Pullopostia lapsuudesta

pullo ja tutti

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC

Eilen illalla vietimme mieheni Tompan kanssa iltaa ihan poikkeuksellisella tavalla – istuimme telkkarin ääreen. Tai siis tietokoneen, kun erillistä telkkaria ei ole. Katsoimme YLE Areenasta ekat jaksot Pullopostia lapsuudesta -dokumenttisarjasta. YLE on tehnyt kulttuuriteon ja järjestänyt meille alkoholistiperheissä kasvaneille lapsille kollektiivista terapiaa. Kuusiosaisen haastatteludokumentin lisäksi Pullopostilla on nettisivut, jossa on mm. Kuningatar Alkoholi -sarjakuvablogin luojan upeita sarjiksia. Ohjelman jälkeen voi osallistua chattiin.

Olivathan haastattelut aika synkeitä. Täytyy nostaa miehelleni hattua, että hän jaksoi kiinnostua aiheesta, kun asia on minulle tärkeä. Haastateltujen tarinoissa oli paljon tuttua: perheväkivaltaa, varhaista vastuunottoa, läsnäolon puuttumista, häpeää kun ei voi pyytää kavereita kotiin. Lapsuudenperheessäni elämä oli kaoottista, ja onneksi äitini ymmärsi lopulta lähteä. Isä oli aina sanonut, että jos vain tietäisi etukäteen, milloin kuolee, voisi ottaa ison lainan ja tehdä mitä huvittaa. Pitäisi varoa, mitä toivoo. Viimeisinä vuosinaan hän sai enoltaan ison perinnön, jonka ansiosta tulot eivät enää rajoittaneet juomista. Kun hän muutamaa vuotta myöhemmin kuoli, ympärillä oli pyörimässä monenlaisia ”kavereita”, mutta ei enää perheenjäseniä.

Kuningatar Alkoholi -blogin kuvitusta

Kuningatar Alkoholi -blogin kuvitusta

Olen onnellinen siitä, etteivät lapsuuteni tapahtumat ole pahasti vaivanneet mieltä enää vuosiin. Parikymppisenä oli vaikeita aikoja. Olin odottanut vuosia, että pääsen itse päättämään asioistani, mutta asioita ei voinutkaan tuosta vain jättää mielestä. Nykyään nautin siitä, että voin tehdä asiat eri tavalla ja nauttia leppoisasta perhe-elämästä. Katsomme Tompan kanssa lapsiamme ja huokailemme tyytyväisinä, kuinka meille onkin sattunut niin hyvät lapset. Lasten kanssa touhutessa mietin usein, miltä erilaiset tilanteet itsestäni lapsena tuntuivat. Perhe-elämä sujuu hyvin, kun kohtelee arvostavasti perheenjäseniään. Lastenkaan kokemuksiin ei pidä suhtautua vähättelevästi, vaan kuunnella, mitä kullakin on sanottavana.

Monet ihmiset päätyvät toistamaan vanhempiensa toimintamallia. Minulla on käynyt siitä hyvä onni, että lapsena pakenin kodin oloja koulutehtäviin. Lisäksi olen aina tuntenut vetoa turvallisiin miehiin: kiltteys on seksikästä! Kaikki poikaystäväni ovat olleet sisarusparvensa esikoisia, jotka ovat tottuneet huolehtimaan muista ja ottamaan vastuuta. Kehrään tyytyväisenä, kun käteeni tuodaan teekuppi ja toiseen käteen voileipä. Kevytmielinen pikkuvelityyppi on minulle totaalinen turn-off.

Mitä jälkiä sitten turvaton lapsuus on jättänyt? Kuningatar Alkoholin sarjakuvablogista lueskelen kiusaantuneena, millaisia ominaispiirteitä alkoholistien läheisillä on. Hei ihan oikeasti, kyllähän minä välttelen konflikteja, inhoan heikkojen kohtieni näyttämistä ja olen perfektionisti, mutta voisinko nyt kuitenkin olla joiltain osin normaali? Ja entäpä vahvuudet, joita taustasta voisi myös seurata: osaan pitää puoleni, tunnen myötätuntoa, haluan auttaa muita, pysyn toimintakykyisenä monenlaisissa tilanteissa, olen tottunut siihen, että ihmisiä on monenlaisia.

Toisaalta en siedä ”turhaa kitinää”: kun tiedän, miten huonosti asiat voivat olla, en halua kuulla valitusta pienistä asioista tai oman navan ympärillä pyörivää voivottelua. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun joskus olen sanonut lapsille tylysti, että voisiko tämä asia sujua vähemmälläkin kitinällä. Sitä vähättelevää suhtautumista juuri.

Ympäristöaktivistipiireissä on paljon ihmisiä, joilla on ollut rikkinäiset kotiolot, ja joista on tullut omat tunteensa taka-alalle työntäviä suorittajia. Toisaalta en usko, että ihminen voi olla aidosti onnellinen, jos ei toimi mitenkään toisten hyväksi. Se on osa yhteisöllisen eläimen luonteenlaatua. Tasapaino terveen yhteisöllisyyden ja liiallisen suorittamisen välillä on vain löydettävä.

Kuningatar Alkoholi -blogin kuvitusta. Kiitos luvasta kuvan käytölle!

Kuningatar Alkoholi -blogin kuvitusta. Kiitos luvasta kuvan käytölle!

Mainokset

Hyvää synttäriä ja hyvästi!

Rakas Nokialaiseni täytti juuri yhdeksän vuotta. Toivotan sille synttärionnittelut haikein mielin, sillä vieressä pöydällä odottaa uusi Samsungin älypuhelin. Vanha puhelin toimii vielä muuten hyvin, mutta linjan toisessa päässä on yhä useammin ollut vaikeuksia saada selvää, mitä sanon. Tätini tuli hankkineeksi puhelimen, jota ei osaa käyttää, ja antoi sen minulle. Ehkä siis on aika myöntää tosiasiat ja tehdä vaihto.

Puhelimen käyttötavat on syytä miettiä tarkkaan, sillä en halua muuttua vailla ympäristön huomiokykyä vaeltavaksi zombiksi. Tiedättehän tämän ilmiön, jonka huomaa vaikka bussissa istuessa: koirat tuijottavat ihmeissään ja toiveikkaana omistajiaan, pikkulapset vanhempiaan ja nämä sekä loput ihmiset älypuhelintensa ruutuja. Ajatusten silppuuntuminen ärsykkeestä toiseen tekee hajamieliseksi ja ärtyisäksi, läsnäolo katoaa.

Yksityisyyden suoja on toinen ajatuksia herättävä aihe. Viime keväänä nousi kohu siitä, että käyttämällä facebookia kännykällä antaisin samalla luvan lukuisten taustatietojen keräämiselle, mukaan lukien puhelimen mikrofonin käyttö. Lukuisat muutkin sovellukset vaativat käyttöehdoissaan pääsyä käyttäjän sijaintiin, henkilötietoihin, kameran tai mikrofonin antamaan dataan. Jos lukisin sähköposteja gmaililla, antaisin samalla googlelle mahdollisuuden yhdistää henkilötietoni muuhun toimintaani. Ai että paraskin sanomaan, kun itse jaarittelen kuulumiseni suoraan ”Internetin etusivulle”. Siinä on kuulkaas eroa, kertooko sen, minkä itse päättää vai antaako tietojen tottumuksistaan, arkielämästään ja sosiaalisista verkostoistaan kertyä isojen yritysten loputtomiin tietopankkeihin.

pikkutikka

kuva: Tatters, Creative commons.

Kännykälle annettu huomio on pois muusta, olisihan arkisessakin ympäristössä loputtomasti seurattavaa. Tänään bussipysäkille kävelessäni ilahduin, kun huomasin lyhtypylvään päällä pikkutikan rummuttamassa. Pikkutikka tarvitsee lahopuita ruokansa hakemiseen, ja sen paikalla olo kertoo siitä, että lähistöllä on vielä kunnollisia metsiä. Tikkakoiras oli löytänyt ihmisen tekemästä rakenteesta äänekkään kaikupohjan reviirinsä ilmoittamiseen. Viereisen lyhtypylvään päällä oli toinen samanlainen otus, jonka hormonit leuto kevät oli saanut vauhtiin jo helmikuussa.

Kun *näen* lähiympäristössäni asioita, niistä tulee myös minulle merkityksellisiä. Haluan jättää lähimetsän ja sen pystyyn kuolleet puutkin paikoilleen, koska tiedän pikkutikkojen hakevan lahopuun koloista ruokansa. Mitä enemmän harhailisin muissa maailmoissa, sitä vähemmän tuntisin arvokkaita asioita kotikulmillani. Ilman ruudun tuijotteluakin meiltä jää paljon huomaamatta, joten ei kannata pahentaa tilannetta.

Mitä hitaammin liikkuu, sitä enemmän asioita näkee. Viime keväänä istuimme lasten kanssa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingin keskustan kyljessä. Puiston yläpuolella hiirihaukkapari järjesti lentonäytöksen, jota seurasimme pitkään. Hiirihaukkakoirailla on tapana vakuuttaa geeniensä erinomaisuutta tekemällä naaraan lähellä näyttäviä syöksyjä ja valehyökkäyksiä. Lintujen näyttävyydestä ja niiden kirkunasta huolimatta olimme ainoat kulkijat, jotka huomasivat mitään. Ei ihme, ettei luontoa aina puolusteta, kun ihmiset eivät edes huomaa sen olemassaoloa.

kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.

kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.

Yksin kotona!

Millaista perhe-elämä kommuunissa on, kun kämppikset ovat lähteneet reissuun? Ulko-ovi kolahti kiinni hiihtolomareissuun lähteneiden kämppisten perässä, ja meillä olo oli kuin kotibileitä järjestävillä teineillä. Kun ei tarvitse miettiä häiritseekö jotakuta, luukutamme lempparilevyt läpi, rellotamme jalat pöydällä, vessan ovea ei tarvitse lukita ja lasten luoma kaaos saa jäädä kauemmaksi aikaa siivoamatta. Keittiönkin voi vallata tavallista laajempiin projekteihin, kun ei tarvitse väistellä kenenkään arkiruuanlaittoa. Ja sitten se kotibileosasto: soitimme lasten isovanhemmille ja pyysimme kylään.

yksin_kotona4

Riehakkaan tunnelman keskellä tarvittiin myös annos kurinalaisuutta, sillä olin varannut ajan autokoulun teoriakokeeseen. Ajattelin, että teoriakokeita jos mitä minä olen elämässäni tehnyt, joten tässä ei pitäisi olla ongelmaa. Sitten kokeilin harjoittelukokeita netissä ja olin kiukkuinen: miten ne muka kuvittelevat, että näiden sotkuisten kuvien perusteella pystyisi arpomaan, mitä pitää tehdä? Kuusi läpitehtyä harjoituskierrosta riitti onneksi – ei kyllä ajamisen oppimiseen vaan opettamaan, miten teoriakokeen kuvatehtäviä tehdään.

Saan jatkaa suoraan tätä kaistaa? Kuva:  derwinmch, Creative Commons.

Saan jatkaa suoraan tätä kaistaa? Kuva: derwinmch, Creative Commons.

Koetta varten piti vielä virittää aivot huippuvireeseen: lusikallinen kalaöljyä edellisenä iltana, aamulla ginseng-nappi ja pari kuppia teetä tavallisen aamiaisen seuralaisena. Itse koe meni onneksi helposti, vain kolme väärin 50:stä, ja nekin aika hankalia tapauksia. Kuusivuotiaamme innostui äidin touhuista niin, että teki hänkin pitkän sarjan kuvatehtäväharjoituksia: saan ajaa tätä kaistaa, minun pitää väistää jotakuta kun käännyn vasemmalle ja niin edelleen. Nopeasti hänkin niitä näkyy oppivan.yksin_kotona2

yksin_kotona3Illalla isovanhemmat järjestivät meille vielä juhlahetken ottamalla lapset huomaansa. Kävimme elokuvissa – ei sitä harmaasävyjuttua, jota kaikkialla mainostetaan, vaan kotimainen komedia. Sen jälkeen menimme juomaan skumpat läpi menneen kokeen kunniaksi. Ensimmäinen kerta, kun käymme lähipubissa, huh! Oli se siistimpi kuin olimme kuvitelleet. Jopas jotakin, ihan normaalin näköiset ihmiset tosiaan viettävät siellä iltaansa pelejä pelaillen ja telkkaria katsoen. Tupakointikielto on tainnut tehdä ravintola-alalle vain hyvää?

Mihin rahat pitäisi sijoittaa?

Tänään ja huomenna vietetään Global Divestment Day -teemapäivää. Sen kautta muistutetaan, että on sekä riskialtista että epäeettistä sijoittaa varojaan yrityksiin, joiden toiminta pohjautuu fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja käyttöön.

Jos ylimääräistä rahaa sattuu olemaan, mihin ne sitten pitäisi panna kiinni? Minun sijoitustapani periytyy mummoltani, jolla olivat raha-asiat hanskassa. Ei meillä mitään omaisuuksia ollut, eikä suuria tuloja, mutta mummoni onnistui järjestämään talouteensa kaivattuja lisätuloja vuokralaisia majoittamalla. Myöhemmin hän hankki myös sijoitusasunnon, jossa oli kaikki laskettu tarkasti: sijainti oli hyvä Mikkelin keskustan kyljessä ja yhtiövastike oli erikoisen pieni, vaikka yhtiöstä pidettiinkin hyvää huolta.

valtion obligaatio

J-P Kärnä CC BY-SA 3.0, lähde: Wikimedia Commons

Lapsena sain äidin metsänmyyntituloista oman pienen osuuden, jonka sijoituskohteen mietin tarkasti. Kävimme mummoni kanssa pankissa ostamassa sillä valtion joukkovelkakirjalainoja: lainasin siis rahaa valtiolle korkoa vastaan. Siihen aikaan sijoitusarvopaperit olivat ihan oikeita papereita, joista leikattiin vuosittain korkoseteli irti. Sitä vastaan sai nostaa pankista vuotuisen korkotuoton. Valtiolle rahan lainaaminen on eettinen sijoutuskohde sekin: meneepä vähemmän korkorahaa maan rajojen ulkopuolelle.

Opiskeluaikana taisin olla rohkeampi ottamaan riskejä kuin nykyään. Seurasin mummoni esimerkkiä ostaen velkavivulla ensin yhden sijoitusasunnon Tompan kanssa ja sitten toisen yksin. Vuokralaisen kun valitsee tarkasti, järjestely toimii hyvin: hyvällä tuurilla asunnon hinta nousee ja velkaa voi samalla lyhentää vuokratuloilla. Onko tämä sitten eettistä? Ainakin järjestely on vapaavalintainen: otan kantaakseni riskin, mikä asunnon omistamisesta seuraa. Vuokralainen maksaa siitä, ettei hänen tarvitse sitoutua omistamiseen tai asunnon remontointiin.

taimikkoa

kuva: Ville.fi, Creative Commons -lisenssi

Sittemmin perheessämme kommuuniasuminen, autottomuus ja optiot jättivät rahaa säästöön. Käytimme sitä metsätilojen ostamiseen. Omilla tiluksilla on mukava kierrellä, ja kohtelen metsää lempeästi moneen muuhun metsänomistajaan verrattuna.

On kyllä aika ristiriitaista, että metsänhoitotoimia vartenhan me nykyään tarvitsisimme autoa käyttöömme. Kulkuneuvossa pitäisi kaiken lisäksi olla rippunen maastokelpoisuutta ja riittävästi tilaa raivaussahan kuljettamiseen. Myytävät metsätilat kun ovat usein taimikkovaltaisia, ja se merkitsee hihojen käärimistä ja puun taimien pelastamista ryteikön keskeltä. No, jospa kortteliauto.com:n valikoimalla pääsisi alkuun. Raivaussahankin voi vuokrata vaikkapa Erento.fi:stä, jos ei halua huolestua sen säilymisestä autiolla kesämökillä.

Jos nykyään olisi aikaa harrastaa sijoittamista, olisi hauskaa tukea hyviä kohteita joukkorahoituksen kautta tai vaikkapa antaa kehitysmaiden asukkaille mikrolainoja: Kiva-palvelussa voi sijoittaa vaikkapa vain 25 $, jonka vastaanottajan saa valita. Kun hän on maksanut lainan pois, se siirretään taas seuraavalle lainansaajalle jne.

Nekkuja talven kunniaksi

Vietimme perheen kanssa sokerittoman tammikuun. Jätimme pois suklaan, maustetun jugurtin ja sokeriset leivonnaiset. Ei herkkujen mussutus ollut mitenkään mahdottomaksi mennyt, mutta ruuan jälkeen oli tullut tavaksi napata suklaapalat, ja sokerinen jugurtti oli vakituinen välipalan osa. Arvelin suklaatauon olevan paikallaan, kun kerran tullessani huoneeseen Taito puheli itsekseen: ”Kukas sieltä tulee? Ai, se on se suklaanantajatyyppi”.

mikronekutMitenkö tauko onnistui? Yllättävän hyvin. Suklaalevyt pysyivät kaapissa koskemattomina, ja kaupassa lapset hyväksyivät herkkujen jäämisen hyllyyn muutamalla muistutuksella. Kuvittelin jo, että ilman sokeria on helppoa olla, mutta sitten ohjelmassa olivat Taiton eskarikaverin synttärit. Sain toimeliaan ajatuksen itse askarrellusta lahjasta. Seuraavaksi huomasinkin roudaavani kaupasta kotiin sokeria, kermaa, nonparellivalikoimaa ja pikkuisia paperimuotteja. Niistä syntyi tämä sokerittoman tammikuun viettelys, mikronekut, vanhan Karkkikirjani (Saari, Warelius, WSOY, 1994) ohjeen mukaan:

Mikronekut

1 dl sokeria
1 dl siirappia
1 dl kermaa
(1/2 korppujauhoja)
1/2 dl rouhittuja hasselpähkinöitä tai manteleita
1/2 tl leivinjauhetta

Sekoita sokeri, siirappi ja kerma korkeareunaisessa kulhossa. Kuumenna mikrossa täydellä teholla (750 W) 8-10 minuuttia. Kokeile, jähmettyvätkö nekut kylmässä tekemällä vesikuulakoe: kun nekkutaikinaa pudottaa tipan kylmään veteen, sen rakenteen pitäisi jähmettyä kunnolla. Jos massa jää juoksevaksi tai liian pehmeäksi, taikina on vielä keskeneräistä. Jatka kuumentamista mikrossa minuutti kerrallaan, kunnes kuulakoe onnistuu. Lisää pähkinärouhe, johon on sekoitettu leivinjauhe, ja mahdolliset korppujauhot. Kaada seos pikku vuokiin tai leivinpaperille jähmettymään. Leikkaa paloiksi hieman pehmeänä.

Veimme nekkuja eskarikaverille osana synttärilahjaa, mutta toki epäonnistuneita kappaleita jäi ja säälihän olisi ollut heittää ne hukkaan… Loput onnistuneet jäivät kaappiin odottamaan kuun vaihtumista. Onneksi synttärijuhlijat olivat tyhjentäneet pussin heti, sillä huomasin, etteivät nekut kestäneet pitkää säilytystä: ne valuivat hitaasti ulos muoteistaan ja tarttuivat toisiinsa. Toisaalta liian koviakaan karkkeja ei ole kiva tehdä, joten ehkä nämä ovat parhaimmillaan muutaman päivän sisällä syötyinä. Maku oli juuri sellainen kuin pitikin. Jätin korppujauhot pois ja laitoin pähkinärouhetta senkin edestä. Astiana käytin keraamista vuokaa, kun en halunnut ftalaatteja tai niiden kavereita nekkuihin mukaan.

Tompan kanssa keskustelimme, pitääkö sokerittoman tammikuun osana kieltäytyä myös makeista kokoustarjoiluista. Minä olin mässännyt tyytyväisenä herkkuja hotelli Tornissa samalla kun pohdimme asioita hallituksen kokouksessa. Tomppa oli viettänyt omat työkokouksensa kuivin suin. Puolustauduin sillä, että minulla on nykyään kokouksia kovin harvoin.

Niin lukija hyvä, jos tiedät yrityksen, jonka hallitus kaipaa uutta verta. Minulla olisi hyvää aikaa perehtyä asioihin, ja idealingon paikka sopisi hyvin. Tomppa oli sitä mieltä, että hallitusammattilaisen hommia saadakseen olisi hyvä ensin olla jossain töissä… No, työtkin ovat tervetulleita, jos jostain porukasta vielä sattuu fyysikko puuttumaan. Nyt olen tehnyt vapaaehtoisprojektia niin innokkaasti, että työnhaku on jäänyt liian vähälle huomiolle…