Hyvää synttäriä ja hyvästi!

Rakas Nokialaiseni täytti juuri yhdeksän vuotta. Toivotan sille synttärionnittelut haikein mielin, sillä vieressä pöydällä odottaa uusi Samsungin älypuhelin. Vanha puhelin toimii vielä muuten hyvin, mutta linjan toisessa päässä on yhä useammin ollut vaikeuksia saada selvää, mitä sanon. Tätini tuli hankkineeksi puhelimen, jota ei osaa käyttää, ja antoi sen minulle. Ehkä siis on aika myöntää tosiasiat ja tehdä vaihto.

Puhelimen käyttötavat on syytä miettiä tarkkaan, sillä en halua muuttua vailla ympäristön huomiokykyä vaeltavaksi zombiksi. Tiedättehän tämän ilmiön, jonka huomaa vaikka bussissa istuessa: koirat tuijottavat ihmeissään ja toiveikkaana omistajiaan, pikkulapset vanhempiaan ja nämä sekä loput ihmiset älypuhelintensa ruutuja. Ajatusten silppuuntuminen ärsykkeestä toiseen tekee hajamieliseksi ja ärtyisäksi, läsnäolo katoaa.

Yksityisyyden suoja on toinen ajatuksia herättävä aihe. Viime keväänä nousi kohu siitä, että käyttämällä facebookia kännykällä antaisin samalla luvan lukuisten taustatietojen keräämiselle, mukaan lukien puhelimen mikrofonin käyttö. Lukuisat muutkin sovellukset vaativat käyttöehdoissaan pääsyä käyttäjän sijaintiin, henkilötietoihin, kameran tai mikrofonin antamaan dataan. Jos lukisin sähköposteja gmaililla, antaisin samalla googlelle mahdollisuuden yhdistää henkilötietoni muuhun toimintaani. Ai että paraskin sanomaan, kun itse jaarittelen kuulumiseni suoraan ”Internetin etusivulle”. Siinä on kuulkaas eroa, kertooko sen, minkä itse päättää vai antaako tietojen tottumuksistaan, arkielämästään ja sosiaalisista verkostoistaan kertyä isojen yritysten loputtomiin tietopankkeihin.

pikkutikka

kuva: Tatters, Creative commons.

Kännykälle annettu huomio on pois muusta, olisihan arkisessakin ympäristössä loputtomasti seurattavaa. Tänään bussipysäkille kävelessäni ilahduin, kun huomasin lyhtypylvään päällä pikkutikan rummuttamassa. Pikkutikka tarvitsee lahopuita ruokansa hakemiseen, ja sen paikalla olo kertoo siitä, että lähistöllä on vielä kunnollisia metsiä. Tikkakoiras oli löytänyt ihmisen tekemästä rakenteesta äänekkään kaikupohjan reviirinsä ilmoittamiseen. Viereisen lyhtypylvään päällä oli toinen samanlainen otus, jonka hormonit leuto kevät oli saanut vauhtiin jo helmikuussa.

Kun *näen* lähiympäristössäni asioita, niistä tulee myös minulle merkityksellisiä. Haluan jättää lähimetsän ja sen pystyyn kuolleet puutkin paikoilleen, koska tiedän pikkutikkojen hakevan lahopuun koloista ruokansa. Mitä enemmän harhailisin muissa maailmoissa, sitä vähemmän tuntisin arvokkaita asioita kotikulmillani. Ilman ruudun tuijotteluakin meiltä jää paljon huomaamatta, joten ei kannata pahentaa tilannetta.

Mitä hitaammin liikkuu, sitä enemmän asioita näkee. Viime keväänä istuimme lasten kanssa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingin keskustan kyljessä. Puiston yläpuolella hiirihaukkapari järjesti lentonäytöksen, jota seurasimme pitkään. Hiirihaukkakoirailla on tapana vakuuttaa geeniensä erinomaisuutta tekemällä naaraan lähellä näyttäviä syöksyjä ja valehyökkäyksiä. Lintujen näyttävyydestä ja niiden kirkunasta huolimatta olimme ainoat kulkijat, jotka huomasivat mitään. Ei ihme, ettei luontoa aina puolusteta, kun ihmiset eivät edes huomaa sen olemassaoloa.

kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.

kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.

Mainokset

Irti markkinoiden vallasta

Olin haastateltavana Kaupungin kasvo -sarjassa helsinkiläisseurakuntien Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, aiheena tuulivoima-aloitteemme, jonka luovutimme kaupungille jokin aika sitten. Kirkko ja Kaupunki on muutenkin suosikkilehteni, nytkin siinä oli mainio teologi Patrik Hagmanin haastattelu. Hän on löytänyt yhtymäkohtia varhaisten kristittyjen toiminnan ja nykyisen kaiken kaupallisuutta vastustavan aktivismin väliltä. Varhaiskristillisille messun viettäminen oli tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa, ja sellaisena jumalanpalveluksen voi yhä nähdä. Hagmanilta kirjoittaa oivalluksistaan juuri ilmestyneessä teoksessaan Om sann gemenskap.

läsnäoloa purkissa

kuva: Elena, Flickr.com

Kapitalismi synnyttää ihmisissä aina uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Hagman lainaa yhteiskuntafilosofien näkemyksiä, joiden mukaan tarvitsemme kehon, joka ei seuraa vallan komentoja. Teologi ehdottaa keinoksi nykyaikaan sovitettuja askeettisia harjoituksia. Persoonallisuus sijaitsee kehossa, joten myös vastarinta on maailman muuttaminen on paras aloittaa siitä. Jotta voimme irrottautua kuluttamisen ikeestä ja toteuttaa itseämme muulla tavoin, voimme aloittaa vaikka näin:

– Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.

Läsnäolon taidon harjoittelemiseksi:

– Älä koskaan ota puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista.

Aika kevyttä, vai mitä? Ainakin varhaiskristillisten erämaaprojektien rinnalla. Minusta kannattaa pyrkiä vähän enempäänkin. Itse suosittelen mainonnan välttämistä kaikin keinoin: Ei mainoksia -lappu oveen, Adblock selaimeen ja tv:n tuijotuksen sijaan parempaa iltaohjelmaa. Minua ahdistaa, että edes kauppojen välttely ei riitä viemään ajatuksia tavaroiden haalimisesta: kirppari vetää puoleensa ostarilla käydessä, ja huuto.netistä on helppo poimia mukaan kaikenlaista, kun lapset kuitenkin aina tarvitsevat milloin mitäkin. Kotona sitten aikaa ja huomiota menee tavaravuoren hallintaan, vaikka meillä vuori onkin rajallisemman kokoinen moneen kuluttamiseen perehtyneempään verrattuna.

Katse siis yhteisöllisyyttä edistäviin asioihin sen sijaan, että miettisin, miten ilmaisen itseäni uudella vaateparrella. Teologi Hagman näkee jumalanpalveluksen ja ehtoollisen keinona vapautua keskinäisestä vertailusta ja ottaa elämä vastaan lahjana. Hänelle se on kaikkea yhteisöllinen tapahtuma: elämä saa sisältönsä siitä, että voi liittyä yhteen toisten kanssa. Tämä elämänsisältö on tavoittelemisen arvoinen, vaikkei elämää katsoisikaan kristillisestä näkökulmasta. Pelkkä kuluttajan rooli jättää olon kovin tyhjäksi.

Läsnäolon taito

Kaaduin sängyn pohjalle kausi-influenssan viemänä. Tämänvuotinen virus oli uutisoinnin mukaan äkäisemmästä päästä, ja siltä se tuntuikin. Kuumeen nousu sai jokaisen lihaksen jomottamaan. Hiukan toivuttuani lueskelin Vihreästä Langasta artikkelia, jossa toimittaja pohtii alkoholipolitiikkaa kalsarikänninsä ohessa. Mielenkiintoisena sivuseikkana artikkelissa mainitaan, että osa alkoholin viehätyksestä perustunee sen kykyyn vähentää tulevaisuuden pohtimista ja viedä ajatukset kiinni nykyhetkeen.

Äskeinen kokemukseni influenssan tuomasta karmeasta olosta oli myös hyvin nykyhetkikeskeinen, sairastaminen on todellakin läsnäoloa tässä hetkessä.

Uutena vuotena päätin, että tänä vuonna panostan erityisesti läsnäoloon. Nykymaailmassa on liikaa ärsykkeitä, jotka houkuttelevat vilkuilemaan kaiken aikaa, tapahtuisiko jossain muualla jotain kiinnostavampaa. Lopputuloksena aivot kuormittuvat, henkinen väsymys ja unohtelu vaivaavat. Kun tämä mietityttää ilman älypuhelimen omistamistakin, kannattaa asialle tehdä jo ennaltaehkäisevästi jotakin.

Alkoholia ja sairaana riutumista lempeämpi läsnäolon keino on mindfulness -menetelmä, jossa pyritään rauhoittamaan elämää keskittymällä läsnäoloon nykyhetkessä. Kuulostaa hömpältä, mutta kannattaa silti kokeilla vaikka bussissa istuessa, kun sinne tänne poukkoilevat ajatukset häiritsevät. Hyvin pääsee alkuun tarvitsematta hakeutua minkään elämänvalmentajan kurssille. Riittää kun hengittää rauhallisesti ja antaa aistihavaintojen tulla, ilman arvostelua tai muita ajatuksia. Pyrkii vain olemaan myönteisesti läsnä.

Seuraava hyvä treeni on keskittyä olemaan muille ihmisille läsnä: kuunnella mitä heillä on sanottavana ilman alituista kännykän tai kellon vilkuilua. Ja omalle päänupilleni sopii muutenkin parhaiten keskittyminen yhteen asiaa kerrallaan. Ehkä tältä pohjalta tämä vuosi voisi olla rauhallisempi ja stressittömämpi. Ainakin kun tämä influenssan jälkioireisiin kuuluva sitkeä yskä lopulta paranee…