Herkuttelua kotimaisella kalalla

Perheessämme ei syödä lihaa. Niinpä syömme joka lämpimällä aterialla joko kalaa, palkokasveja, maitotuotteita tai kananmunaa. Kalavalinnoissa haluamme suosia kotimaista luonnonkalaa, se on sekä terveellinen että ympäristön kannalta paras vaihtoehto, kunhan luonnon lohikalat jättää pois ruokalistalta ja muistaa rajoitukset petokalojen syönnissä. Kalan rasva on myös aivoruokaa, jota ainakin omat aivoni tarvitsevat raksuttaakseen kunnolla.

No, ruokalista alkoi olla valikoimaa siikafile, kuhafile, ahvenfile. Kaikki yli kolmekymppiä kilo, ja kuhaa ja ahventakaan ei pitäisi syödä jatkuvasti elohopeajäämien takia. Välillä ostimme viljeltyä lohta ja siikaa, jälkimmäinen on usein kanadalaista. Toisinaan söimme silakkafileitä ja savusilakoita. Molemmat ovat oikein maukkaita, mutta se dioksiini.

Kun oli syöty kalasoppa, johon pelkkä kala maksoi viisikymppiä, päätimme hakea vaihtoehtoja. Tavallisen kaupan kalatiskiltä sellaista vain ei löytynyt. Sinisimpukoista tuli tehtyä yksi maittava ateria, mutta nekin ovat kai ympäristön kannalta jotenkin kyseenalainen valinta. Pakastevalikoima oli nopeasti läpikäyty, kun kestävän kalastuksen MSC-merkillä varustettuja tuotteita oli tasan yksi. Maailmalla lukuisat kalakannat ovat romahtamaisillaan.

Kauppahalliin siis, ja oijoi sentään: siinähän oli mateita, neulamuikkuja, lahnoja. Oli oikein vaikea valita, mistä ryhdytään ensiksi tekemään ruokaa, kun teki mieli ostaa niitä kaikkia. Nyt on syöty madekeittoa, uunilahnaa, pannulla paistettuja muikkuja ja tänään viimeksi madepataa.

Madetta koskee sama elohopearajoitus kuin haukea, kuhaa ja ahventakin, joten kovin usein sitä ei voi syödä. Nyt sesonkiaika on lopuillaan, joten ihan heti ei onneksi ole uutta tilaisuuttakaan. Muikkuja ja lahnoja sen sijaan voi lisääntymisikäinenkin syödä vapaasti, sillä niiden sisältämät jäämät ovat pieniä. Pidän muikuissa maun lisäksi siitä, että ne ovat ruotoineen syötynä hyvä kalsiumin lähde.

Muikut ovat melkein pikaruokaa, niitä voi nopeasti paistaa pannulla näin:

1) Sekoitetaan leivitysjauhot: lautaselle ruisjauhoja, noin 1-2 tl suolaa, noin 2 tl kuivattua tilliä. Riihiruisjauhoissa on paras maku, mutta tavallisetkin käyvät. Vehnäjauhotkaan ei ole ihan mahdoton valinta.

2) Peratut pikkumuikut pyöritellään jauhoissa.

3) Isolle paistinpannulle pannaan iso nokare voita ja ruokaöljyä, ja levy täysille.

4) Kun rasva tirisee, leivitetyt muikut lisätään pannulle ja vähennetään lämpöä, meillä noin 4/6 on sopiva teho.

5) Muikkuja käännellään lastalla, kunnes ne ovat paistuneet molemmilta puolilta. Paistumisen aikana ehtii leivittää seuraavan erän. Noin joka toiseen erään on pannulle lisättävä rasvaa.

6) Muikut sopivat hyvin syötäväksi vaikka keitettyjen perunoiden kanssa. Me paistamme yleensä kerralla noin 400 – 500 g, josta riittää kahdelle aikuiselle ja kaksivuotiaalle kaksi ateriaa. Kerralla pannulle mahtuu noin 100 g muikkuja paistumaan.

Nyt kun tätä ruokalajia on tullut syötyä jo lukuisia kertoja, muikuille olisi mukava keksiä jokin muukin ruokaohje. Mitähän muuta maittavaa arki- tai viikonloppuruokaa niistä saisi?

-Piia

Mainokset

Uusia vaatteita viimein!

Taito kaahaa kolmipyöräisellään sisällä vasta saapuneet vaatteet päällä.

Taito kaahaa kolmipyöräisellään sisällä vasta saapuneet vaatteet päällä.

Nyt on pitänyt myöntää tosiasiat: noin 100 cm kokoisia vaatteita saa käytettynä kovin huonosti. Lapsi ehtii käyttää vaatteensa nuhjuiseen kuntoon, tai sitten tyylivaihtoehdot ovat autoja ja synkkiä värejä tai kimalletta ja pinkkejä sävyjä. Ei näitä meille, kiitos.

Kun nilkkaa alkoi näkyä housunlahkeesta liian pitkä pätkä, päätin käväistä Punavuoren peikossa ostamassa uudet isompaa kokoa. Siellä on yleensä iloisia lapsenomaisia värejä ja malleja, ja vaatteet tehdään Euroopassa. No, löytyi kiva oranssi pöllöpaita, mutta ruskeat veluurihousut – ”nyt on vain sähkönsinistä veluuria mallistossa”. Muut housumallit olivat farkkumallisia, enkä mitään niin epämukavan näköistä ostaisi taaperolle.

Kiersin lopulta kaikki keksimäni Helsingin lastenvaateliikkeet, ja ei, ruskea veluuri on nyt kertakaikkiaan pois muodista. Muuten väriskaala oli synkkyys-pinkki -vaihtoehtoa tai malli farkkua. Nettihakukaan ei tuottanut tulosta.

Matan kangaskaupassa oli onneksi ruskeaa veluuria, ja Taiton ompelutaitoinen lastenhoitaja lupasi hoitaa ompelutyön pientä korvausta vastaan. Nyt on pöksyt, ja nilkat taas lämpimässä!

Niitä odotellessa osuin sattumalta Metsolan verkkokauppaan, joka myy useamman pienen suomalaisvalmistajan vaatteita ja liutaa ulkomaisia merkkejä. Ja juuri sellaisia, joita olin etsinyt! Joukossa on yrityksiä, jotka ihan oikeasti ompelevat Suomessa tai muualla Euroopassa. Luomupuuvillaakin oli valikoimassa. Miksei näitä saa Sokokselta?

Maksavathan ne vähän enemmän kuin Kiinan tuonti, mutta mitä väliä. Mielelläni tuen suomalaista työtä ja valitsen sellaisia vaatteita, jotka tulee käytettyä ilomielin ihan loppuun asti.

Tilasin heti haalarin, paidan ja housut. Tosin vain kokoa 104 oli saatavana, joten kasvunvaraa on vielä. Taito ilahtui uudesta haalaristaan ja paidastaan, nyt kelpaa taas. Isompia sukkia pitäisi vielä löytää jostakin. Yritin ostaa Sokokselta, mutta ei, jopa sukkavalikoima oli vain synkkyys-pinkki -vaihtoehdoilla varustettu. Etsintä jatkuu.

-Piia

Suomen gallupista iltaa

Eilen tunsin itseni suorastaan pahaksi ihmiseksi. Olisiko sittenkin pitänyt valehdella?

Kyseessä oli suomalainen RISC-kyselytutkimus, johon vastasin nyt toista kertaa. Kyselyn pohjalta analysoidaan suomalaisten tulevaisuudentuntoja, ympäristöarvoja ja kuluttajien luottamusta talouden tilaan. Kerroin muun muassa, että oletan elintasoni laskevan loppuvuonna, en ole vähentänyt henkilöautoilua viimeisen vuoden aikana, enkä olisi valmis maksamaan ostoksistani 10 % enemmän, jotta ne olisivat luomua.

Sääli analyytikkoja, jotka tulkitsevat tuloksia. Muutamaan kohtaan onneksi liittyi tarkentava kysymys, mutta en päässyt kertomaan lyhennetystä työajastani, omasta valinnastani johtuvasta elintason laskusta, etten ole ajanut henkilöautolla työmatkojani kohta kahteen vuoteen tai että meillä käytetään jo nyt niin paljon luomua, etten haluaisi maksaa siitä enää enempää. Suurin osa tutkimuksista ei hahmota, että joku onkin voinut tehdä elämänmuutoksensa jo kymmenen vuotta sitten.

Puhelinhaastattelujen aikana selviä väärinymmärryksiä saa osittain korjattua, mutta joskus sain haastattelijan hermoromahduksen partaalle, kun kommenttikentät loppuivat kesken tietokoneen lomakkeelta. Tai toinen, jonka 30 minuutin haastattelu mainonnasta kesti vain viisi minuuttia, koska olen koettanut välttää mainosten näkemistä, eikä meillä ole televisiota, josta niitä pakkosyötettäisiin. Usein vastaukset eivät sovi valmiiksi annettuihin vaihtoehtoihin, eikä niitä varmaankaan tulkita oikein.

Toisaalta positiivisiakin tilanteita on tullut eteen. Kerran haastattelija puhelun loppuun puuskahti, että hänkin oli juuri luopunut televisiosta ja kuinka paljon aikaa kaikelle muulle siitä vapautui. Toisella kerralla pitkän haastattelun aikana kävi ilmi, että haastattelija oli äitini entinen luokkakaveri, jotka eivät olleet kuulleet toisistaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Äitini puhui haastattelufirman piikkiin vielä puolen tuntia yhteisiä muisteloita. Omat pienet onnenhippuni saan myös markkinointitutkimuksista. On vain kovin rauhoittavaa kertoa, etten ole huomannut juurikaan mainoksia, en edes sitä tosi kallista mainoskampanjaa.

No, nyt ne kuitenkin päättelevät, että kuluttajien luottamus talouskasvuun on romahtanut ja siksi valtion on pikimmiten otettava reilusti lisää velkaa elvyttämiseen.

-Tomppa