23 huhtikuun, 2016 klo 12:24 pm (elämänilo)
Tags: ekaluokkalaisen elämää, muuttaminen, muutto
kuva: Olli Sulopuisto, Flickr, CC
Hei! Minä ja perheeni olemme löytäneet uuden asunnon. Kyllä, luit oikein. Uusi asunto on täydellinen, mutta parhaita paikkoja ovat portaat ja niiden alla oleva komero. Siellä on myös mahtava, lasitettu parveke. Uudesta asunnosta on lyhyt matka kouluun.
Taito
22 huhtikuun, 2016 klo 4:23 pm (elämänilo, kulttuuri)
Tags: juva, maalla asuminen, maalle muutto, savolainen kulttuuri, savolaisuus
Perheeni on sitten selvinnyt talvesta maalla! Varmaankin olemme kevytmaalaisia, kun asumme vain kirkonkylällä, mutta ainakin viikkojen kireän pakkasjakson ajan se oli hyvä. On tuntunut hyvältä totutella taas savolaiseen kulttuuriin.
Muualla Suomessa hoetaan, että kun savolainen avaa suunsa, vastuu siirtyy kuulijalle. Näin on, ja se on olennainen osa savolaista keskustelukulttuuria. Tapoihin kuuluu ujuttaa keskusteluun sekaan vakavalla naamalla sanottuja lausahduksia, joita ei ole tarkoitettu vakavasti otettaviksi. Kuulijan tehtävä on itse nämä tunnistaa.
kuva: waferboard, Flickr, CC
Helsingissä jouduin opettelemaan tästä tavasta pois, kun heittoni johtivat yhtenään riitoihin etenkin jäykkien pohjanmaalaisten kanssa. Nyt opettelen uudelleen huastelemaan oikeaoppiseen paikalliseen tyyliin. Tällä viikolla minulla oli tapaaminen Juvalla kymmenen vuotta asuneen tunisialaisen tutkijan kanssa. Hän naljaili työkaverilleen niin, että tuntui vaivaannuttavalta. Kohtelias kuitenkin yritän olla.
Nautin myös yleisestä rentoudesta, joka ulottuu puheenparsien ohella muuhunkin elämään. ”Etteivät saranat turhaan kulu”, sanoo tuntematon miekkonen minulle kaupan ovea avatessaan. Juvalaiset jäävät helposti juttusille tuntemattoman, vennon vieraan, kanssa pitkäksikin aikaa, ja samalla selviävät yhteiset tutut ja mahdolliset sukulaisuussuhteet.
Pari päivää sitten kävin ensimmäistä kertaa katsastamassa autoa, ja siinä kahvikupposta juodessani aika kului mukavasti, kun toinen odottelija kertoili 1950-luvun kouluajoistaan. Jätin kertomatta, että hän on juuri edesmenneen tätini ikäinen, muuten loppupäivän aikatauluni olisi pitänyt järjestää uusiksi. En ihmettele, että Pohjanmaalla saadaan enemmän yritystoimintaa aikaan. Siellä luultavasti käytetään huasteluajat tekemiseen. Mielialalle sosiaalisuus tekee hyvää, vaikkei keskustelun aihe mitään merkittävää koskisikaan. Enpä ole sitäkään aikaa vatvomassa omia asioita mielessäni.
11 huhtikuun, 2016 klo 6:26 pm (elämänilo, kirjallisuus, kulttuuri, sairaudet ja niiden hoito)
Tags: ADD, disney, elämäkerta, elsa ja anna, frozen, hans christian andersen, herkkyys, kai ja gerda, lumikuningatar, ruma ankanpoikanen, sadut
Olen ollut viime viikot ihastunut sekä Hans Christian Andersenin satuihin että Disneyn Frozen-elokuvaan. Arendellin kuninkaallisten siskosten Elsan ja Annan tarinan pohjana on Andersenin Lumikuningatar. Lumikuningattaressa päähenkilöpari ovat lapset Kai ja Gerda. Kai saa vääristävän peilinsirun silmäänsä ja sydämeensä ja jää vangiksi jäiseen järjen maailmaan. Hän ei saa yhteyttä tunteisiinsa ja yrittää turhaan koota jäisestä palapelistä sanaa iäisyys, joka vapauttaisi hänet. Sinnikäs Gerda kulkee vaarallisen matkan ja pelastaa hänet, kuten Frozenissa Anna saa herätettyä Elsan taas rakastamaan muita.
Lumikuningatar. Maalaus: Elena Ringo. Lähde: Wikimedia Commons, CC.
Välillä kyllä tarinoiden yhtäläisyyksiä saa hakemalla hakea, ja joku innokas harrastaja on jopa vääntänyt ne rautalangasta tarinan vaihe vaiheelta. Elokuvassa alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan mm. joillakin nimivalinnoilla: pahispäähenkilö on Hans, ja hyvismies taas Christoph. Kain ja Gerdan mukaan on nimetty kaksi Arendellin linnan palvelijaa.
Luin Hans Christian Andersenin elämäkerran pääsiäislukemisena. Halusin tietää, oliko saduissa toistuva teema suosioon nousevasta ja oman itsensä ja yhteisönsä löytävästä rumasta ankanpoikasesta hänen oma tarinansa. Kyllä oli. Andersen muutti rahattomana teininä yksin Kööpenhaminaan, ja onnistui sinnikkäästi kuin vieteriukko nousemaan kerta toisensa jälkeen pyytämään tukea. Hän epäonnistui baletin, näyttelemisen ja laulun opinnoissaan, mutta löysi lopulta satujen kirjoittamisesta oman juttunsa. Ankanpoikasen värjöttely ankaran talven kourissa kurjissa oloissa oli se sekin suoraan hänen omasta elämästään.
Pikku Hans Christian oli muuten niin erikoinen lapsi, että hän olisi oitis saanut ADD-diagnoosin, jos sellaisia olisi 1800-luvun Tanskassa jaettu. Hän viihtyi aikuisten seurassa, mukaan lukien kansansatuja kertovat mummot, oli äärimmäisen herkkä ja tunsi voimakkaasti, haaveili omissa maailmoissaan. Emme ehkä istuisi tuijottamassa Frozenin lumoavia lumimaisemia, jos jonkin lääkefirman tuotteilla olisi hänestä hoidettu kouluun sopeutuva ja yhteiskuntakelpoinen.
Ekoelämää 