Ituhippi Frankfurtissa

ituhippi_frankfurtissa1Frankfurt on pankkikeskus, jossa pukumiehet ja jakkupukunaiset ovat yliedustettuina. Ylläri, että heistä monet kiitävät nykyään polkupyörällä paikasta toiseen. Edellisen kerran kävin kaupungissa lukiolaisena, nyt luottamustoimireissulla. En muista, oliko siellä silloin yhtä hieno pyöräilyverkosto, mutta nyt ainakin pyöräkaistoja oli joka puolella. Julkista liikennettä edustavat metro ja ratikat, kapeille kaduille on vaikea mahduttaa busseja.

Kävelyllä Goethen aukion liepeillä löysin myös tulevaisuuspaviljongin, jonka ulkoseinät oli ympäröity hyötykasvi-istutuksilla. Sisällä oli parhaillaan meneillään kasvisruokabrunssi, jonka ruokailijoita viihdytti jazzorkesteri.

Frankfurtissakin on käytössä kaupunkipyörät, ja näin monen myös polkevan niillä.

Kaupungin vehreä ilme yllätti myös. Saksassa on pitkään puhuttu puiden hyödyllisyydestä kaupunki-ilman laadulle, ja niitä olikin joka puolella. Hotellin 27. kerroksen huoneestani näkyi myös viherkattoja ja taivaanrannassa siintäviä tuulivoimaloita.

ituhippi_frankfurtissa2Vanhan oopperan ravintolassa sain jälkiruuan, jonka tulkitsin friteeratuksi vuohenputken kukaksi. Sen kanssa tarjottiin mustikkakääretorttua.

Ai että miksi sinne Keski-Eurooppaan piti lentää parin päivän kokouksen ja messujen takia? No, sitä minäkin hiukan ihmettelen. Julkisomisteisten yritysten hallitusten palkitseminen vuoden parin välein toistuvilla reissulla näyttää olevan maan tapa. Mukana on kohtuuannos yrityksen toimialaan liittyviä tutustumiskäyntejä, joille osa porukasta osallistuu pienessä kuohuviinipöhnässä.

Onneksi messureissulle sentään otettiin mukaan yrityksen työntekijöitäkin – heidän näkemyksensä on tarpeellinen, kun päätetään, mikä uusi hieno parannus kannattaisi seuraavaksi ottaa käyttöön. Olisi heidän näkemyksensä tarpeen myös johtoryhmässä ja hallituksessa. Vinettoa naukkaileva hallituslainen ei ehkä samalla tavalla ole kiinni arjen työssä, että vaikkapa hahmottaisi, mitkä ovat kuormittavimpia työvaiheita.

Vilukissasta talvipyöräilijäksi

kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC

kuva: Martti Tulenheimo, Flickr.com, CC

Polkupyörällä töihin lähes 30 asteen pakkasessa, ajokortin hankinta 37-vuotiaana… Viimeisen vuoden aikana liikkumisen tapani ovat ainakin monipuolistuneet. Viluisena ja helposti paleltumia saavana ihmisenä kuvittelin, että talvipyöräily on suunnilleen viimeinen asia, jota voisin harrastaa. No, enhän minä sitä edelleenkään harrasta. Mutta välttämättömät siirtymät ulkona pakkassäällä teen nykyään usein pyörällä. Ja se on paljon mukavampaa kuin kuvittelin!

Minulla on kasvuvuosiltani kohtuullinen peruskunto: pienessä kaupungissa kaikki oli kävely- ja pyöräilymatkan päässä, mutta joukkoliikenne epäkäytännöllistä. Helsingin-vuosinani pyöräily jäi: matkat olivat yhtäkkiä pitkiä, reitit epäselviä ja joukkoliikenne vei helposti ovelta ovelle. Laajasalon saaressa asumani yhdeksän vuoden aikana en polkenut kertaakaan viittä kilometriä pitemmälle.

Tänne Juvan kirkonkylälle muutettuani joukkoliikennevaihtoehtoa ei ole. Tai on, käytän joskus kerran päivässä kulkevaa asiointivuoroa kauppareissuun eläkeläisnaapurien kanssa. Mutta vain siksi, etten kiusaisi neljävuotiasta kävelyttämällä häntä mukana liian pitkiä matkoja.

Työkeikkoja teen toisinaan parin kilometrin päässä. Pakkasilla totesin polkupyörän olevan teknisesti paljon autoa luotettavampi. En halua jännittää, vieläkö vanha akku kestää pakkasessa seisottamisen, tai kuormittaa uskollisen hoppamme moottoria kylmäkäynnistyksillä. Yhtenä pakkasaamuna tein poikkeuksen, ja myöhästyin, koska en ollut osannut ennakoida auton lasien raaputteluun kuluvaa aikaa.

Tavallisissa toppavaatteissa pysyy hyvin lämpimänä pakkasilla pyöräillessä – huppu päähän ja kunnon rukkaset käteen. Kypärää en saa enää mahdutettua. Liikkuessa tulee lämmin – ei palele kuten bussipysäkillä seisoskellessa. Kun lämpötila pysyy viidentoista pakkasasteen paremmalla puolella, kulkeminen sujuu mukavasti.

perille päässyt talvipyöräilijä

Pääsinpä perille työpaikalle.

Pakkasen kiristyessä -15 alle jätän silmälasit pois, metallisangat saavat muuten posket paleltumaan. Kun mennään alle -20, raja alkaa tulla vastaan. Otan käyttöön vielä toisen paksun villahuivin, mutta silti kasvot uhkaavat jäätyä. Eniten kiusaa hengitysilman kylmyys. Pitää polkea hyvin rauhallisesti, muuten kylmän ilman hengittäminen sattuu rintaan ja jättää parin tunnin päänsäryn. Vaihtoehtoa pyöräilylle ei kuitenkaan enää ole, koska auton kanssa en tahdo lähteä arpomaan lämmitystolpattomalle työpaikan parkkipaikalle. Selvittiinpä taas eräästäkin työviikosta paukkupakkasissa!

Pienellä paikkakunnalla kaikki on lähellä. Se on niin ihanaa! Minulle yli kymmenen kilometrin pyöräily on edelleen extreme-urheilua, johon en mukavuudenhaluisena halua puuttua. Olen myös kiitollinen Juvan kunnalle pyöräteiden mainiosta hoidosta. En ole vielä joutunut kokeilemaan, millaista meno olisi paksussa lumessa tai muhkuraisten jääpolanteiden välissä.

Hyvä puoli ajokortin hankkimisessa näin vanhana on siinä, että vaihtoehtoiset liikkumisen tavat olivat ehtineet betonoitua vahvoiksi. Käyn edelleen parin kilometrin päässä kaupassa kävellen tai pyörällä. Ihmetellen katson autojonoa, joka saapuu hakemaan ekaluokkalaisemme luokkakavereita koulun jälkeen. Meillä auto on mökkimatkoja ja metsätiloille liikkumista varten.

Ituhipin Amsterdam

pyörä amsterdamissaKaupunkikuvaa syysloman aluksi: pyöriä, pyöräilijöitä ja punaisia pyöräkaistoja oli kaikkialla. Autoilua on rajoitettu, ja tien ylitys oli useimmissa paikoissa helppoa, kun autoliikennettä oli niin vähän. Viherseiniä näkyi siellä täällä, ja lahopuita ja hyönteishotelleja oli aseteltu monenlaisten lajien kodiksi. Paljon sellaista, mitä Helsinki tavoittelee, mutta tämä oli Amsterdam. Luottamushenkilöreissun ohessa sain viettää yhden vapaapäivän tutkimassa kaupunkia ituhipin näkökulmasta.

Amsterdamin joukkoliikenne toimii etenkin ratikoiden varassa, mutta märkään maahan on onnistuttu kaivamaan myös pari metrolinjaa. Kolistelin itse paikasta toiseen 7,50 euron päivälipulla, joka kävi kaikkiin kulkuvälineisiin.

jäkäläseinäAlkuperäistä luontoa on Hollannissa kovin vähän jäljellä, mutta paikalliset näyttivät tekevän parhaansa luodakseen elintilaa monenlaisille lajeille. Kaupungin istutukset rehottivat iloisen anarkistisesti, pihoihin on aseteltu linnunpönttöjä. Kuuminta hottia olivat sisätiloihin luodut kosteat jäkäläseinät, joita on perustettu puhtaamman hengitysilman luomiseksi. Kuvassa sellaisia on Schipholin lentokentän turvaratkastustilojen katossa.

Matkalla muualla maassa näkyi paljon tuulivoimaloita, osa melkein maalaistalojen pihassa. Voimalat olivat vähän pienempiä kuin ne, joita olen nähnyt Suomessa, mutta ne näyttivät jauhavan tasaisesti. Aurinkolämpökeräimiä ja aurinkosähköä näkyi myös paljon käytössä.

Kaverini Sofia oli reilaamassa samaan aikaan. Vietimme vapaan lauantain Amsterdamin kasvitieteellisessä puutarhassa, Hortus Botanicumissa. Kasvien keskellä rentouduttuamme oli mukava istahtaa lounaalle puutarhan yhteydessä olevaan ravintolaan, jonne houkuteltiin kävijöitä lounaan ja pääsymaksun kattavalla yhteislipulla. Niin tässä ravintolassa kuin muissakin ruokapaikoissa oli suomalaisin silmin mukavasti luomua ja reilun kaupan tuotteita.ituhippi_amsterdamissa8

ituhippi_amsterdamissa5Paluumatkalla hotellille kuljimme vielä Waterloopleinin kirpparikojujen kautta. Kirpparialueen vieressä sijaitsee myös Ruohonjuurityyppinen ekokauppa Ekoplaza, jossa oli valtavat valikoimat ruokatarvikkeita. Hollantilaiset ruokatottumukset olivat kaiken kaikkiaan minun makuuni: paljon terveellisiä kasviksia, monenlaisia mereneläviä ja eri kalalajeja.

Ja sitten miettimään, millä kompensoin lennon päästöt. Puiden istutusta olisi mukava tukea, mikä olisi paras kohde? Onneksi tällaista ei tarvitse miettiä usein, sillä pelkän lomailun takia en lentomatkailua harrasta.

Ps. Ai että miksi blogini kuvien laatu on romahtanut? Sen neuvon annan, että jos haluat puhelimen, jolla sa hyviä kuvia, älä hanki Samsungia. Aina ei järkkäri osu mukaan, ja se näkyy kuvien laadussa.