Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Makkaranpaistoa kalastuskilpailussa

Rauhaisan mökkilampeni rantapusikot kuhisevat kerran vuodessa onkijoita, kun paikallinen metsästysseura järjestää kalastuskilpailut. Me olemme tottuneet kalastamaan katiskoilla, mutta kisan myötä lapset ovat pyytäneet päästä onkimaan. Isotädin lahjoittama onki käteen ja kokeilemaan. Hyvinhän kala nappaa onkeen: peltojen valumavedet ovat rehevöittäneet lampea vuosien mittaan niin, ettei särkikalasta ainakaan ole pulaa. Jokaisen kiinni saadun fisun mukana lammesta poistuu rehevöittävää fosforia.

Kas niin, yhdessä on rymytty pitkin pusikoita saalistamassa, ja koittaa yhteinen illanvietto naapurin rantasaunalla – makkaraa paistaen. Kun kalat on saatu punnittua, ne jäävät lojumaan hylättyinä muovipusseihin. Mitä ihmettä? Ei minulle tulisi mieleenkään heittää kalansaalista hukkaan. Nähtävästi kaikki muut tekevät niin. Joku sentään otti muutaman särjen mukaan kissaa varten. Eikä kenellekään tule mieleen lopettaa kaloja, vaan ne saavat tukehtua hitaasti hengiltä.

Ilmainen vinkki kalansyöntikampanjoiden suunnittelijoille: Lähettäkää kalakisoihin mukaan joku osaava kalankäsittelijä grillin tai muurikkapannun kanssa. Makkaraa ei jaeta ennen kuin jokainen osallistuja on itse lopettanut kalansa, perannut ne, paistanut ja maistanut.
paistettuja särkiä
Kisoissa saalistetut särkikilot päätyivät tänäkin vuonna meidän keittiöömme. Kalaa olikin tehnyt mieli jo pitkään. Seuraavana aamuna en malttanut odottaa lounasaikaan asti, vaan paistoin ensimmäiset särjet jo aamiaiseksi (suomustettuna, sisälmykset poistettuna ja leivitettynä). Aah, oppisivatpa muutkin ymmärtämään herkkujen päälle. Onhan ruotojen kanssa vähän näpräämistä, mutta kyllä särkien syönti on silti helpompaa kuin vaikka rapujen kanssa väkertäminen. Ihan kaikkea ei jaksettu perata, vaan kanat saivat osansa kalaherkuista.

Jos muuten suomustaminen ei innosta, voi kokeilla vaihtoehtoisiakin kalankäsittelytapoja. Vanha tapa laittaa kalaruokaa pienistäkin kaloista on poistaa sisälmykset ja keittää sitten suolavedessä suomuineen kaikkineen. Kun kalat hetken päästä ovat kypsiä, nahka on helppo kuoria pois ja irrotella sitten kalanpalaset vaikka keittoon, kastikkeeseen tai sellaisenaan syötäväksi.

Ilmastosopimus!

ilmastosopimusTänään järjestetään suuria ilmastomarsseja ympäri maailmaa antamassa lähtöpotkua ilmastoneuvottelijoille, jotka jo huomenna aloittavat urakkansa Pariisissa. Tehkää nyt neuvottelijat hyvät kunnon lopputulos, että elämämme ei mene ilmaston sekoamisen takia ihan mullin mallin! Sellaisen etävetoomuksen lähetän täältä Juvalta.

Toivon tarkoitus

Ihmiselämä jää kovin tyhjäksi ja merkityksettömäksi, jos sen tavoitteena on vain onnellisuuden tavoittelu. Meidän pitäisi myös pyrkiä kehittymään paremmiksi ihmisiksi. Tätä on kirjailija Jari Ehrnrooth nähty julistamassa lukuisissa haastatteluissa. Olen samaa mieltä, ja kiinnostuneena luin Ehrnroothin teoksen Toivon tarkoitus. Lähemmin tarkasteltuna yhteistä ei enää paljoa löytynytkään. Olemme nähtävästi kovin eri mieltä siitä, mitä ihmisenä kehittyminen tarkoittaa.

Toivon tarkoituksessa Ehrnrooth ei juurikaan kuvaile, miten hän itse pyrkii kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Osan työstä hän ulkoistaa lapsilleen: ”jos onnistumme kasvattamaan lapsistamme parempia ihmisiä kuin itse olemme, olemme edistäneet ihmisen kulttuurievoluutiota”.

Ehrnrooth ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi eläin muiden joukossa. Hän näkee eläimet ja kasvin vain biomassan kierrättäjinä. ”Jos esimerkiksi jokin eläinlaji kuolee sukupuuttoon, se on ikävää ja murheellistakin, mutta se ei uhkaa kulttuurievoluution jatkumista”.

No, kyllä se voi uhata, jos tulemme poistaneeksi sen lenkin, joka vielä piti eliöiden keskinäisen vuorovaikutuksen verkkoa koossa. Ja etukäteen ei voi tietää, kuinka pitkälle luonnon voi antaa köyhtyä, ennen kuin päädymme palautumattomaan romahdukseen. Siinä mielessä olemme jalat hyvin tukevasti mullassa kiinni.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

Ehrnrooth kirjoittaa paljon suhteesta uskontoon, mutta hänen jumalakuvansa on kovin vanhatestamentillinen ja käskyjen noudattamista korostava. Ymmärrän hänen kritiikkiään ”kaikkivaltiaan terapeutin” vastaanotolle astelevasta nykyihmisestä, mutta kyllä armo nyt kuitenkin on kristinuskon ydin, ollut alusta lähtien. Voi tietenkin käydä kuten hän pelkää, että ihminen mellastaa kerrasta toiseen, kun armo on vastassa aina. Kuitenkin juuri armo on se, mikä meissä tekee muutoksen mahdolliseksi: meille annetaan mahdollisuus palata takaisin yhteisön jäseniksi, vaikka olisimmekin mokanneet.

Ajattelen itse niin, että ihmiseen on hyvin syvälle rakentunut käsitys lahjan ja vastalahjan periaatteesta. Kun saamme lahjaksi armon, hyväksynnän takaisin yhteisöön, meissä herää tarve jakaa hyvää eteenpäin. Niin yksinkertaista se on.

Armon voiman voi tuntea kuka hyvänsä pieniä lapsia kasvattava: kun lapsi raivoaa, heittelee lelut pitkin lattiaa eikä kuuntele kieltoja, hänet voi kutsua syliin. Sylittely- ja lohdutteluhetken jälkeen lapseni ovat itse menneet ja korjanneet jälkensä. Pelkkä vanhatestamentillinen kieltojen ja käskyjen korostaminen ei saa aikaan samaa vaikutusta: ihmisen omaa tahtoa pyrkiä kohti hyvää.

Vaikka näyttäisikin siltä, että kulttuurimme on taantunut omaan nautintoon uppoutuvaksi hedonismiksi, joissakin asioissa olemme vielä edistyneet. Lapsetkin nähdään arvokkaina ihmisinä, joiden kasvattamisessa väkivallan käyttö ei ole enää sallittua. Olemme myös oppineet näkemään ihmisyyden monimuotoisempana kuin aikaisemmin. Yhteiskuntamme laskee ihmiskäsitteeseensä mukaan naiset, homot ja vammaiset, mikä ei ole ollut itsestäänselvää vielä kovin kauan. Toki tässä asiassa kehitys on ollut kovin hidasta, kun kulttuurin edistymisen tähän suuntaan voi ajatella alkaneen jo Jeesuksen opetuksista. Ehkä nämä länsimaisen kulttuurin armoa korostavat, naiselliset piirteet, ovat kuitenkin vieneet kulttuuria eteenpäin.

Mutta siitä olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä, että me tarvitsemme arvoja, jotta olemisemme olisi mielekästä. Jotenkin vain näen hänen teostaan lukiessani hänen ihanneihmisekseen jonkinlaisen akateemisen yrmyilijän, joka tunteensa poissulkevana tarkastelee maailmaa ja harjoittaa korkeakulttuuria. Ne ihmiset, joiden olen nähnyt olevan itsensä ja maailman kanssa rauhassa ja tasapainossa, ovat kovin erinäköisiä, myös keskenään: tinkimättömiä ympäristöaktivisteja, lähiseurakunnan aktiiveja, somaliyhteisön onnellisia jäseniä. Arvot ovat erilaisia, mutta he kaikki tietävät keitä ovat, ja toimivat toisten hyväksi.

Kun mietin omaa ihanneyhteisöäni, näen jonkinlaisen permakulttuuria kehittävän ituhippiporukan, vähän kuin Margaret Atwoodin romaanissa Herran tarhurit. Niin, ei ole enää yhtenäiskulttuuria, emmekä jaa samoja arvoja. Jos se ituhippijoukko onnistuu löytämään tavan elää rauhassa ja sopusoinnussa, ja pyrkii kehittämään permakulttuuria yhä pitemmälle, kelpaako se Ehrnroothille Toivon tarkoituksen tavoitteluksi? Mitä teidän lukijoiden mielestä pitäisi tavoitella? Vai voiko jäädä kotisohvalle rellottamaan kärsimättä lopulta tyhjyyden tunteesta?

Lahjaksi elämys

Ituhipit ovat iät ja ajat suosineet lahjavalinnoissaan aineettomia lahjoja, jotta kaapit eivät täyttyisi turhalla roinalla. Ilahduin kun huomasin, että elämyslahjat on nykyään tuotteistettu muillekin kuin ympäristöihmisille. Ja alan firmoja on syntynyt kuin sieniä sateella: Elämyslahjat, Kokemuskauppa.com, Greatdays, Live it

Helsinki yläilmoista

Helsinki yläilmoista. Kuva: Timo Noko, Flickr, CC.

Keväällä ohjelmassa on monet synttärit, joten lahjavalikoimaa on ihana plärätä. Ehdotin Tompalle kuohuviiniä yläilmoissa -elämystä. Hän valitteli, ettei välitä skumpan mausta ja epäili, että Helsingin yläpuolella voisi käydä kylmä viima. Päädyimme valitsemaan hänen synttärilahjakseen mieluummin käsiaseilla ampumisen. Sekin on asia, jota olen aina halunnut kokeilla. Tai oikeastaan mieluummin kivääriä, mutta parempi käsiaseetkin kuin ei mitään. Kämppikselle ostimme Elämyslahjojen lahjakortin. Odotan uteliaana, mitä hän valitsee.

Vauhdikkaita elämyksiä selaillessa tulee mieleen, että olisikohan sittenkin ympäristöystävällisempää vain ostaa se koriste-esine kirjahyllyyn. Valikoima on valtava: stunt-kyydityksiä, formula-autolla ajoa, pienkoneella lentämistä… Toki myös kiipeilypuistoja, sukellusta ja karhukojulla odottelua.

MiG-hävittäjä. Kuva: AereiMilitari.org, Flickr, CC.

MiG-hävittäjä. Kuva: AereiMilitari.org, Flickr, CC.

MiG-29 -hävittäjän ohjaamo, kuva: Anemone Nemorosa, Flickr, CC.

MiG-29 -hävittäjän ohjaamo, kuva: Anemone Nemorosa, Flickr, CC.

Hämmentävää muuten, millaisia ennakkoluuloja elämysfirmoilla on sukupuolten perusteella: Elämyslahja naiselle -paketissa tarjotaan hemmottelujuttuja, Elämyslahja miehelle taas pitää sisällään valikoiman vauhdikkaita elämyksiä. Kiehtovimmalta *minusta* nimittäin näytti Elämyslahjojen tarjoama Lento avaruuden rajoille: venäläisellä MiG-hävittäjällä lennetään ylös avaruuden rajalle asti. Osallistujan luvataan pääsevän itse jopa hävittäjän ohjaimiin joksikin aikaa. Ihana villi itä, jossa kaikki järjestyy! Hintaakin on kyllä lähes 21 000 e.

Muuten vain MiG-hävittäjää pääsisi lentämään, yli äänen nopeuden, puolella siitä hinnasta. Tavallisen painottomuuslennon saisi vähän yli kuudella tonnilla, olisihan sitä siinäkin. Aloin jo laskeskella lentojen hintaa suhteessa vuosituloihini, kunnes eko-omatuntoni alkoi muistutella siitä hiilidioksidipäästövuoresta, joka huvituksesta seuraisi.*Huokaus*, no ei sitten. Ehkä tänä kesänä voisimme viimein käydä perheen kanssa vaikka ratsastuksen alkeistunnilla, sellaisen saisi sitä paitsi muutamalla kympillä.

Kohta pääsee äänestämään!

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

Ennen istuin samassa johtokunnassa naapurissa asuvan vuorineuvoksen kanssa, ja sain toisinaan häneltä kyydin kotiin. Kokoomusvaikuttaja halusi edistää hyviä välejä valtapuolueiden kesken, ja viritteli keskustelua urheilusta. Jouduin sanomaan, etten ole seurannut aihepiiriä yhtään, enkä oikein osaa eläytyä jännittämään pelin tai kisan lopputulosta. Sillä mitä väliä on, kuka urheilukisoissa voittaa?

Sen sijaan vaalit ovat tapahtuma, joka saa politiikkaa harrastavan syttymään. Ja voittajalla on väliä, sillä voittajapuolueet hallitsevat meitä kaikkia koskevaa päätöksentekoa monta vuotta! Naapurinikin sanoi seuraavansa vaaleja mielellään, mutta ehdolle hän ei enää halunnut, koska ehdokkuuteen väistämättä kuuluva itsensä myyminen on niin epämiellyttävää puuhaa. Olen samaa mieltä. Mutta ääniä ei tule, jollei tuo mielipiteitään jotenkin esille.

Ensi keskiviikkona pääsee jo ennakkoäänestämään tämän kevään eduskuntavaaleissa! Silloin siirrytään vaalityössäkin tosi toimiin. Herään aikaisin ja osallistun vihreiden perinteiseen radan valtaukseen: jaan lähimetroasemallani suosikkiehdokkaideni esitteitä aamuruuhkassa. Tiiveimmin olen mukana ilmastoteemoja korostavan Maria Vuorelman tukiryhmässä ja jaan samalla myös ekostara Leo Straniuksen esitteitä.

vaalimainoksia

kuva: Helge V. Keitel, Flickr, CC

Tukiryhmäläisten tehtävä on auttaa ehdokkaansa näkymistä auttamalla tapahtumien järjestämisessa ja jakamalla esitteitä. Tiedän, että on ärsyttävää, kun kymmenen ihmistä on työmatkalaista vastassa työntämässä lappusia kouraan, mutta tiivis jalkatyö on kustannustehokkainta kampanjointia. Lehtimainokset ovat hirvittävän kalliita, ja vihreät on ainoa isohko puolue, joka ei saa taloudellista tukea miltään eturyhmältä. Ehdokkaat maksavat lähes kaiken omasta lompakostaan ja tukiryhmänsä lahjoituksilla. Alle 20 000 euron budjetilla ei juuri kannata lähteä yrittämään läpipääsyä.

Mutta jännitys! Sitä on luvassa, sillä vihreiden lista Helsingin vaalipiirissä on näissä vaaleissa todella kova ja moni vanha konkari on väistynyt. On vaikea valita, kun hyvä ehdokkaita on niin monta. Ainoastaan varsinaisia luonnonsuojeluehdokkaita jään kaipaamaan, mutta ilmaston puolustamisen ykkösasiakseen nostavia on jo monta.

Hesarin siteeraaman mielipidekyselyn mukaan lähes kaksi viidestä helsinkiläisestä voisi antaa äänensä Pekka Haavistolle. Hän on ylivoimaisesti suosituin ehdokas yli puoluerajojen. Itselläni on juuri kesken Haaviston muutaman vuoden takainen kirja Anna mun kaikki kestää, jossa hän kertoo työstään rauhanneuvotteluissa eri puolilla maailmaa.

Mutta, lukija hyvä. Jos lastesi tulevaisuus on tärkeä asia, anna äänesi vaaleissa vastuulliselle ehdokkaalle! Se on tavalliselle tallaajalle helpoin tapa vaikuttaa maailman menoon. 🙂

Ensimmäistä kertaa hirvipeijaisissa

Kävinpä ensimmäistä kertaa hirvipeijaisissa. Olen sallinut maideni käytön hirvenmetsästykseen koko sen ajan, kun olen ne omistanut, jo 18 vuoden ajan. Mutta peijaisissa en ollut aikaisemmin käynyt, olenhan ollut kasvissyöjä tai oikeastaan lihattoman ruokavalion noudattaja vielä pitemmän ajan.

Ai että kuinka kasvissyönti ja hirvenmetsästys sopivat yhteen? Tämä on aiheuttanut päänvaivaa. Olen halunnut olla hyvissä väleissä naapurien kanssa, ja nyt halusin tutustua paikalliseen kulttuuriin. Toisaalta on luonnon laki, että hirvien osa on olla petojen saalista. Suurpetojen määrän ei ole sallittu päästä niin suureksi, että ne yksin hoitaisivat hirvikannan koon säätelyn. Niinpä hirviä on metsästettävä, jotta ne eivät lisääntyisi liikaa. Tavoiteltavaa tietysti olisi, että suuremman petokannan olemassa olo sallittaisiin ja suurempi osa hirvistäkin päätyisi suden suuhun ja karhun kitaan.

Omassa eettisessä ajattelussani luonnonsuojelu ja lajien monimuotoisuuden säilyminen ovat etusijalla eläinyksilöiden kokemuksiin verrattuna. Ihmisen toiminnassa on tuomittavinta se, että viemme tilaa muilta lajeilta ja köyhdytämme luonnon rikkautta.

Hyväksyn siis hirvenmetsästyksen, kunhan hirviä riittää alueen alkuperäisille pedoillekin. Nykyisillä hirven saalismäärillä emme vie paistia pedon suusta. Suurpetojen ahdinkoon on enemmän syynä ihmisten ylivarovaisuus ja tarve pitää alueet ihmisen hallinnassa, siis suurpetojen itsensä metsästys.

Entäs ne juhlat sitten? Odotin tutustumista uusiin ihmisiin, mökin lähinaapurit kun tunnen ennestään. Ja jotenkin ajattelin, että kun kyseessä on ammoisista ajoista jatkuva perinne, siihen kuuluisi myös mystisiä rituaaleja. Teekkariden pöytäjuhlissa olin tottunut siihen, että mystistä ohjelmaa järjestetään ja laulu raikaa. Mutta vähän vaisua oli peijaisissa. Oli toki hienoa tavata ihmisiä ja nähdä, että yhteinen juhla vetää puoleensa mökkinaapurit perheineen. Peijaisethan ovat alunperin ison pedon ”muistotilaisuus”: vähän kuin hautajaiset, joissa lepyteltiin pedon henkeä ja varmistettiin sen palaaminen takaisin.

Peijaisten ohjelmassa oli tällä kertaa kaikkien toivottaminen tervetulleeksi, lyhyt puhe metsästysseuran edustajalta ja ruokailu. Ja sitten kotiin. Menneinä vuosina oli kuulemma ollut kostea juhla paikallisessa hotellissa ja tanssit. Nyt ei ollut alkoholia eikä musiikkia, kustannussyistä kuulemma, eikä ole enää paikallista hotelliakaan. Siiskosen Punaisen piipun kievari oli kuitenkin siitä hyvä paikka, että vastapäiseltä pysäkiltä voi hurauttaa linja-autolla Helsinkiin asti.

Ensi kerralle esitän sellaisen toiveen, että juhlaohjelmaan voisi lisätä tutustumista muihin. Edes pitkän linjan paikkakuntalaiset eivät kaikki tunne toisiaan. Vähintäänkin pöydät voisi yhdistää pitkiksi pöydiksi, eikä tutustumisleikkikään olisi huono juttu. Kiitos järjestäjille tästä vuodesta ja toivottavasti tavataan myös ensi vuonna!

Ps. Ai että tuliko massu kipeäksi, kun söin lihaa pitkän tauon jälkeen? Ei onneksi. Olin harjoitellut syksyn mittaan syömällä reissussa ja joissakin kokouksissa leikkelesämpylöitä, kun kasvisvaihtoehtoa ei ollut tarjolla. Ja kyllä ateriakin maistui hyvältä. Olen huomannut, että sitkeä väsymykseni on helpottanut nyt syksyllä. Onko lihassa jotain, mitä en ole kala-kananmunaruuista saanut tarpeeksi? Tai sitten vaihtelu todellakin virkistää?

Mitä oikeasti olen ostamassa? Ituhippi ja krääsätön joulu

Mieheni Tomppa voitti kerran arpajaisissa kapselikahvinkeittimen. Hohhoijaa, ajattelimme: kuka nyt *oikeasti* haluaa vielä yhden keittiökoneen ja keittää juomansa kalliista yksittäispakatuista kapseleista? No, aika moni halusi. Huutonetissä keittimestämme kehkeytyi oikea huutokisa. Huutokisan voittaja kiirehti laitteen lähettämistä. Hän oli jo ostanut kaakaokapselit valmiiksi ja odotti kärsimättömänä yhteistä kaakaohetkeä lastensa kanssa. Ostoksen tavoitteena olikin yhteinen mukava hetki perheen kanssa. Ehkäpä he olisivat voineet viettää yhtä erityisen kaakaohetken vaikkapa hankkimalla paketin erityishyvää kaakaojauhetta. Olisi tilaakin säästynyt keittiötasolta.

Sen verran olen antanut periksi kuluttamiselle, että herkkuruokien merkitystä en väheksy. Kulttuurissa kuin kulttuurissa ne ovat tapa osoittaa rakkautta läheisille ihmisille. Meillä kuusivuotiaalla Taitolla on tapana sanoa, että hän rakastaa minua enemmän kuin isää, koska minulla on tapana antaa lapsille enemmän suklaata. Olisihan se hienoa, jos rakkauden perusta olisi ylevämpi, mutta ruoka herättää paljon lämpimiä tunteita. Toki kohtuudessa kannattaa pysyä, niin herkut säilyttävät erityisyytensä. Meillä otetaan toisinaan jälkiruuaksi palat tummaa suklaata, ja herkkuhetki on sillä vietetty. Kun valitsee luomua ja reilua kauppaa, mukavista hetkistä saavan osansa myös herkun tuottajat.

lahjojen sisältöMietin usein mainosten äärellä, että se mitä myydään ja se mitä ostetaan, ovat eri asioita. Lomamatkojen mainoksissa ei näy lentokenttäjonoja, roskaantuneita rantoja tai tolaltaan menneen ilmaston tuottamia omituisia sääilmiöitä. Sen sijaan niissä kyllä myydään mukavaa yhdessäoloa lähes poikkeuksetta. Kun tietää, mitä on ostamassa, on vaihtoehtojenkin miettiminen helpompaa: voisiko yhtä ihanan yhteisen hetken saavuttaa perheen hiihtoretkellä metsän rauhaan? Tai tutustumalla suvun historiaan kyläilemällä jonkun harvoin nähdyn sukulaisen luona? Samalla saattavat jäädä kokematta turhauttavat hetket lentokenttäjonossa.

Toinen asia, mitä kaupasta tai matkatoimistosta usein ostetaan, on status. ”Kröhöm, minulla muuten oli varaa ja makua tämän ylellisyystuotteen hankkimiseen.” Statuksen hankkimisellekin on vaihtoehtoja. Yleensä osaavia ja auttavaisia ihmisiä arvostetaan, oli osaamisen laji melkein mikä hyvänsä. Osaamistaan voi vaihtokaupata vaikkapa aikapankin kautta, itse olen jäsen Stadin aikapankissa. Oppilaskunnan aktiivivahemmatkin saavat osakseen arvostusta. Kuulun facebookissa Omavaraistaloudet-ryhmään, jonka jäsenten osaamisesta yllätyn uudelleen ja uudelleen. Uuden taidon hallinta virkistää päänuppiakin paremmin kuin luksustavaroiden keskellä loikominen.

Lapsille kaupasta halutaan usein ostaa hyvää mieltä. Kyllähän he jonkin aikaa jaksavatkin innostua uudesta lelusta, mutta vanhempien ajasta yllättävän iso siivu voi kulua leluvuoren pitämiseen järjestyksessä. Ja se on pois mukavista yhteisistä hetkistä. Lapsiperheissä on melkein aina pula auttavista käsistä ja läsnäolosta. Ne ovat tänäkin jouluna kovin toivottuja lahjoja: rohkeasti siis lahjoittamaan lastenhoitoapua, kulttuuririento lasten seurana, askarteluhetki tai luontoretki. Jos ihan välttämättä haluaa ostaa jotain käsinkosketeltavaa, syötävät asiat ovat parhaita. Herkkujakin vain usein tulee niin paljon, että niitä joutuu säännöstelemään pitkälle helmikuuhun asti. Avun ohella me perheen aikuiset ilahtuisimme eniten hyväntekeväisyyslahjoista.

Tänään 28.11. Älä osta mitään -päivänä onkin hyvä hetki ideoida lisää lahjoja, jotka eivät lisää vastaanottajan rojuähkyä!

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Irti markkinoiden vallasta

Olin haastateltavana Kaupungin kasvo -sarjassa helsinkiläisseurakuntien Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, aiheena tuulivoima-aloitteemme, jonka luovutimme kaupungille jokin aika sitten. Kirkko ja Kaupunki on muutenkin suosikkilehteni, nytkin siinä oli mainio teologi Patrik Hagmanin haastattelu. Hän on löytänyt yhtymäkohtia varhaisten kristittyjen toiminnan ja nykyisen kaiken kaupallisuutta vastustavan aktivismin väliltä. Varhaiskristillisille messun viettäminen oli tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa, ja sellaisena jumalanpalveluksen voi yhä nähdä. Hagmanilta kirjoittaa oivalluksistaan juuri ilmestyneessä teoksessaan Om sann gemenskap.

läsnäoloa purkissa

kuva: Elena, Flickr.com

Kapitalismi synnyttää ihmisissä aina uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Hagman lainaa yhteiskuntafilosofien näkemyksiä, joiden mukaan tarvitsemme kehon, joka ei seuraa vallan komentoja. Teologi ehdottaa keinoksi nykyaikaan sovitettuja askeettisia harjoituksia. Persoonallisuus sijaitsee kehossa, joten myös vastarinta on maailman muuttaminen on paras aloittaa siitä. Jotta voimme irrottautua kuluttamisen ikeestä ja toteuttaa itseämme muulla tavoin, voimme aloittaa vaikka näin:

– Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.

Läsnäolon taidon harjoittelemiseksi:

– Älä koskaan ota puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista.

Aika kevyttä, vai mitä? Ainakin varhaiskristillisten erämaaprojektien rinnalla. Minusta kannattaa pyrkiä vähän enempäänkin. Itse suosittelen mainonnan välttämistä kaikin keinoin: Ei mainoksia -lappu oveen, Adblock selaimeen ja tv:n tuijotuksen sijaan parempaa iltaohjelmaa. Minua ahdistaa, että edes kauppojen välttely ei riitä viemään ajatuksia tavaroiden haalimisesta: kirppari vetää puoleensa ostarilla käydessä, ja huuto.netistä on helppo poimia mukaan kaikenlaista, kun lapset kuitenkin aina tarvitsevat milloin mitäkin. Kotona sitten aikaa ja huomiota menee tavaravuoren hallintaan, vaikka meillä vuori onkin rajallisemman kokoinen moneen kuluttamiseen perehtyneempään verrattuna.

Katse siis yhteisöllisyyttä edistäviin asioihin sen sijaan, että miettisin, miten ilmaisen itseäni uudella vaateparrella. Teologi Hagman näkee jumalanpalveluksen ja ehtoollisen keinona vapautua keskinäisestä vertailusta ja ottaa elämä vastaan lahjana. Hänelle se on kaikkea yhteisöllinen tapahtuma: elämä saa sisältönsä siitä, että voi liittyä yhteen toisten kanssa. Tämä elämänsisältö on tavoittelemisen arvoinen, vaikkei elämää katsoisikaan kristillisestä näkökulmasta. Pelkkä kuluttajan rooli jättää olon kovin tyhjäksi.

« Older entries