Vertaistaloutta – lapsiperheen koti Airbnb:ssä

Siivoaisitko kotisi, jos siitä maksettaisiin viisikymppiä? Satanen? Entä pesisitkö siihen päälle vielä muutaman koneellisen pyykkiä? Olemme tämän kesän aikana kokeilleet Airbnb-vuokrausta – kirkonkylän kotimme kun on tyhjillään ollessamme mökillä. Mikään luksuskämppä ei lapsiperheen pienehkö koti ole, mutta sille on löytynyt oma kysyntänsä: suurin osa vuokraajistamme on tulossa sukujuhliin, mutta ei mahdu sukulaistensa luo yöksi. Käytännöllisinä he valitsevat kirkonkylän kotimme samanhintaisen järvenrantamökin sijasta.

Lapsuudestani minulla on muistoja kesämökin vuokraamisesta matkailijoille. Mökki oli Järvi-Savon kuvastossa, jonka kautta sinne saapuivat helsinkiläiset tai saksalaiset matkailijat viikoksi tai pariksi kerrallaan. Välitystoimisto välitti meille vuokran lisäksi asukkaiden pyyntöjä: milloin aterinten joukosta puuttui korkkiruuvi, milloin pullasuti. Eräs saksalainen pariskunta oli erityisen ihastunut lammenrantaamme, ja saapui vuodesta toiseen. Kerran saunapuut olivat loppuneet kesken, ja pariskunnan nainen, insinööri, auttoi myös oikuttelevan moottorisahan kanssa saamisessa käyntiin.

Nykyään ei mökkimme jouda vuokralle, kun haluamme olla siellä itse.

Hyviä puolia oman asunnon vuokrauksessa: tieto saapuvista silmäpareista innostaa siivoamaan kunnolla. Hankkiuduttiin eroon turhista roinista, jotka olivat jo muuttuneet lähes näkymättömiksi lojuttuaan samoissa paikoissa kuukausitolkulla. Ennen kuin edes kuvia pääsi ottamaan, kuurasimme kolme päivää… Tuli kiinnitettyä myös puoli vuotta odottanut naulakko seinään.

Pieneksi jääneiden lastenvaatteiden laatikko oli jäänyt keskelle lattiaa. Tutut olivat jo hakeneet siitä mieleisensä, mutta suurin osa odotti vielä ottajaa. Tavoite saada kämppä vuokrauskuntoon sai minut tarttumaan toimeen ja käymään vaatteet läpi: kelvolliset merkkivaatteet yhteen ja muut toiseen pinoon. Merkilliset postitin Emmyn käytettyjen merkkivaatteiden nettikauppaan – vertaistaloutta sekin, muut vein paikalliselle työttömien kirppikselle.

Tieto tulevasta veronmaksusta kannusti myös päivittämään kodin tarvikkeita. Kun kerran pääomatulosta on maksettava 30 % veroa, kannattaa kulupuolelle kerätä kaikki mahdollinen: vaikka vessaharja ja tyynyt kelpaisivatkin meille vuosikausia, ne eivät näytä enää kovin freeseiltä kesävieraan silmissä. Kai joskus on nöyrryttävä päivittämään kodin irtainta… Uuden oman tyynyn myötä asettui myös poskeni sinnikäs ihottuma. Vieraille meillä on kyllä käytännön syistä omat tyynyt ja peitot.

Huono puoli: tuntipalkalle ei pääse. Siivoaminen ja lakanoiden kanssa puljaaminen vie aikaa. Jos kävijät viipyisivät useamman yön, tämä olisi kannattavampaa. Toisaalta oman kodin siivoamiseen käytetty aika ei liene ihan hukkaan heitettyä, vaikkei siitä kukaan maksaisikaan.

parvekeAirbnb:stä puhutaan paljon, mutta kovin pieni osa suomalaisista tätä harrastaa. Eräässä Hesarin numerossa mainittiin saman päivänä, että Airbnb-asuntoja on Suomessa viitisen tuhatta, ja maksuhäiriömerkintöjä on yli kolmellasadalla tuhannella. Jos vouti uhkaa, eikö kannattaisi laittaa kesäaikaan hyvällä paikalla oleva omistuskämppä vuokralle ja väistää vaikka telttaan siksi aikaa? 2/3 suomalaisista kuitenkin omistusasunnossa asuu. Vai olisiko se kohtuutonta?

Miksi juuri Airbnb? Eikö olisi hyvä, että tuloista napattava siivu menisi kotimaahan? Kyllä minustakin. Pläräsin kotimaiset vuokravälityssivustot läpi ennen päätöstä. Provisio oli suomalaisilla suurempi ja palvelu vähemmän viimeistelty. Lisäksi useimmat oli räätälöity juurikin mökin, ei niinkään loma-asunnon vuokraajille. Airbnb markkinoi asuntoa aktiivisesti, vihjaa viestittelemään vuokralaisten kanssa hyvissä ajoin, opastaa hinnoittelussa, kannustaa parantamaan omaa palvelua. Välillä se on myös rasittavaa: jos saan sijainnista vain neljä tähteä, kuinka muka voisin sitä parantaa?

Muutenkin kesän vapaa-aika on mennyt vertaistalouden kanssa touhutessa. Keitimme tarmokkaasti kuusenkerkkäsiirappia Reko-myyntiä varten, ja loppukesällä Tomppa on ahkeroinut nokkosensiementen keruussa. Yrttiteepakettejakin myyn Rekon välityksellä. Saa kysellä myös suoraan, viimeksikin Rekon 360:stä jäsenestä vain 14 tilasi jotain…

Mainokset

Samoalaisen mietteitä eurooppalaisesta elämästä

Papalagit-kirjaPitkään hellejaksoon sopi hyvin lukemiseksi kirjaston poistohyllystä löytämäni pokkari Papalagit, jonka esipuheessa Erich Scheurmann kertoo koonneensa kirjansa samoalaisten kyläpäällikön Tuiaviin muistiinpanoista, joita tämä oli tehnyt kierrettyään kansantanssiryhmän mukana Euroopassa. On kovin harvinaista päästä tutustumaan luonnonkansan edustajan näkökulmaan elämästä, joten ahmaisin kirjan saman tien.

Samoalla on ympäri vuoden yhtä lämmintä kuin Suomen parhaina hellepäivinä. Elämän ehdotkin ovat kovin toisenlaiset. Meillä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat keränneet tarpeeksi talvivarastoja, eivätkä jääneet vain lekottelemaan auringossa. Nyt helteisenä heinäkuuna mökkiläinen voi nauttia muutaman päivän samoalaisesta elämänmenosta: perunamaa on jo alkanut tuottaa satoa, samoin kasvimaa. Marjasato kypsyy, kalanpyydyksistä voi hakea proteiinitäydennystä, naapurista tinkimaitoa. Voin nukkua ikkuna auki nauttien raittiista ilmasta. Mutta mitä miettikään samoalainen Tuiavii yli sata vuotta sitten eurooppalaisten (heidän kielellään papalagien) elämästä?

Tavaroita on kuitenkin kahdenlaisia. On Suuren Hengen meidän näkemättämme tekemiä tavaroita, joiden eteen ei meidän ihmisten tarvitse tehdä työtä tai nähdä vaivaa, kuten kookospähkinät, simpukat ja banaanit. Sitten on ihmisten tekemiä tavaroita, joiden eteen täytyy työskennellä ja ponnistella kovasti, kuten sormukset, ruokakipot ja kärpäslätkät. … Mutta kenelläpä olisi enemmän Suuren Hengen tavaroita kuin meillä? Katsokaa ympärillenne, aina kaukaisuuteen asti, jossa maan reuna kohtaa sininen holvin. Kaikkialla on suuria asioita: aarniometsä villeine kyyhkysineen, kolibreineen ja papukaijoineen, laguunit merimakkaroineen, simpukoineen ja rapuineen sekä muine merenelävineen, ranta vaaleine kasvoineen ja pehmeine hiekkataljoineen, suuri vesi, joka voi suuttua soturin lailla tai hymyillä kuin taopou, suuri sininen holvi, joka liikkuu koko ajan ja jonka suuret kukat antavat meille kultaista ja hopeista valoa. Miksi meidän pitäisi olla typeriä ja vielä tehdä tavaroita näiden Suuren Hengen ylevien tavaroiden lisäksi?

Oi veljet, kunpa vain pystyisitte uskomaan minua; olen päässyt perille papalagien ajatuksista ja siitä mitä he tahtovat, yhtä selvästi kuin keskipäivän auringon valossa. Tuhottuaan Suuren Hengen tavaroita siellä, minne vain ovatkin saapuneet, he haluavat omin voimin herättää henkiin tappamansa, ja tällä tavoin he alkavat uskoa olevansa itse Suuri Henki, koska kerran tekevät paljon tavaroita.

Myös siellä missä papalagien majat ovat, paikoissa, joita he kutsuvat kaupungeiksi, maa on tyhjä kuin avoin kämmen, ja siksi papalagit ovat hämillään ja leikkivät Suurta Henkeä, jotta voisivat unohtaa sen, mitä heiltä puuttuu. Koska he ovat niin köyhiä ja heidän maansa niin lohduton, he kahmivat tavaroita, keräävät niitä kuin hullut keräävät kuihtuneita lehtiä, ja täyttävät majansa niillä.

Pokkarissa ei ollut alkuperäisestä julkaisuvuodesta mainintaa, mutta netissä mainittiin kirjan julkaisuvuoden olleen jo 1920. Teosta ei liene *oikeasti* tehty jonkun päällikön muistiinpanoista, mutta Scheurmann joka tapauksessa vietti vuoden Samoan saarilla 1914 ja sanoo ystävystyneensä Tuiaviin kanssa Upolun saarella. Kirjoituksissa käsitellään monia teemoja, joita ovat mm. raha, toisten auttaminen ja hetkistä nauttiminen parhaaseen mindfullness-henkeen. Kovin ajankohtaista luettavaa siis edelleenkin, vaikka on kirjoitettu jo ennen muovin ja digilaitteiden keksimistä! Riittävästi ei Tuiaviin vetoomus onnistunut hänen maanmiehiään vakuuttamaan, sillä saarten sademetsistä on nykyään tuhottu jo 80 %. Omanlaisen kulttuurin sanotaan kuitenkin olevan yhä voimissaan.

Pala villiä luontoa salaattiin

Olen harrastanut villiyrttejä jo parisenkymmentä vuotta, mutta edelleen lautaselle löytyy uusia ruokakasveja. Luin kasvitieteen professori Sinikka Piipon kirjaa Villivihannekset, jossa hän listaa syötäviksi mm. omenan ja ruusun kukkien terälehdet sekä omenapuun lehdet. Kukkakaupan ruusuja ei kuitenkaan pidä syödä, sillä niiden kasvatuksessa on monesti käytetty syötäväksi sopimattomia kemikaaleja. Kaikenlaiset kotipihan ruusujen terälehdet sen sijaan sopivat Piipon mukaan lautaselle.

villivihannessalaatti, omenankukan terälehtiä

Minua pyydettiin toukokuussa vetämään parikin villivihanneskävelyä paikallisille martoille. Ilmeet olivat epäluuloisia, kun kiertelimme poimimassa mukaamme niin omenapuun lehtiä kuin monenlaisia rikkakasvejakin. Ne kuitenkin muuttuivat iloisesti yllättyneiksi, kun pääsimme maisteluvaiheeseen asti: surautimme sekalaisista villikasveista banaanien, jäätelön ja mehun kanssa pirtelön, joka maistui kaikille.

Toukokuun helleaalto sai kevään etenemään pikakelauksella, mutta yhden kuvan ehdin ottaa omenankukan terälehdillä terästetystä salaatista. Seassa on myös vuohenputken nuoria lehtiä. Yhtä hyvin siellä voisi olla mukana juhannusruusun kukkia, jos niitä kotipuskassa riittää poimittavaksi asti.

Suosittelen Sinikka Piipon kasvioppaita lämpimästi kaikille. Ne ovat hyvin perusteellisia sisältäen vitamiinitaulukoita ja laajoja kuvauksia kasvien sisältämista vaikuttavista aineista.

Mistä kuhinaa maaseudulle?

Paikallisessa keskusteluryhmässä voivoteltiin kirkonkylän kuolemaa. Vajaan kolmen vuoden aikana, kun olen täällä Juvalla asunut, kirkonkylältä on kadonnut kirjakauppa, R-kioski, toinen pankeista, toinen rautakaupoista, Tokmanni on muuttanut valtatien varteen ja myös yksi ruokakauppa on muuttanut luontevalta kävelysijainnilta isomman tien varteen.

Metsät ja villiintyneet pellot kasvavat terveystuotteita, joiden kysyntä Aasiassa on käytännössä loputon, vaikka kotimaan markkinat tulisivatkin täyteen. Itselläni on kasvamassa pakuria joutilaassa koivikossa, sillä sen viljelyyn oli tarjolla joustava sopimus: kömpelön kaupunkilaisen ei tarvitse huolehtia keruusta itse, vaan senkin voi halutessaan jättää ostajan huoleksi.

Nyt on taas alkamassa se aika vuodesta, kun vuohenputkimatot peittävät rehevät puutarhat ja pellonreunat. Mieto, vitamiinipitoinen, hyvä salaattikasvi kasvaa siellä kyntämättä ja kylvämättä. Miksei kukaan organisoi keruuta? Markkinoita niille saataisiin varmasti luotua. Tyydyn itse herkuttelemaan nuorilla vuohenputken lehdillä leivän päällä, salaateissa ja pirtelöissä.

Metsässä kulkiessani ihailin taas sammaleisten metsämaideni rauhaa ja tutkimme lasten kanssa naavapartojen peittämiä kuusia. Lapset sanovat, että voi kuvitella tonttujen ripustaneen niihin partansa kuivumaan. Kiipesimme kalliolle katsomaan lampea, jonka rantoja hallitsee vain metsä. Metsissäni kulkiessani mietin aina, millainen elämys se olisi luonnonrauhaa etsivälle turistille. Ainakin jo taitava opas avaisi hiukan vastaantulevien havaintojen merkityksiä. Eihän se erämaata ole, mutta jos on nähnyt pelkkiä kaupunkipuistoja, se on jotain aivan muuta.

Kotimatkalla huomasimme maassa talven jälkiä: metson kakkoja, joista näkyy sen talvinen havunneulasruokavalio. Tuossa on ollut sen hakomapuu, ja tuossa se on viettänyt yönsä lumikiepissä. Ihmeellinen lintu, joka elää havunneulasilla eikä hetkahda pakkasista. Onneksi kanalinnut ovat sietäneet paikoittaisen harvennushakkuun, joka oli teetettävä kylppäriremontin maksamiseksi. Senkin pahimpien jälkien asettumiseen kuluu monta vuotta, ei olisi matkailuryhmälläkään asiaa siihen osaan metsää… Puita oli kaadettu myös hakkuualueen ulkopuolella, mutta hampailla – tervetuloa takaisin majavat! Montakohan kuukautta mökkinaapurini sallivat teidän elää?

Jos täällä asuisi toisenluonteisia ihmisiä, metsät ja rannat kuhisisivat jo matkailijoita ja luonnontuotteiden kerääjiä. Jos itse perustaisin yrityksen, joutuisin ensitöikseni palkkaamaan jonkun johtamaan itseäni. Olen liian epäjärjestelmällinen tehokkaaseen toimintaan. Ja annan liian helposti periksi, kun minulle sanotaan jotain poikkipuolista. Löytyisiköhän tänne töiden tekijöitä, jos joku vain ensin organisoisi kaiken?

Ei ollut kameraa metsässä mukana tällä kertaa, saatte tyytyä kuvattomaan kuvailuun. 🙂

Marjakuuri

orthex-rasiapinoKeittiöömme ilmestyi talven mittaan laatikollinen Orthexin muovirasioita. Otin nimittäin asiakseni, että joka päivä syödään marjoja. Lasten ja oman aamiaisen ohessa oli joka aamu tarjolla myös marja-annos. Suurin osa näistä rasioista on pitänyt sisällään mustikoita, mutta oli siellä herukoita, mansikoita, vadelmia ja tyrniäkin. Jos aamiaisen monipuolisuutta ei erikseen mieti, ainakin minun tulee helposti vetäistyä vain voileipä, ja se on aika yksipuolinen eväs.

Tyrnin kanssa on vielä loppukiri menossa, jokunen mustikkarasiakin on pakastimessa jäljellä. Viime viikkoina meillä on kulunut melkoiset määrät vaniljakastiketta (sitä jossa ei ole kovetettuja kasvirasvoja), sen seuralaisena tyrnimarjat paremmin uppoavat. Vielä viime vuonna teimme niistä pirtelöitä vaniljajäätelön kanssa, kunnes blenderi hajosi.

Olemme onnistuneet kouluttamaan lapset aika hyviksi marjansyöjiksi: useimmat marjat kelpaavat sellaisenaan, ainakin jos makeuttaa happamampia marjoja mansikkasoseella jne. Joskus annamme periksi ja tarjoamme vaniljakastiketta seuraksi.

pakasterasioiden kannet haitarinaKaiken maailman terveysuutisointia kun lukee, useimmissa marjojen terveellisyyttä mittaavissa tutkimuksissa niitä annetaan koehenkilöille isoja määriä pitkiä aikoja: vasta satojen grammojen päiväannoksilla alkavat ihmisryhmien erot näkyä. Meidän marjansyönnillämme ei vielä samoihin grammamääriin päästä, mutta ainakin tänä talvena sairauspoissaolot jäivät hyvin vähäisiksi. Vitamiinien lisäksi marjoista saa mm. soluvaurioita ehkäiseviä antioksidantteja ja kuituja. Tyrni on siitä erikoinen marja, että siinä on paljon hyödyllisiä rasvahappojakin.

Aikaisemmin yritimme myös painottaa muita säilömistapoja kuin pakastamista, mutta hillonsyönnissä on vaikea yltää lähellekään näitä kulutusmääriä. Vieroksun sokerin syömistä, ja yritän pysyä WHO:n sokerinkulutussuosituksissa. Mehuissa taas ei ole marjankuorien hyödyllisiä aineita, en hennoisi heittää kuoria pois. Jonkin verran marjoja kyllä kuluu mehumuodossakin. Tänään taas keittelin glögiä omasta mustaherukkamehusta.

Onneksi pakastimet ovat kehittyneet kovasti energiatehokkaammiksi energiamerkintöjen ansiosta. Meillä pakastin on vieläpä kylmässä ulkovarastossa talon pohjoispuolella, joten sähkönkulutus ei pääse karkaamaan käsistä. Kaikki laitteet eivät kyllä ihan niin rajua sijoituspaikkaa kestä. Huoltovarmuuden kannalta pakastaminen ei ole kovin hyvä tapa. Jos sähköt katkeaisivat moneksi päiväksi, olisi kiire mökille puuhellan ääreen hillonkeittopuuhiin.

torni kaatui

Mitä jälkeen jää

Yksi parhaiten ajan hammasta kestävä tiedontallennusväline ovat savitaulut, vanhimpien säilyneiden arvellaan olevan noin seitsemän tuhannen vuoden ikäisiä. Tämä tiedonmurunen jäi vaivaamaan mieltäni, kun olin lukenut kirjasto-opintojen tenttiin. Ihmiskunnalla on nyt tallennettuna enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksi auringon räväkämpi magneettimyrsky riittäisi pyyhkimään sähköiseen muotoon tallennetun pois. Nykyinen paperilaatukaan ei ole kovin kestävää, eläinten nahoista tehty pergamenttikin kesti kauemmin.

savitöitä

Lapset ovat löytäneet mumminsa kanssa mukavan yhteisen harrastuksen: torstaisin kansalaisopistolle savitöihin ja maanantaisin kuvataidetta harrastamaan. Ensin mietin, minne kaikki luovuuden tuotoksen saadaan sopimaan, saviesineet kun ovat kovin pysyviä. Sitten ehdotin, että he voisivat tehdä viestin meidän sukupolveltamme jollekin tulevalle sukupolvelle. Mutta mikä olisi tärkeä kerrottava asia meidän ajastamme? Ja miten se pitäisi kertoa, jotta aikojen päässä lukija sen ymmärtäisi? Eiväthän kirjoitusmerkitkään ole kovin pysyviä, ”arabialaiset” numeromerkkimmekin ovat olleet käytössä alle 500 vuotta. Tämä kotikuntanikin on sitä vanhempi. Ja vaikka merkit säilyisivät, kieli muuttuu ajan mukana.

No, vielä ei ole kovin syvällistä viestiä taideharrastustunneilta ilmestynyt. Olisi kuitenkin hauska taideprojekti käydä viemässä omia savitauluja johonkin luolaan odottamaan löytäjäänsä. Omilta mailtakin löytyisi muutama paikkaehdokas, ehkäpä se olisi hyvä lisä tulevan kesän ohjelmaan.

savitöitä

Mutta mikä se viesti olisi? Pitäisikö kertoa jokin tärkeä havainto tästä ajasta vai yleisohje ihmiselle, joka elää täällä sen jälkeen, kun Internet on sattunut tyhjentymään? Mikä edes olisi se tärkeä havainto?

Hoida lapsia kuunnellen, kärsivällisesti ja lempeästi
Pyri aina väkivallattomiin ratkaisuihin (vai onko tämä hyvän elintason ajan ylellisyyttä?)
Pese kädet ennen ruokailua
Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän itsellesi
Vaali luontoa
Vuohenputken lehdet ovat hyvää kevätsalaattia
Järvikala kasvattaa järkeä, mutta kypsennä se hyvin
Nämä sienet ovat syötäviä
Matematiikan perusteet ovat tällaiset
Energia ei synny eikä häviä
Ajanlasku ja kalenteri toimivat näin

Jotenkin niinkö se menisi? Kivikauden harvat näkyvät jäänteet ovat usein kalenterijärjestelmään liittyviä rakennelmia, esim. kevätpäivän tasauksen valo osuu niihin tietyllä tavalla. Jos eläisi tuolla metsässä ilman kalenteria, sellaiset olisivat varmasti tarpeen. Mitä sinä kirjoittaisit savitauluun?

Pyöreitä vuosia

Tänään on ohjelmassa täyttää pyöreitä vuosia, 40 vuotta tuli täyteen. Nuorempi lapsi, eskarilainen, lohdutti, että ethän sinä äiti vielä näytä nelikymppiseltä, ehkä suunnilleen 35-vuotiaalta. Ja elämänkokemus on vanhenemisen arvoista. Tervetuloa keski-ikä!

Tähän ikään mennessä itsetuntemusta on kertynyt. Tuskastelin jossakin vaiheessa, etten ole yhtä nopea tekemään asioita kuin useimmat muut. Sitten huomasin, että nopeasti ja huolellisesti tekeminen ovat osittain toisensa poissulkevia asioita. Aivoni huomaavat pienetkin yksityiskohdat, ja saatan jäädä niiden kanssa jumiin. Olen myös vielä miettimässä, mikä olisi paras tapa toimia, kun vikkelämpi on jo tekemässä jollakin valitsemallaan tavalla. Mutta ihmisen evoluutiossa on ollut hyödyllistä, että laumassa on monella tavalla toimivia yksilöitä.

Pentti-setäni suunnittelemia ja askartelemia pirunnyrkkejä.

Epäilenpä, että pienten yksityiskohtien huomaaminen myös aiheuttaa ylimääräistä mielen kuormittumista sähköisten sovellusten kanssa. Facebookin tai Twitterin ”silpputieto” etsii aivoista lokeroita, minne asettua. Sitten väsyttää, muisti pätkii ja tekisi mieli vain nukkua. Olen onneksi oppinut rajaamaan medioiden käyttöä ankarasti: en edelleenkään päästä Facebookia puhelimeeni, en ole liittynyt Whatsapp:iin, kännykän sovellus kertoo, montako minuuttia puhelinta on käytetty tänään. Aivot vaativat myös kunnon ruokaa; B-vitamiineja ja kalaöljyä. Luulenpa, että meitä silpputiedon kuormittamia on enemmänkin, kannattaa kuulostella herkästi omia mielialojaan.

Ideointi, se on minun juttuni. Pääni suoltaa jatkuvasti suunnitelmia uusista projekteista. Projektit ovat hauskimpia alussa, mutta loppuun asti puurtamistakin on onneksi ehtinyt jo tähän ikään mennessä opetella. Löydän asioista näkökulmia, jotka eivät muille ole tulleet mieleen.

Olen myös säilyttäjä. Uppoudun sukututkimuksiin ja haastattelen vanhempia sukulaisia saadakseni lisätietoa perimistäni valokuvista. Viihdyn muutenkin kuuntelemassa vanhempien ihmisten juttuja.

Mieheni ehti saavuttaa neljänkympin rajapyykin vajaa vuosi ennen minua. Mitään kriisiä ei kuulemma tuntunut. No, ei minuakaan muu vaivaa kuin tietoisuus siitä, että hyväpalkkainen työura jäi saavuttamatta. Mutta toisaalta olen saanut sen sijaan tehdä monenlaisia hauskoja juttuja ja viettää pitkiä ihania kesiä mökillä. Mökillä oli iso vaikutus siihenkin, että tuskastuin työttömän arkeen pääkaupungissa ja muutin lähemmäksi rakkaita seutuja.

fysiikkakisan materiaaliaÄidin luona siivotessani löysin muinaisen lukion fysiikkakilpailun osanottajalistan. Sijoituin valtakunnallisessa kilpailuissa 20:n parhaan joukkoon ja osallistuin loppukilpailuun. Googlailin huvikseni, missä ne kaikki muut ovat nyt. Ikäluokkani muista fysiikanosaajista on tullut professoreja, menestyneitä tutkijoita ja ohjelmistoyrittäjiä. Alisuoriutuminen mietityttää toisinaan. Enkö ollut yhtä uskottava fyysikko, kun olin porukan ainoa tyttö? Vai kävikö vain huono tuuri? Olisipa hauska vielä löytää lokero, jossa ideointikykyni olisi hyödyksi. Nykyinen työ kirjastossa on ihanaa, mutta sen ohella pystyisin tekemään enemmänkin.

Yläkoulu- ja lukioaikoina harrastin muitakin kisoja. Metsävisasta saadut visakoivun taimet ovat mökillä jo isoja puita, ja palkintomakuupussi ja -trangia edelleen käytössä.

Toisaalta olen suvun ensimmäisen akateemisen koulutuksen hankkinut, joten lähdin myös liikkeelle takamatkalta verrattuna niihin, joiden vanhemmat olivat myös proffia tai muuten hyvissä asemissa. Isäni suvussa periytyy matemaattinen taipumus, mutta köyhissä oloissa eläneillä vanhemmilla sukupolvilla ei ollut mahdollisuutta opiskella. Setäni lähti nuorena merille ja kehitteli merimatkojen joutilaina vapaahetkinä ison joukon erilaisia älypelejä. Monimutkaisin on 60-osainen pirunnyrkki, jota en ole uskaltanut purkaa, koska sen saaminen takaisin kokoon voisi olla mahdoton urakka.

Lapset ovat tietenkin elämän paras saavutus. Huokailemme aina mieheni Tompan kanssa tyytyväisinä, kuinka hyvä tuuri kävi, kun meille osui noin hyvät lapset. Ja molemmissa huomaa matematiikkageenin jatkavan eteenpäin, monen muun kiinnostuksen kohteen ohella.

lapset

Parivaljakko mökillä.

Muistoja vuodelta 2017

Huh, minusta tuli tämän vuoden aikana laiska blogikirjoittaja. Älypuhelimella luen lehden, seuraan harvakseltaan Twitteriä ja hoidan päivittäistä tiedonhakua. Sen jälkeen tietokoneen käynnistäminen ei vedä puoleensa. Kirjoitusaiheita kyllä nousee mieleeni yhtä tasaisesti kuin ennenkin ja valokuvaan arkielämää. Mutta se tietokoneen avaaminen, sen sijaan olen uppoutunut kirjan äärelle. Olen nauttinut töistä Juvan kirjastossa ja aloittanut kirjastoalan opinnot, verkkotehtäviinkin menee siivu vapaahetkistä.

Kokosin tähän pienen osan muistoista vuodelta 2017. Asumme edelleen maalla: talvet kirkonkylällä, kesät mökillä. Helsingissä käymme joskus lomailemassa, ja mieheni Tomppa viettää arjen siellä töissä.

Frozen-luistelunäytös
Olemme kannustaneet kummeja viemään lapsia mukanaan retkille ja kulttuuririentoihin, sen sijaan että kotiimme kerääntyy uusi kerros leluja. Ehkei tämä Frozen-luistelunäytös sen ympäristöystävällisempi valinta ollut, mutta lapset olivat ihastuksissaan ja lelukori ei täyttynyt enempää. Kiitos kaikille kummeille ajastanne, lapset arvostavat sitä! Tehtiin myös retkiä metsiin ja tutuille rannoille, ihanaa kun niin moni vieraili mökillämme tänäkin vuonna.


Autoin äitiäni taidenäyttelyn kokoamisessa.


Taiton ysivee-synttärit järjestettiin läheisellä leirintäalueella yhdessä luokkakaverin kanssa. Siten saatiin koko luokka kutsuttua, eikä tarvinnut miettiä, ketä joutuu pudottamaan pois listalta. Lapset viihtyivät hyvin ulkona rymyämässä.

Kuusenkerkkiä
Kuusenkerkkien keruuseen ehdimme, ja teimme sekä kuusenkerkkäsiirappia että käytimme yhdestä liemierästä siiderin kaltaista juomaa.

pieni luonnontutkija
Mökillä vietimme paljon aikaa tänäkin vuonna, sehän on elämän tarkoitus. Tässä pieni luonnontutkija on työssään.

punainen lumme Kissakoskella
Valokin synttärien kunniaksi veimme lähisukua käymään Kissakoskella, jossa on sekä koski, luontopolku että erinomainen ravintola. Tässä on kuva kuuluisista punaisista lumpeista, jotka on muinoin istutettu Kissakosken lähivesiin. Ehkä viimeisiä kuvia, sillä kuulin myöhemmin huhun, että joku olisi käynyt ryöväämässä lumpeen juuria myöten. Nouseekohan se vielä?

sateenkaari
Mökillä näkyy usein sateenkaaria, etenkin tällaisena sateisena kesänä. Lapset halusivat kuvata tätä ilmestystä, jossa oli myös sivusateenkaaria.

mustikassa
Lapset olivat ahkerina mukana mustikanpoiminnassa.


Kesäkanat ja hyväluontoinen kukko, jonka nimi oli Uotisen Jorma. Tänäkin vuonna kanoille löytyi uusi koti talveksi.

koulumatka maalla
Mökiltä voi hurauttaa koulubussilla kirkonkylälle, siten mökkikausi pitenee.

tomaatteja kypsymässä
Kylmän kesän tomaattisato kypsyy sisälläkin. Nämä kaikki muuttuivat myöhemmin punaisiksi. Omenat ovat mukana tuottamassa eteeniä, joka edistää kypsymistä.

Pentti Linkolan elämäkerta
Pentti Linkolan elämäkerta ansaitsi Tieto-Finlandia -palkintonsa. Suosittelen!

retkellä
Kävimme perheen kanssa vanhoilla kotikonnuillani. Tässä evästauko Mustalammen rannalla. Parasta vanhassa kotitalossani oli, että joka puolella aukeni hyviä ulkoilumetsiä.

Iloa tyrnipensaasta

Tyrnipensaamme Raisa ja Rudolf ovat viihtyneet jo ainakin vuosikymmenen mökillä pellon laidassa. Tuulinen paikka ja karu maa kai muistuttavat niitä esivanhempien kodista meren rannoilla. Savossa tyrnimarjoilla herkuttelu on uudehko juttu. Itse olen oppinut käyttämään niitä mieheni Tompan myötä, hän kun on Satakunnasta kotoisin.

tyrnipensas ja marjat

Meillä on tapana pakastaa tyrnipensaasta vaivalla nypityt marjat. Syksyn ja talven mittaan ne tulevat syödyksi pirtelöissä. Tyrni, banaani ja vaniljajäätelö ovat hyvä makuyhdistelmä. Tyrnin marjat ovat superruokaa; yhdistelmä lukuisia eri vitamiineja, hyviä rasvahappoja ja antioksidantteja. Mehua lipitämme myös pitkin talvea, mutta sen olemme ostaneet valmiina.

tyrni vihreänä teenäFacebookin villiyrttiryhmästä opin, että myös tyrnin lehdet sisältävät samoja hyviä ravintoaineita kuin marjat, erityisen runsaasti hapettumista torjuvia antioksidantteja. Tulehdusten torjunnassa tyrninlehdistä väitetään saadun hyviä tuloksia eläinkokeissa. Kiinassa tyrniä viljellään valtavilla pinta-aloilla etenkin terveysvaikutteisiksi teeaineksiksi. Kokeilin tänä syksynä ensimmäistä kertaa liittää tyrnin lehdet mukaan kotoiseen yrttiteevalikoimaan. Ihan hyvää perusvihreää teetä siitä tulee. Suipot lehdet ovat myös kauniita teeaineksia. Olen viime ajat vältellyt kofeiinia, joten monenlaisia yrttejä on tullut kätkettyä teepannuun.

tyrninlehtiäLehtiä voi muiden yrttiharrastajien mukaan käyttää myös viherjauheena. Voisin kuvitella, että jauhetta olisi helppo piilotella vaikkapa taikinoihin tai myslipatukoihin.

Raisa-pensas on jo kasvanut niin korkeaksi, että latvaa ja oksia on katkottava aika ajoin. Osan marjoista ja lehdistä voi niin ollen kerätä mukavasti sisällä lämpimässä istuskellen, irrotetusta oksasta. Molemmat pensaat tuottavat myös juurivesoja, ja Raisan tytär teki tänä vuonna ensimmäiset marjansa.

Syysmyyjäisissä naapuripöydällä oli myynnissä oranssimpia ja pulleampia tyrnimarjoja kuin mihin olemme tottuneet. Viljelijä sanoi niiden olevan venäläistä lajiketta – helpompia kerätä, mutta lyhytikäisempiä pensaita. Olisi mielenkiintoista tietää, onko eri lajikkeiden ravintoainepitoisuudessa eroja. Ainakin rakkaat puskamme tulevat uusien oppien myötä hyödynnettyä entistä tarkemmin.

tyrnipensas syysaamun kajossa

Ukon koiran kannoilla

Eilen molemmat lapset juoksivat työpaikalleni kirjastolle itkien lohduttomasti. He olivat olleet siirtämässä perhostoukkaa turvaan jalkakäytävältä, kun Taiton luokkakaveri osui paikalle ja ajoi toukan yli pyörällään – kolme kertaa. Kuulemma ”kostona siitä, että se oli mönkinyt hänen paidallaan”.

Joutuivatpa poloiset oppimaan, että ihmiset jakautuvat kovin eri lajeihin suhtautumisessaan luontoon. On tuskallista olla ötököistä kiinnostunut ituhippi maailmassa, jossa naapuritkin levittävät hyönteismyrkkyä pitkin pihoja, pelkäävät puolta eläinkuntaa ja yrittävät torjua elämää kaikin keinoin.

Horsmakiitäjän toukka ruokapöydässään. Kuva: Kentish Plumber, Flick.com, CC.

Mökillä vasta ihailimme komeita ja pulleita perhostoukkia, joita Valokki oli löytänyt horsmilta mönkimästä. Luulisin niiden olleen horsmakiitäjiä. Kun jää katsomaan horsmanvarsia tarkasti, niitä voi löytää paljonkin. Katsoimme vielä myöhemmin perhoskirjasta, minkä näköisiksi perhosiksi ne aikanaan muuttuvat.

Näin loppukesällä perhostoukkia näkee, sillä ne ovat luoneet nahkansa moneen kertaan ja kasvaneet isoiksi. Kun kasvit eivät enää maistu, ne siirtyvät maahan mönkimään ja etsimään koteloitumispaikkaa.

Horsmakiitäjä aikuisena Kuva: Ryszard, Flickr.com, CC.

Mustikkaretkellä varvikossa näkyi paljon pieniä karvaisia perhostoukkia. Äiti sanoi, että sellainen on Ukon koira. Ukko ylijumalan koirako mönkii pitkin varpuja? En löytänyt lisätietoja Ukon koira -nimityksestä, netissä oli vain ote vanhasta sanakirjasta, jossa nimitys selitetään karvaiseksi perhostoukaksi. Onko kenelläkään lukijalla lisätietoja nimitykseen liittyvästä mytologiasta?

Onko tupsukas Ukon koira? kuva: Tom Grant, Flickr.com, CC.

« Older entries