Samoalaisen mietteitä eurooppalaisesta elämästä

Papalagit-kirjaPitkään hellejaksoon sopi hyvin lukemiseksi kirjaston poistohyllystä löytämäni pokkari Papalagit, jonka esipuheessa Erich Scheurmann kertoo koonneensa kirjansa samoalaisten kyläpäällikön Tuiaviin muistiinpanoista, joita tämä oli tehnyt kierrettyään kansantanssiryhmän mukana Euroopassa. On kovin harvinaista päästä tutustumaan luonnonkansan edustajan näkökulmaan elämästä, joten ahmaisin kirjan saman tien.

Samoalla on ympäri vuoden yhtä lämmintä kuin Suomen parhaina hellepäivinä. Elämän ehdotkin ovat kovin toisenlaiset. Meillä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat keränneet tarpeeksi talvivarastoja, eivätkä jääneet vain lekottelemaan auringossa. Nyt helteisenä heinäkuuna mökkiläinen voi nauttia muutaman päivän samoalaisesta elämänmenosta: perunamaa on jo alkanut tuottaa satoa, samoin kasvimaa. Marjasato kypsyy, kalanpyydyksistä voi hakea proteiinitäydennystä, naapurista tinkimaitoa. Voin nukkua ikkuna auki nauttien raittiista ilmasta. Mutta mitä miettikään samoalainen Tuiavii yli sata vuotta sitten eurooppalaisten (heidän kielellään papalagien) elämästä?

Tavaroita on kuitenkin kahdenlaisia. On Suuren Hengen meidän näkemättämme tekemiä tavaroita, joiden eteen ei meidän ihmisten tarvitse tehdä työtä tai nähdä vaivaa, kuten kookospähkinät, simpukat ja banaanit. Sitten on ihmisten tekemiä tavaroita, joiden eteen täytyy työskennellä ja ponnistella kovasti, kuten sormukset, ruokakipot ja kärpäslätkät. … Mutta kenelläpä olisi enemmän Suuren Hengen tavaroita kuin meillä? Katsokaa ympärillenne, aina kaukaisuuteen asti, jossa maan reuna kohtaa sininen holvin. Kaikkialla on suuria asioita: aarniometsä villeine kyyhkysineen, kolibreineen ja papukaijoineen, laguunit merimakkaroineen, simpukoineen ja rapuineen sekä muine merenelävineen, ranta vaaleine kasvoineen ja pehmeine hiekkataljoineen, suuri vesi, joka voi suuttua soturin lailla tai hymyillä kuin taopou, suuri sininen holvi, joka liikkuu koko ajan ja jonka suuret kukat antavat meille kultaista ja hopeista valoa. Miksi meidän pitäisi olla typeriä ja vielä tehdä tavaroita näiden Suuren Hengen ylevien tavaroiden lisäksi?

Oi veljet, kunpa vain pystyisitte uskomaan minua; olen päässyt perille papalagien ajatuksista ja siitä mitä he tahtovat, yhtä selvästi kuin keskipäivän auringon valossa. Tuhottuaan Suuren Hengen tavaroita siellä, minne vain ovatkin saapuneet, he haluavat omin voimin herättää henkiin tappamansa, ja tällä tavoin he alkavat uskoa olevansa itse Suuri Henki, koska kerran tekevät paljon tavaroita.

Myös siellä missä papalagien majat ovat, paikoissa, joita he kutsuvat kaupungeiksi, maa on tyhjä kuin avoin kämmen, ja siksi papalagit ovat hämillään ja leikkivät Suurta Henkeä, jotta voisivat unohtaa sen, mitä heiltä puuttuu. Koska he ovat niin köyhiä ja heidän maansa niin lohduton, he kahmivat tavaroita, keräävät niitä kuin hullut keräävät kuihtuneita lehtiä, ja täyttävät majansa niillä.

Pokkarissa ei ollut alkuperäisestä julkaisuvuodesta mainintaa, mutta netissä mainittiin kirjan julkaisuvuoden olleen jo 1920. Teosta ei liene *oikeasti* tehty jonkun päällikön muistiinpanoista, mutta Scheurmann joka tapauksessa vietti vuoden Samoan saarilla 1914 ja sanoo ystävystyneensä Tuiaviin kanssa Upolun saarella. Kirjoituksissa käsitellään monia teemoja, joita ovat mm. raha, toisten auttaminen ja hetkistä nauttiminen parhaaseen mindfullness-henkeen. Kovin ajankohtaista luettavaa siis edelleenkin, vaikka on kirjoitettu jo ennen muovin ja digilaitteiden keksimistä! Riittävästi ei Tuiaviin vetoomus onnistunut hänen maanmiehiään vakuuttamaan, sillä saarten sademetsistä on nykyään tuhottu jo 80 %. Omanlaisen kulttuurin sanotaan kuitenkin olevan yhä voimissaan.

Mainokset

Mitä maalla harrastetaan?

Kun aikoinaan kerroin äidilleni, että muutamme perheen kanssa Helsingistä maalle, hän voivotteli lasten kaventuvia mahdollisuuksia. Hyvästi Cantores minores -muskari ja muut harrastukset.

Ajattelin, että lapset löytäisivät kavereita ja kirmaisivat ulkona omissa puuhissaan, kuten olen itsekin tehnyt lapsena kaupungin laitamilla. No, kavereita on kyllä löytynyt, mutta kyläilystä toiselle puolelle kirkonkylää pitää aina sopia erikseen. Ja me taas sinnikkäästi haluamme asua sillä puolella, josta on kävelymatka onnibussin pysäkille. Harrastustarjonta sen sijaan on hämmästyttävänkin monipuolinen.
joki

partioretkellä joen rannassaJuuri vietimme ihanan päivän koko perheen kanssa partiolaisten retkellä. Retkikohteena oli tällä kertaa lammastila ja ihanat ulkoilumaastot sen lähellä: metsäpolkuja, joki, seikkailua harjulla järven rannalla. Itse nautin luonnon tarkkailusta ja vierastan hiukan sitä, että partiotouhuissa huomio menee helposti suorittamiseen, vaikka ollaan luonnon keskellä. Onneksi päivään mahtui myös vapaata puuhailua. Oli hauska nähdä, kuinka virtaava vesi veti heti lapset puoleensa uittamaan jotakin. Leikkejä ei tarvinnut erikseen keksiä. Kaipa partiotouhuissa on oma-aloitteisuuskin kehittynyt, ainakin hyviä sijoituksia on tullut partiotaitokisoista.

karitsojaKesällä taas pientä trumpetinsoittajaa kutsuu puhallinorkesteriyhdistyksen kesäleiri, muuten ehtii lekotella mökillä. Musiikkiopiston ovet eivät ole auenneet, mutta kansalaisopistossa voivat kaikki harrastaa soittamista. Koulun talent-kisassa trööttääminen kavereiden soittajaryhmän mukana vei palkinnoille, kun jaksettiin treenailla. Musiikin harrastaminen toivottavasti opettaa sinnikkyyttä harjoitella asioita, vaikkei sitä niin vakavasti ottaisikaan.

Jotta mahtavat harrastusmahdollisuudet ja hyvä lukio pysyvät, tänne tarvitaan lisää asukkaita. Tervetuloa Etelä-Savoon viettämään leppoisaa lapsuutta! Vanhemmille tosin oma yritys olisi hyvä lähtökohta, sillä työpaikkoja on rajallisesti. 🙂

vaivero

Tästä kasvista otin kuvan, jotta voisin tunnistaa sen. Fb-kavereideni avustuksella se tunnistettiin vaiveroksi,

Mistä kuhinaa maaseudulle?

Paikallisessa keskusteluryhmässä voivoteltiin kirkonkylän kuolemaa. Vajaan kolmen vuoden aikana, kun olen täällä Juvalla asunut, kirkonkylältä on kadonnut kirjakauppa, R-kioski, toinen pankeista, toinen rautakaupoista, Tokmanni on muuttanut valtatien varteen ja myös yksi ruokakauppa on muuttanut luontevalta kävelysijainnilta isomman tien varteen.

Metsät ja villiintyneet pellot kasvavat terveystuotteita, joiden kysyntä Aasiassa on käytännössä loputon, vaikka kotimaan markkinat tulisivatkin täyteen. Itselläni on kasvamassa pakuria joutilaassa koivikossa, sillä sen viljelyyn oli tarjolla joustava sopimus: kömpelön kaupunkilaisen ei tarvitse huolehtia keruusta itse, vaan senkin voi halutessaan jättää ostajan huoleksi.

Nyt on taas alkamassa se aika vuodesta, kun vuohenputkimatot peittävät rehevät puutarhat ja pellonreunat. Mieto, vitamiinipitoinen, hyvä salaattikasvi kasvaa siellä kyntämättä ja kylvämättä. Miksei kukaan organisoi keruuta? Markkinoita niille saataisiin varmasti luotua. Tyydyn itse herkuttelemaan nuorilla vuohenputken lehdillä leivän päällä, salaateissa ja pirtelöissä.

Metsässä kulkiessani ihailin taas sammaleisten metsämaideni rauhaa ja tutkimme lasten kanssa naavapartojen peittämiä kuusia. Lapset sanovat, että voi kuvitella tonttujen ripustaneen niihin partansa kuivumaan. Kiipesimme kalliolle katsomaan lampea, jonka rantoja hallitsee vain metsä. Metsissäni kulkiessani mietin aina, millainen elämys se olisi luonnonrauhaa etsivälle turistille. Ainakin jo taitava opas avaisi hiukan vastaantulevien havaintojen merkityksiä. Eihän se erämaata ole, mutta jos on nähnyt pelkkiä kaupunkipuistoja, se on jotain aivan muuta.

Kotimatkalla huomasimme maassa talven jälkiä: metson kakkoja, joista näkyy sen talvinen havunneulasruokavalio. Tuossa on ollut sen hakomapuu, ja tuossa se on viettänyt yönsä lumikiepissä. Ihmeellinen lintu, joka elää havunneulasilla eikä hetkahda pakkasista. Onneksi kanalinnut ovat sietäneet paikoittaisen harvennushakkuun, joka oli teetettävä kylppäriremontin maksamiseksi. Senkin pahimpien jälkien asettumiseen kuluu monta vuotta, ei olisi matkailuryhmälläkään asiaa siihen osaan metsää… Puita oli kaadettu myös hakkuualueen ulkopuolella, mutta hampailla – tervetuloa takaisin majavat! Montakohan kuukautta mökkinaapurini sallivat teidän elää?

Jos täällä asuisi toisenluonteisia ihmisiä, metsät ja rannat kuhisisivat jo matkailijoita ja luonnontuotteiden kerääjiä. Jos itse perustaisin yrityksen, joutuisin ensitöikseni palkkaamaan jonkun johtamaan itseäni. Olen liian epäjärjestelmällinen tehokkaaseen toimintaan. Ja annan liian helposti periksi, kun minulle sanotaan jotain poikkipuolista. Löytyisiköhän tänne töiden tekijöitä, jos joku vain ensin organisoisi kaiken?

Ei ollut kameraa metsässä mukana tällä kertaa, saatte tyytyä kuvattomaan kuvailuun. 🙂