuhannen palan palapeliä. Lopulta askartelu kelpaa vaihtoehdoksi, ja jään vielä muistuttamaan vahakankaasta, joka tarvitaan parketin suojaksi. Helikopteriäitikö?
  17. Kiidän pyörällä alas mäkeä kohti koulun liikuntasalia niin kovaa kuin uskallan. Kypärä tuntuisi pipon kanssa niin epämukavalta, että jätin sen suosiolla matkasta.
  18. Kaikuvasta pukuhuoneesta soitan vielä partiolaiselle, koska muistan viime hetkellä, ettei paluusta mäenlaskupaikalta kotiin sovittu mitään. Tiedotan, että olen pyörällä liikkeellä: en ole tulossa hakemaan, vaan sieltä voi kävellä itse kotiin.

joogamatto ja villasukatPuolentoista tunnin joogakerrasta iso osa makaillaan lattialla hengitellen ja kuunnellaan oman kehon tuntemuksia.

Kun olen polkenut takaisin kotiin vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään, tyytyväinen partiolainen ilmaantuu kotiovelle. Jalassaan hänellä on luokkakaverilta saadut lainakengät, omat olivat kastuneet lumileikeissä. Luokkakaverin perhe on myös huolehtinut hänelle vesipullon, jonka unohdin laittaa mukaan.

Kiitoksia siis kaikille taustajoukoille, jotka teitte mahdolliseksi tämänkinviikoisen rentoutumishetkeni! Seuraavaan viikkoon valmistautuminen olisikin jo alkanut, ellei hiihtoloma olisi seuraavaksi ohjelmassa.

Hyvää joulua!

3080225196_d91ae3e3d8_o

kuva: Andreuchis, Flickr, CC.

Joulun alla ja kevään lopuksi minulla on ollut tapana viedä päiväkodin henkilökunnalle kukka tai muu lahja, niin hienoa työtä he tekevät. Helsingissä ryhmässä ahkeroi kolme hoitajaa, jotka saivat silloin tällöin lisäapua. Täällä maalla kohtasin lahjaongelman, sillä hoitajia onkin samankokoiselle ryhmälle viisi ja puoli. Vaikka askartelin itse kukka-asetelmia, kuuden asetelman vieminen tuntui jotenkin paljolta. Lisähoitajien palkkaaminen on kunnalle kallista lystiä, mutta parantaa ilmapiiriä aivan valtavasti. Kuopuksen maalaispäiväkodissa tunnelma on rento ja hyväntahtoinen. Lapsiryhmiä ehditään viedä retkille ja tapahtumiin. Helsingissä kireyden saattoi aistia, ja toisinaan hoitajat tiuskivat lapsille. Kädet olivat liian täynnä töitä. Rankat työpäivät lisäsivät sairaspoissaoloja, ja sitten selviydyttiin vielä pienemmällä henkilökuntamäärällä. Sijaisia ei saanut lyhyeksi ajaksi palkata.

Kysyin päiväkodin johtajalta, onko maaseutukunnassamme hoitajamitoitus jotenkin erilainen kuin muualla. Ei, se on ihan samanlainen. Mutta kuulemma lisää hoitajia saa koko ryhmälle, jos jollakulla lapsella on sopiva diagnoosi, esimerkiksi viivettä puheen kehityksessä. Aika hämmentävää, että vastaava ei toimi Helsingissä, vaikka siellä kuopuksen ryhmästä ainakin kolmasosa oli maahanmuuttajataustaisia, ja aina uuden kielitaidottoman lapsen tullessa ryhmään hänen hoitamisensa oli todella työlästä. Olen taas kerran ollut taas tosi vaikuttunut siitä, kuinka hyvin maaseutukunnan palvelut toimivat. Vain kaksi kättä -kampanja ei ole ollut täällä ajankohtainen.

Viime kesän maallemuuttopäätöksen jälkeen olin huolissani, teenkö lapsille suurenkin karhunpalveluksen, kun heidän on mentävä ihan vieraaseen hoitopaikkaan ja kouluun. Ainakin päiväkoti-ikäiselle kavereita on uudesta ryhmästä löytynyt nopeasti, ja leikit sujuvat vauhdikkaasti milloin kenenkin kanssa. Molemmat lapset askartelivat innoissaan joulukortteja koulu- ja tarhakavereilleen, ja saivat monta korttia itsekin. Nyt olemme jo kolkutelleet junalla toiselle puolelle Suomea. Me ja lapset vietämme hyvin ansaittua lomaa oman perheen ja isovanhempien kanssa. Lokoisia joulupäiviä kaikille!

Ai ne lahjat? Vein päiväkodin hoitajille yhteisen laatikollisen suklaata kahvihuonetta varten ja opettajalle ja kouluavustajalle itse askarrellut kukka-asetelmat. 🙂

Töihin jongleeraamaan

Päiväkoti on kirkonkylän kodistamme noin puolen kilometrin päässä. Kotiin paarustaessa on hyvä aika myös jutella:

V: Äiti, mitä sinä teit tänään?
P: Lähetin pari työhakemusta ja kävin kaupassa.
V: Mutta äiti, mikset sinä mene sinne jonglööraamaan?
P: ??? No, pitäisi saada pysymään ne pallot ilmassa, ja se ei kyllä minulta onnistu ainakaan ilman pitkää harjoittelua.
V: Ei, kun minä tarkoitan niitä sinun omia hommia.
P: Ahaa, miksen mene insinöörihommiin? No, vähän sen tyyppisiä töitä minä hainkin. Sittenpä nähdään, miten käy.

Valokki lienee kyllä oikeassa: ehkäpä nykyisinä tehostamisen aikoina monetkin työt alkavat muistuttaa jongleerausta…

Minun työnhakuni kanssa neljävuotiaamme alkaa olla kärsimätön. Hän on nimittäin jo pari viikkoa pyytänyt, että saisi olla tarhassa viiteen asti, enkä hakisi häntä jo neljältä. Ja minä olen sanonut, etten oikein voi jättää häntä sinne niin myöhään, kun itse olen vielä kotona. Leikit jäivät tänäänkin kesken. Huh, pitkältä neljävuotiaan päivä minusta tuntuu noinkin, mutta hyvä, että päiväkodissa viihdytään.

Ekaluokkalaisen elämää: Ruutuaika

ruudun äärelläHei taas! Kirjoittelen tässä, mitä mieltä olen ruutusäännöistä. Meidän perheessä tietokoneella saa olla vain tunnin kerrallaan. Peliaika kännykällä on 15 minuuttia. Haluaisin pitemmän peliajan. Mutta jos pelaa tosi paljon, niin muuttuu pelaamisesta riippuvaiseksi.

Taito

Satujen roolimalleja

lumikki ja prinssiLumikki heräsi pitkästä unestaan ja näki edessään unelmiensa prinssin, jota hän oli niin kauan kaivannut pelastajakseen”. Häät vietetään heti, ja sitten pariskunta elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Prinsessasatujen kaava toistaa itseään, mutta luettava on, kun nelivuotias nuorimmainen on saduista innoissaan. Päähenkilön mainituin ominaisuus on prinsessasaduissa kauneus, ja monesti hänen aktiivinen toimintansa jää kovin vähäiseksi.

Hesarissa kolumnisti Anna-Mari Sipilä valitteli naispuolisten roolihahmojen latteutta populäärikulttuurissa. Hän on sitä mieltä, etteivät liian kiltit ja tylsät roolihahmot kannusta naisia pyrkimään korkealle: ”Ollaan mieluummin kivoja ja tylsiä kuin tehdään itsekkäästi omaa juttua.” Millainenhan maailma olisi, jos jokainen vain tekisi itsekkäästi omaa juttua? No, joka tapauksessa minäkin kaipaan laajempaa naishahmojen kirjoa.

Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritaritOnneksi kotoisten iltasatujemme valikoima laajeni, kun Valokki innostui Kuningas Artturin ritareista – Mauri Kunnaksen versiosta, jossa Logresin valtakunnassa seikkailevat kissat ja muut eläimet. Jo kolmas lukukierros on menossa peräjälkeen. Näissä hahmoissa on särmää vielä lasten tarinaksi muokkaamisen jälkeenkin. Artturin puoliso Ginneveer on omapäinen, käyttää Pyörää pöytää tikkatauluna ja pitää peliä myös ritarijoukkoon kuuluvan Lancelotin kanssa. Artturin siskopuoli Morgan le Fee juonittelee minkä ehtii, ja hänen kauteudenpuuskassaan virittämä juoni hävittää ikiajoiksi osan kuningas Artturin taikavoimaa sisältävistä varusteista.
satujen_roolimalleja3
Ginneveer tappelussaArtturin jälkeen Valokki totesi pitävänsä tarinoista, ”joissa on kissoja ja ne sotivat keskenään”. Lainasin iltasaduksi Koirien Kalevalan, Mauri Kunnaksen tuotantoa sekin. Kalevalassa naiset ovat melko vahvassa roolissa, äitihän usein pelastaa Kalevalan miespuoliset sankarit pulasta ja tuuppii muutenkin eteenpäin. Koirien rinnalla seikkailee muitakin eläimiä: Pohjolan kansan johtaja Pohjan Akka on susi, ja Lemminkäinen on kissa. Joitakin muutoksia on Kunnas tarinoihin tehnyt niiden pehmentämiseksi: Aino ei hukuttaudu, vaan onkin yli-innokas morsianehdokas, jolta Väinämöinen pelastautuu uimalla läheiseen saareen ja piileskelemällä siellä.

Mitähän luettaisiin seuraavaksi? Mauri Kunnaksen klassikkokuvakirjoihin on helppo suunnata katseet, mutta mitä muuta perinteisestä prinsessamuotista poikkeavaa löytyisi? Menneiden aikojen lapsia -kirjasta luin mongoliprinsessa Aiyarukista, josta tuli sotapäällikkö, mutta hänestä ei ole löytynyt tietoa muualta.

Lasten ja eläinten kohtaamisia

Lapsena minä ja kaverini ryntäsimme silittämään ohikulkevia koiria ja kissoja, ja aikuiset varoittelivat, ettei pidä lähestyä tuntematonta koiraa suinpäin. Jotenkin kuvittelin, että lapset pitävät aina eläimiä puoleensävetävinä. Siksipä olin hämmästynyt, kun huomasin, että omat lapseni pelkäävät eläimiä. Meillä kyläilevä kissa tai koira sai heidät pitkään pakenemaan suljetun oven taakse tai vähintäänkin sängyn päälle.

Eläimiin olisi siis hyvä tottua hyvissä ajoin. Kolmevuotiaanakin näyttää olevan aika myöhäinen ikä aloittaa, sen olen lasten reaktioita seuratessani huomannut.

kissa maton kimpussaTämän kesän meillä oli äitini Söpö-kissa mukana mökillä, tiiviisti sisällä, ettei se napsisi pihan linnunpoikasia suuhunsa. Siedätyshoito eläimiin tottumisessa eteni vähitellen. Kesän lopulla kuopus jo sanoi, että hän kyllä pitää Söpöstä, mutta ei ole vielä tottunut siihen. Ihan parhaan luonteinen otus se ei lasten seuraan ollut, sillä silittämistä yrittävä saa monesti räppäisyn kynnestä.

Valokki on urhoollisesti kyllä kestänyt myös huonot kokemukset eläinten kanssa. Pari vuotta sitten mökkinaapurin iso ja musta Tessu-koira juoksi yllättäen pihaan, kun kaksivuotias oli yksin kulkemassa polkua pitkin. Ison koiran hyväntahtoisuus ei oikein tavoittanut lapsiparkaa, ja hän vapisi vielä pitkään jälkeen päin kysellen, onko koira jo mennyt isäntänsä luo.

äkäinen kukkoTänä kesänä vuorossa oli kukon hyökkäys. Kesäkanamme olivat saaneet seurakseen valtavan kokoisen kukon, joka pahaksi onneksi oli äkäinen. Pärjäsin itse sen kanssa kulkemalla kana-aitauksessa vesiastia kädessä: jos kukko hyökkäsi, annos vettä naamalle sai sen kummasti rauhoittumaan. Kerran sen kuitenkin onnistui rynnätä aitauksesta ulkopuolella katselevan neljävuotiaan kimppuun. Hän kaatui maahan ja kukko sai raapaistua palkeenkielen housunlahkeeseen, mutta pahempaa ei onneksi käynyt.

Kaikesta huolimatta kohtaamiset maaseudun eläinten kanssa ovat herättäneet kiinnostusta eläimiä kohtaan traumojen sijasta. Lapset ryntäävät maidonhakumatkoilla aina ensimmäiseksi naapurin navettaan katsomaan lehmät ja vasikat. Pihalta he etsivät navettakissaa ja yrittävät houkutella sitä seuraksi kotimatkalle. Yllätyin, ettei muuten hyvämuistinen Valokki muistanut ollenkaan parin vuoden takaista kohtaamista ison koiran kanssa, kun siitä kysyin.

lasten_ja_elainten_kohtaamisia1

Vieläkin lasten otteet eläinten kanssa ovat arkoja ja varovaisia, mikä taas tekee eläimistä hankalampia: Söpö-kissakin alkoi huvitella kuopustamme säikyttelemällä. Itse käsittelen eläimiä paljon riuskemmalla otteella, ehkä lapsuudenkotini koirat ja kissat ovat siihen totuttaneet. Jospa lastenkin arkuus vähenisi, kun tapaavat eläimiä tarpeeksi usein.

Saako ruualla palkita?

kuva: oniitamo, Flickr, CC

kuva: oniitamo, Flickr, CC

Ruokapalkkiot lasten kasvatuksessa ovat käsittämättömän tehokkaita. Esimerkkinä vaikka tämä arkinen aamun tilanne: päiväkodissa pitäisi olla viiden minuutin päästä, ja nuorimmainen valittaa, että kolmannetkin sukat kiristävät ja paita pitäisi sittenkin vielä vaihtaa. Totean, että jos puetaan väkisin, huutoa jatkuu päiväkodille asti, eikä sittenkään olla ajoissa perillä. Jos vielä jään suostuttelemaan, perillä ei todellakaan olla viiden minuutin päästä. Lupaan, että molemmat lapset saavat ksylitolipastillin, mutta vasta, kun ulkovaatteet ovat päällä. Tulos: molemmat rynnivät alakerran eteiseen niin, että ovat teloa toisensa portaissa, ulkovaatteissa ollaan alta aikayksikön ja päiväkodin aamiaisellekin ehditään ajoissa.

Syyllistyinkö nyt karmeaan kasvatusmokaan, kun käytin ruokaa palkkiona? Tuleeko molemmista aikuisina lohturuokaa tankkaavia olentoja, jotka eivät mahdu kulkemaan ovista?

Olen käyttänyt ruokapalkkioita myös kävelemiseen kannustamiseen, kun kaksi- tai kolmevuotias ei millään olisi halunnut käyttää omia jalkojaan. Kenkien sopivuus oli tarkistettu moneen kertaan, mutta vaunuihin kinuaminen sen kuin jatkui. Otimme käyttöön kävelysuklaa-käytännön: kun kävelee tiettyyn määränpäähän asti, saa myöhemmin kotona palan tummaa suklaata. Käveleminen alkoi sujua, ja vaunut voitiin jättää lopulta autotalliin.

Makean syöminen on kuitenkin pysynyt kohtuudessa, sillä jälkiruuaksi alle kouluikäisillemme riittää karkki tai pari, eikä edes viikonloppuina herkkuja mässäillä kokonaisia pussillisia. Kesäloman alkaessa tyhjensin kaapista viimeisiä joulukarkkeja lapsille erityisherkuiksi.

Minun teoriani mukaan makeanhimo on yksi oire riittämättömästä vitamiinien saannista, siksi meillä pidetään huoli, että kasviksia ja hedelmiä syödään paljon. Karkkeja ei myöskään koskaan syödä tyhjään mahaan, jottei aivoihin jää muistijälkeä sokeriherkuista tehokkaana nälän lievittäjänä. Mutta silti? Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia kokemuksia teillä muilla on ruokapalkinnoista. Onko juuri sinulle jäänyt lapsuuden ruokapalkkioista vääristynyt suhde ruokaan ja millä tavalla?

Toivon tarkoitus

Ihmiselämä jää kovin tyhjäksi ja merkityksettömäksi, jos sen tavoitteena on vain onnellisuuden tavoittelu. Meidän pitäisi myös pyrkiä kehittymään paremmiksi ihmisiksi. Tätä on kirjailija Jari Ehrnrooth nähty julistamassa lukuisissa haastatteluissa. Olen samaa mieltä, ja kiinnostuneena luin Ehrnroothin teoksen Toivon tarkoitus. Lähemmin tarkasteltuna yhteistä ei enää paljoa löytynytkään. Olemme nähtävästi kovin eri mieltä siitä, mitä ihmisenä kehittyminen tarkoittaa.

Toivon tarkoituksessa Ehrnrooth ei juurikaan kuvaile, miten hän itse pyrkii kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Osan työstä hän ulkoistaa lapsilleen: ”jos onnistumme kasvattamaan lapsistamme parempia ihmisiä kuin itse olemme, olemme edistäneet ihmisen kulttuurievoluutiota”.

Ehrnrooth ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi eläin muiden joukossa. Hän näkee eläimet ja kasvin vain biomassan kierrättäjinä. ”Jos esimerkiksi jokin eläinlaji kuolee sukupuuttoon, se on ikävää ja murheellistakin, mutta se ei uhkaa kulttuurievoluution jatkumista”.

No, kyllä se voi uhata, jos tulemme poistaneeksi sen lenkin, joka vielä piti eliöiden keskinäisen vuorovaikutuksen verkkoa koossa. Ja etukäteen ei voi tietää, kuinka pitkälle luonnon voi antaa köyhtyä, ennen kuin päädymme palautumattomaan romahdukseen. Siinä mielessä olemme jalat hyvin tukevasti mullassa kiinni.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

Ehrnrooth kirjoittaa paljon suhteesta uskontoon, mutta hänen jumalakuvansa on kovin vanhatestamentillinen ja käskyjen noudattamista korostava. Ymmärrän hänen kritiikkiään ”kaikkivaltiaan terapeutin” vastaanotolle astelevasta nykyihmisestä, mutta kyllä armo nyt kuitenkin on kristinuskon ydin, ollut alusta lähtien. Voi tietenkin käydä kuten hän pelkää, että ihminen mellastaa kerrasta toiseen, kun armo on vastassa aina. Kuitenkin juuri armo on se, mikä meissä tekee muutoksen mahdolliseksi: meille annetaan mahdollisuus palata takaisin yhteisön jäseniksi, vaikka olisimmekin mokanneet.

Ajattelen itse niin, että ihmiseen on hyvin syvälle rakentunut käsitys lahjan ja vastalahjan periaatteesta. Kun saamme lahjaksi armon, hyväksynnän takaisin yhteisöön, meissä herää tarve jakaa hyvää eteenpäin. Niin yksinkertaista se on.

Armon voiman voi tuntea kuka hyvänsä pieniä lapsia kasvattava: kun lapsi raivoaa, heittelee lelut pitkin lattiaa eikä kuuntele kieltoja, hänet voi kutsua syliin. Sylittely- ja lohdutteluhetken jälkeen lapseni ovat itse menneet ja korjanneet jälkensä. Pelkkä vanhatestamentillinen kieltojen ja käskyjen korostaminen ei saa aikaan samaa vaikutusta: ihmisen omaa tahtoa pyrkiä kohti hyvää.

Vaikka näyttäisikin siltä, että kulttuurimme on taantunut omaan nautintoon uppoutuvaksi hedonismiksi, joissakin asioissa olemme vielä edistyneet. Lapsetkin nähdään arvokkaina ihmisinä, joiden kasvattamisessa väkivallan käyttö ei ole enää sallittua. Olemme myös oppineet näkemään ihmisyyden monimuotoisempana kuin aikaisemmin. Yhteiskuntamme laskee ihmiskäsitteeseensä mukaan naiset, homot ja vammaiset, mikä ei ole ollut itsestäänselvää vielä kovin kauan. Toki tässä asiassa kehitys on ollut kovin hidasta, kun kulttuurin edistymisen tähän suuntaan voi ajatella alkaneen jo Jeesuksen opetuksista. Ehkä nämä länsimaisen kulttuurin armoa korostavat, naiselliset piirteet, ovat kuitenkin vieneet kulttuuria eteenpäin.

Mutta siitä olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä, että me tarvitsemme arvoja, jotta olemisemme olisi mielekästä. Jotenkin vain näen hänen teostaan lukiessani hänen ihanneihmisekseen jonkinlaisen akateemisen yrmyilijän, joka tunteensa poissulkevana tarkastelee maailmaa ja harjoittaa korkeakulttuuria. Ne ihmiset, joiden olen nähnyt olevan itsensä ja maailman kanssa rauhassa ja tasapainossa, ovat kovin erinäköisiä, myös keskenään: tinkimättömiä ympäristöaktivisteja, lähiseurakunnan aktiiveja, somaliyhteisön onnellisia jäseniä. Arvot ovat erilaisia, mutta he kaikki tietävät keitä ovat, ja toimivat toisten hyväksi.

Kun mietin omaa ihanneyhteisöäni, näen jonkinlaisen permakulttuuria kehittävän ituhippiporukan, vähän kuin Margaret Atwoodin romaanissa Herran tarhurit. Niin, ei ole enää yhtenäiskulttuuria, emmekä jaa samoja arvoja. Jos se ituhippijoukko onnistuu löytämään tavan elää rauhassa ja sopusoinnussa, ja pyrkii kehittämään permakulttuuria yhä pitemmälle, kelpaako se Ehrnroothille Toivon tarkoituksen tavoitteluksi? Mitä teidän lukijoiden mielestä pitäisi tavoitella? Vai voiko jäädä kotisohvalle rellottamaan kärsimättä lopulta tyhjyyden tunteesta?

Omin päin pihalla leikkimässä?

Tämän päivän Hesarissa avautuu mielipidekirjoittaja, jonka lapsenlapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus – vajaan kuuden vuoden ikäinen lapsi kun oli ollut yksin aidatulla pihalla leikkimässä. Ja lastensuojeluviranomaiset *tulivat* paikalle!

omin_pain_ulkona1Olisi varmaan ajankohtaista lähettää virka-apua tännekin, sillä meillä ajoittainen yksin ulkona leikkiminen on aloitettu kolmevuotiaana. Nytkin kuusi- ja kolmevuotiaat ovat majanrakennuspuuhissa rivitaloalueen kyljessä olevassa metsikössä. Rivitalopihamme on ison taloyhtiön sisällä. Taloyhtiön pihatietä ajavat autot ovat minun mielestäni se suurin uhka.

Lapset ovat toki kovin erilaisia luonteeltaan. Meidän lapsemme ovat viilipyttyjä, jotka ovat tähän asti yleensä noudattaneet sovittuja sääntöjä. Kämppis ei vielä uskalla päästää omaa kolmevuotiastaan yksin pihalle, sillä tämä ei samalla tavalla välitä siitä, mitä on sovittu.

Toki kaikenlaista voi sattua, mutta muistan oman lapsuuteni  majanrakennusleikit lähimetsässä niin mukavina, etten sellaisia halua lapsilta riistää. Eikä ole muuten allergioita sen enempää minulla kuin lapsillakaan. Heillä on sitä paitsi aina voittajafiilis kotiin tullessaan, kun ovat saaneet seikkailla omin päin.

Kauniita unia perhepedissä

Joku kyseli, mitä perheen nukkumisjärjestelyille nykyään kuuluu, olenhan ollut innokas perhepedin kannattaja. Hyvää kuuluu, kiitos, unet maittavat perhepedissä edelleen. Pitäisi laittaa myyntiin tuo varastosta löytynyt pinnasängyn patja, jota ei koskaan otettu paketista. Tosin nykyään perhepedissä nukun minä kolmivuotiaan nuorimmaisen kanssa, viereisessä sängyssä eskarilainen. Mieheni kiskoo unensa lastenhuoneen sängyssä. Viikonloppuisin vaihdetaan ja minä pääsen yhdeksi yöksi lastenhuoneeseen. Sääntö on, että se jolle sikeät yöunet ovat kulloinkin tärkeimmät ja jolla on aikaisin herätys, saa nukkua lastenhuoneessa.

Olemme kyllä pohdiskelleet perheelle uusia nukkumisjärjestelyjä. Jospa lapsille vaikka hankittaisiin kerrossänky lastenhuoneeseen? Nuorimmaisella oli kylläkin eilen omat suunnitelmansa:

V: Äiti, me voitaisiin hankkia meille sellainen aikuisten kerrossänky, jossa sinä ja isä nukkuisitte. Minä nukkuisin Taiton kanssa tässä isossa sängyssä.
Ä: Mitä, olisiko Taiton vieressä kivempi nukkua kuin minun vieressäni?
V: Joo! Jos minä herään yöllä ja pelottaa, voin ottaa Taiton taskulampun. Ja sitten me voidaan valaista sillä ja tanssia ja ollaan tosi iloisia.
T: Mutta ethän sinä edes tanssi vaan hypit.
V: Tanssinpas. Näin: pom pom pom.
Ä: Pitää vielä harkita asiaa. Ehkä sinulle pitäisi hankkia ihan oma lamppu?

Toistaiseksi kyllä viihdyn vielä hyvin näin. Olen kuin Fingerporin kunnanjohtaja Aulis Homelius, joka kaipaa pikkulasta sänkyynsä.  On ihana nukahtaa lämmin lapsi selkää vasten. Korvatulpat tarvitsen tosin korviin, sillä lasten tuhina haittaisi uniani.

perhepeti ja kilpikonna

Jaahas, taaskaan ei ole sänkyä pedattu. Kilpikonna on lapsille tärkeä unilelu, jota he vaihtelevat vuoroöin.

Olemme tavoitelleet sitä, että lasten nukkumiseen liittyy mukava ja turvallinen olo. Sillä tavalla yöpuulle on mukava mennä ja ei tule iltataisteluja nukkumaanmenoajasta. Meillä on vieläkin tapana nukuttaa lapset laulamalla, eikä siihen yleensä tarvita kovin monta biisiä. Tyypillinen ”soittolista” voi mennä vaikka tähän tapaan:

– Lennä lennä leppäkerttu
– Nuotiolaulu
– Kaksi on paatissa soutajaa
– Lounatuulen laulu
– Soittajapaimen (Tein minä pillin pajupuusta)
Rakovalkealla
– Vem kan segla förutan vind + ekstrasäkeistöt Vem kan flyga med JAS-gripen
– 500 miles
– Pii pii pikkuinen lintu
– Jumalan kämmenellä
Hiljainen tienoo

Vaihtelu olisi kyllä ajankohtaista, sillä rauhalliset ja helpot biisit tuntuvat loppuvan kesken. Joulun alla lauletaan joululauluja ja kesällä Nocturnea, mutta lisää pitäisi opetella. Vuodenvaihteessa treenasimme Rauli Baddingin Tähdet tähdet -biisiä, jota on kyllä kiva laulaa, mutta onko se liian ”itsemurhabiisi”? Jääkö se soimaan jonnekin lasten alitajuntaan?

Kämppiksellä taas on sellainen näkemys, ettei lapsia pitäisi liikaa hemmotella nukkumaanmenossa, vaan lapsen on osattava nukahtaa yksinkin. Minä luotan siihen, että sekin taito tulee samalla, kun nukkumaanmenoon liittyy paljon hyviä tuntemuksia. Joskus joudumme sanomaan, että nyt on pakko tehdä iltahommia, eikä ehdi tänä iltana laulamaan. Silloinkin on uni tullut.

Nuorimmaisen vauva-aikana minulla oli tarkistuslista hyviä unia varten. Tärkein sääntö kuului ”massu täynnä ja vaippa tyhjä”. Nälkäisenä kun ei uni tule, ja myös vessähätä voi tehdä levottoman olon. Niinpä vauva potatettiin erityisen huolellisesti illalla nukkumaan mennessä. Meillä vauvat myös piti nukuttaa kohoasennossa tyynyn päällä, jottei refluksi vaivannut. Nukkumaanmenokitinät olivat tällä käytännöllä niin harvinaisia, että annoin suosiolla särkylääkettä, jos lapsi vielä heräsi nukkumaanmenon jälkeen itkemään.

« Older entries