Mitä oikeasti olen ostamassa? Ituhippi ja krääsätön joulu

Mieheni Tomppa voitti kerran arpajaisissa kapselikahvinkeittimen. Hohhoijaa, ajattelimme: kuka nyt *oikeasti* haluaa vielä yhden keittiökoneen ja keittää juomansa kalliista yksittäispakatuista kapseleista? No, aika moni halusi. Huutonetissä keittimestämme kehkeytyi oikea huutokisa. Huutokisan voittaja kiirehti laitteen lähettämistä. Hän oli jo ostanut kaakaokapselit valmiiksi ja odotti kärsimättömänä yhteistä kaakaohetkeä lastensa kanssa. Ostoksen tavoitteena olikin yhteinen mukava hetki perheen kanssa. Ehkäpä he olisivat voineet viettää yhtä erityisen kaakaohetken vaikkapa hankkimalla paketin erityishyvää kaakaojauhetta. Olisi tilaakin säästynyt keittiötasolta.

Sen verran olen antanut periksi kuluttamiselle, että herkkuruokien merkitystä en väheksy. Kulttuurissa kuin kulttuurissa ne ovat tapa osoittaa rakkautta läheisille ihmisille. Meillä kuusivuotiaalla Taitolla on tapana sanoa, että hän rakastaa minua enemmän kuin isää, koska minulla on tapana antaa lapsille enemmän suklaata. Olisihan se hienoa, jos rakkauden perusta olisi ylevämpi, mutta ruoka herättää paljon lämpimiä tunteita. Toki kohtuudessa kannattaa pysyä, niin herkut säilyttävät erityisyytensä. Meillä otetaan toisinaan jälkiruuaksi palat tummaa suklaata, ja herkkuhetki on sillä vietetty. Kun valitsee luomua ja reilua kauppaa, mukavista hetkistä saavan osansa myös herkun tuottajat.

lahjojen sisältöMietin usein mainosten äärellä, että se mitä myydään ja se mitä ostetaan, ovat eri asioita. Lomamatkojen mainoksissa ei näy lentokenttäjonoja, roskaantuneita rantoja tai tolaltaan menneen ilmaston tuottamia omituisia sääilmiöitä. Sen sijaan niissä kyllä myydään mukavaa yhdessäoloa lähes poikkeuksetta. Kun tietää, mitä on ostamassa, on vaihtoehtojenkin miettiminen helpompaa: voisiko yhtä ihanan yhteisen hetken saavuttaa perheen hiihtoretkellä metsän rauhaan? Tai tutustumalla suvun historiaan kyläilemällä jonkun harvoin nähdyn sukulaisen luona? Samalla saattavat jäädä kokematta turhauttavat hetket lentokenttäjonossa.

Toinen asia, mitä kaupasta tai matkatoimistosta usein ostetaan, on status. ”Kröhöm, minulla muuten oli varaa ja makua tämän ylellisyystuotteen hankkimiseen.” Statuksen hankkimisellekin on vaihtoehtoja. Yleensä osaavia ja auttavaisia ihmisiä arvostetaan, oli osaamisen laji melkein mikä hyvänsä. Osaamistaan voi vaihtokaupata vaikkapa aikapankin kautta, itse olen jäsen Stadin aikapankissa. Oppilaskunnan aktiivivahemmatkin saavat osakseen arvostusta. Kuulun facebookissa Omavaraistaloudet-ryhmään, jonka jäsenten osaamisesta yllätyn uudelleen ja uudelleen. Uuden taidon hallinta virkistää päänuppiakin paremmin kuin luksustavaroiden keskellä loikominen.

Lapsille kaupasta halutaan usein ostaa hyvää mieltä. Kyllähän he jonkin aikaa jaksavatkin innostua uudesta lelusta, mutta vanhempien ajasta yllättävän iso siivu voi kulua leluvuoren pitämiseen järjestyksessä. Ja se on pois mukavista yhteisistä hetkistä. Lapsiperheissä on melkein aina pula auttavista käsistä ja läsnäolosta. Ne ovat tänäkin jouluna kovin toivottuja lahjoja: rohkeasti siis lahjoittamaan lastenhoitoapua, kulttuuririento lasten seurana, askarteluhetki tai luontoretki. Jos ihan välttämättä haluaa ostaa jotain käsinkosketeltavaa, syötävät asiat ovat parhaita. Herkkujakin vain usein tulee niin paljon, että niitä joutuu säännöstelemään pitkälle helmikuuhun asti. Avun ohella me perheen aikuiset ilahtuisimme eniten hyväntekeväisyyslahjoista.

Tänään 28.11. Älä osta mitään -päivänä onkin hyvä hetki ideoida lisää lahjoja, jotka eivät lisää vastaanottajan rojuähkyä!

Mainokset

Joulumyyjäiset – miten kävi?

lehtikaalisipsejäPitäisi näemmä lukea ruokablogeja ja trendikkäitä lehtiä ennen kuin suunnittelee joulumyyjäisten tarjontaa. Minä näprään omenarenkaita somiin lasipurkkeihin ja kiiltokuvilla koristeltuihin paperipusseihin. Ja arvatkaa mitä ihmiset niistä myyjäisistä ostavat? Aivan oikein – lehtikaalisipsejä! Myynnissä on kakkuja, karjalanpiirakoita, pipoja, kaulaliinoja, joulukortteja, jouluisia tiskirättejä. Ja ihmiset tulevat ja ostavat lehtikaalisipsejä – LEHTIKAALISIPSEJÄ, kyllä vain. Tätä minä muotivillityksiä seuraamaton en osannut ennakoida. No, kiva juttu, että terveelliset pöperöt kelpaavat – mekin söimme jo yhden pussillisen. Ja menihän niitä omppupusseja, tiskirättejä ja lahjapussejakin sentään.

joulumyyjäisten tarjontaa

Minun pöydälläni oli myynnissa omppurenkaita raitapusseihin ja lasipurkkeihin pakattuna. Niiden seurana oli myös jouluisia tiskirättejä ja lahjapusseja.

Aikaisemminkin mukana olleet myyjät sanoivat, että myyjäistuotteiden menekki on muuttunut. Ennen kävivät kaupaksi pipot ja lapaset. Nyt halutaan mieluiten syötäviä asioita, jotka eivät jää täyttämään kaappeja. Harmitti monen taitavan käsityöharrastajan puolesta. Onhan se toisaalta kaivattu muutos, että ollaan tiukkoina sisälle pääsyä yrittävää tavaravuorta vastaan.

Vieressäni myyntipöytää piti käsityöharrastaja, jonka kauniisti muotoiltuja kangaslintuja oli viety Japaniinkin hyvänlainen erä. Kotikaupunginosani asukkaat eivät ihme kyllä linnuille lämmenneet. Minulle tuli sentään kaksi kappaletta vaihtokauppoina. Niissä on hauska kierrätysidea: kirjaillut pöytäliinat ovat muuttuneet yksilöllisiksi lintuhahmoiksi.

Tein muitakin hyviä vaihtokauppoja toisten myyjien kanssa: Taiton entiseltä hoitajalta sain villasukat Taitolle ja ihanan kukkaheijastimen Valokille omenapurkkejani vastaan.

Vieläköhän sitä saisi kerättyä kamppeensa ja mentyä toisiinkin myyjäisiin. Missä ovat Helsingin mukavimmat joulumyyjäiset? Siis sellaiset, joiden myyntipöytään pikkutoimijallakin on varaa.

Joulumyyjäisiin

omenarenkaita lasipurkissaTänä vuonna saimme ennätysmäisen omenasadon. Koko syyskuun ajan mökillä rei’itimme omenaporalla, pilkoimme, ripustimme renkaita naruihin ja lämmitimme saunakuivaamoamme. Tomppa teki isoimman työn, kun singahtelin välillä kokouksiin Helsinkiin. Lopulta kuivattuja omenarenkaita oli niin paljon, että loput sata kiloa omenia veimme mehuasemalle.

Kun katsoin kotona kaappeja täynnä omenarenkaita, tulin siihen tulokseen, että tänä vuonna joulumyyjäiset kutsuvat. Tilasin netistä ja tukusta erän lasipurkkeja ja paperipusseja, valikoin askartelukaupasta kiiltokuvia ja koristenarua. Tilasin jopa liitutaulun, johon hintoja on näppärä kirjoittaa. Laskua on jo kertynyt niin paljon, ettei omenarenkailla taideta saada tuottoa kokoon, mutta piirtäväthän lapsetkin mielellään siihen liitutauluun…

joululahjapussejaPusseista osan askartelin lahjapusseiksi, joita myydään sellaisenaan. Pieni joululahja rakkaalle ihmiselle on helppo tuunata, kun laittaa vain pussiin jotain vastaanottajalle sopivaa. Aika monelle sopivaa on esimerkiksi suklaa…

Uurastaessani laskeskelin tuntipalkkaa ja hintaa, joka tuotteista pitäisi saada, jotta pääsisin totutulle 19 euron tuntipalkalleni. Enpä taida ihan päästä, mutta pääsenpä kerrankin askartelemaan niin paljon kuin mieli tekee.

Tompalle perustelin kuluja sillä, että jos yrittäjyys kiinnostaa, pitäähän siitä hankkia kokemusta. Ja kokemuksesta voi joutua vähän maksamaankin. Ylihuomenna nähdään, onko kukaan kiinnostunut. Tervetuloa Ylistalolle nauttimaan myyjäistunnelmasta!

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Syksyn juhlat päiväkodissa ja kotona

Lapset kirmasivat perjantaina päiväkotiin ja eskariin kissa- ja apinapuvuissaan ja herkkusäkki mukana. Molemmissa juhlittiin koko päivä halloweeniä. Naamiaiset ovat kivoja, mutta niiden rinnalle kaipaan omien perinteiden säilyttämistä. Kekrin tai pyhäinpäivän vietto ei nimittäin ohjelmaan kuulunut.

kuva: Frans Mäyrä

kuva: Frans Mäyrä

Nuorimmainen sentään kävi edellisenä päivänä lastenkirkossa, jossa mietittiin, miten voi muistella joukostamme poistuneita lähiomaisia. Tilaisuuden sisältö oli kiva: keskityttiin muisteluun, jollainen sopii kaikille uskonnosta riippumatta. Tämä ohjelma jäi kuitenkin väliin kaikilta niiltä, jotka eivät vanhempiensa päätöksestä osallistu seurakunnan tilaisuuksiin.

Ihmiselle on tärkeää kuulua johonkin ja tuntea omia juuriaan. Me kaivoimme pyhäinpäiväviikonloppuna vanhat valokuvat esille. Taito kyseli paljon etenkin pienempänä, miksi hänellä on neljästä mahdollisesta isovanhemmasta vain kolme. Olen selittänyt, kuinka Viljo-isälläni oli niin huonot elämäntavat, että hän ehti kuolla jo paljon ennen lastenlasten syntymää. Niin, se oli se alkoholi. Nyt katsottiin kuvia niin hänestä kuin lapsuuden kotitaloistani ja kavereista.

– Ja entäs tuossa sitten, oletko se sinä isä?
– Ei, vaan (köh, kröh) äidin ensimmäinen poikaystävä
– Jaa.

Löytyihän sieltä paljon muutakin. Tässä on äiti vanhojen tansseissa ja tässä penkkareissa. Ja löytyi sentään kuva isästäkin melkein viidentoista vuoden takaa, hiuksetkin olivat paljon lyhyemmät. Pitääpä laittaa nämä kunnolla kansioon, kun on joskus aikaa.

Kekriäkin meillä vietettiin aikaisemmin syksyllä. Mökiltä tuotu jättikurpitsa avattiin ja siitä tehtiin ystävien kanssa keitto. Sen kanssa leivottiin vielä perunarieskoja omista perunoista. Voin kuvitella, kuinka mahtava tunne on ollut nauttia syksyn sadon runsaudesta entisaikoina, kun se on näin voimaannuttavaa nytkin. Mummoni lapsuudenkodissa on vielä vietetty kekriä, mutta siitäpä perinne on hiipunut. Ohjelmassani onkin haastatella vanhoja sukulaisia ja kysyä, mitä kekrin viettoon siihen aikaan kuului. Toivottavasti saan aikaiseksi, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ps. Jos tätä lukee joku, jolla on vaikeuksia pitää korkki kiinni, kannattaa uhrata ajatus myös lapsille ja lapsenlapsille. Heille vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeitä, ja on suuri menetys, jos ei voi kysyä eikä tutustua. Bussissa joskus viinalta haisevat tyypit tulevat ylpeänä kertomaan lapsenlapsistaan. Toivottavasti ovat sentään heidän seurassaan selvinpäin.