Muistoja kesäeläimistä

Yläkoulussa muinoin otin valinnaisaineeksi maa- ja metsätalouden. Se oli opettavaista, sain pohjaa omien metsien hallinnointiin. Ja maatalousosiossa taas kiersimme tutustumassa häkkikanaloihin ja muuhun eläintenpitoon. Sen jälkeen olinkin 20 vuotta lihattomalla ruokavaliolla… Kasvissyönti on aika ajoin noussut pinnalle, ja sellainen aalto oli minunkin teinivuosinani. Nuo tutustumiskäynnit vahvistivat sitä kummasti. Ympäristö- ja eläinoikeusherätys näyttää toistuneen noin parinkymmenen vuoden välein. Minulla oli aina tapana sanoa, että jos eläimiä kasvattaisi ihan itse, niitä voisi syödäkin. Sittemmin olen tavannut monia tilallisia, joiden hoivissa eläimet saavat elää hyvin lajityypillistä elämää. On pihattonavettaa ja laiduntavia lampaita. Ja toisaalta varsinkin kanoja ja broilereita pidetään niin isoissa ja ahtaissa yksiköissä, etten broileria mielelläni syö, kananmunatkin valitsen aina luomuna.

Ikäluokkani ei näytä jääneen puputtamaan pelkkiä rehuja pysyvästi, useimmat ovat palanneet vähin äänin sekaaneiksi. Minulle niin kävi, kun muutin maalle. Eläimet jotenkin alkoivat näyttää syötäviltä. Epäilen, ettei kala-kasvisruoka antanut ihan riittävästi kaikkia ravintoaineita, ja keho alkoi siitä muistutella väsymyksen muodossa. Kun rehu suodattuu eläinten kautta, siitä samalla kertyy kasvinsyöjäeläimiin erilaisia hivenaineita, jota rikastuvat ravintoketjussa. Minun tarvitsisi olla todella aktiivinen liikkuja, että pystyisin saamaan sen saman kasviksista.

Olen kirjoittanut aiemminkin blogissa kesäkanoista, mutta niiden jälkeen olemme tutustuneet myös muihin eläimiin. On ollut valtavan mielenkiintoista seurata erilaisten otusten elämää. Äitini kasvatti toissakesänä kesäsikaa, kun oli ensin vuodesta toiseen muistellut sellaisen pitoa lapsuudessaan. Örkki-sika oli seurallinen, mutta aika röyhkeä otus. Saattoi vaikka purra saappaanvartta.

Tästä alkoi kesälampaiden laidunnus. Pässipojat haettiin meille vasta juhannuksen jälkeen, ja alussa syötävää riitti. Löydätkö ne heinikon seasta?

Viime kesänä meillä oli ensimmäistä kertaa kesäpässejä. Lammastilallinen ei kovin monta aikuista pässiä pidä, usein vain muutaman parhaan puhdasrotuisen. Loput kasvavat noin neljä kuukautta kesälaitumilla ja päätyvät sitten paistiksi. Pässipojat tekivät minuun tähänastisista eläimistä suurimman vaikutuksen. Jo pelkästään pehmeästä pörheästä villasta jäi vahva tunneaistimuisto. Toki ne kokeilivat rajojaan ja puskivat, mutta kävelin tyynesti sivusta päin, enkä suostunut väistämään. Niin ne oppivat, ettei kannata koetella emännän kanssa voimiaan, ja aitaukseen saattoi mennä turvallisin mielin. Oli palkitsevaa rapsutella kesyyntyneitä pässejä, kun ne tyytyväisinä ollessaan vispasivat häntäänsä hurjasti ja tunkivat päätään rapsutettavaksi lisää. Pässin päätä pitää kuitenkin muistaa olla silittämättä, ettei tule kannustaneeksi sitä puskukisaan.

Pari viikkoa myöhemmin laidun näytti tältä. Tallattu ja syöty on, kottikärryillä tuodaan täydennystä. Karitsat ovat noin kolmen kuukauden ikäisiä.

Lampailla on suuremmat aivot kuin koiralla, mutta ihmisen näkökulmasta ne eivät ole kovin välkkyjä. Lauma on niille kaikki kaikessa, ja niiden aivokapasiteetti taitaa kulua lauman monenlaisten hierarkioiden ja yhteistoiminnan pähkäilyyn. Jos niiden luona vieraillessa oli villavaate päällä, se nuuhkittiin tarkasti ja tuhahdeltiin. Yksin lampaat eivät suostu olemaan, vaan kiusaavankin lajitoverin kanssa pysytään samassa laumassa. Kovin tylyjä pässipojat olivat pienempiä, heikompia ja eri rotuisia lajitovereita kohtaan: etenkin pienin suomenlammas sai brittirotuisilta pässipojilta osakseen jatkuvaa kurmuutusta. Ja ihan kiusaamisen ilosta: heinähäkki oli mitoitettu niin, että kaikki pääsevät syömään, mutta silti isoin pässi puski muita kipeän näköisesti kylkeen kun toinen oli syömässä. Onneksi ne olivat nupoutettuja (sarvien kasvu oli estetty), muuten olisi voinut mennä kylkiluita. Ja teini-ikäiset pässit homostelivatkin minkä ehtivät, eikä pienimmältä näytetty kysyvän suostumusta. Jos vielä saamme tilaisuuden hankkia pässejä, valitsen samankokoisia ja mieluiten samanrotuisia. Eri eläinyksilöt ovat luonteeltaan aivan erilaisia, briteistä toinen oli röyhkimys ja toinen arka säntäilijä. Suomenlammas oli luonteeltaan vakain ja kiltein.

Tarkkaan ottaen rodut olivat seuraavat:
– Isoin vaalea Tofu on puoliksi oxford down, puoliksi gotlannin turkislammas. Se oli näistä vahvin ja tervein.
– keskimmäinen mustanaamainen Aalto on kolmiroturisteytys: puoliksi suffolk, muut neljännekset suomenlammasta ja oxford downia
– pienin ruskea Mustikka lammas on suomenlammas, sisarusparvensa heikoin ”tuttipullokaritsa”, mutta hyväluontoinen

Pässipojat elokuun loppupuolella, noin neljän kuukauden ikäisinä.

Mökin rantapusikko oli saanut kasvaa umpeen vuosikymmenet edellisen laidunnuksen jälkeen. Kolme kesälammasta söi kaiken syötäväksi kelpaavan isolta laitumelta alle kahdessa kuukaudessa. Sen jälkeen niitimme niille viikatteella nurmea muualla mökin ympäristöstä, ja kannoimme vähintään kolme kertaa päivässä ison kuorman nuoria puita syötäväksi. Kun ilmat pysyivät viikosta toiseen liian lämpiminä teurastusta ajatellen, jouduimme puukaatohommiin: laidunmetsiköstä kaadettu nuori isohko koivu riitti ehkä pariksi päiväksi. Yritin lopulta lähettää pässipojat etsimään itse ruokansa mökin pihalta, mutta paikkauskolliset otukset eivät suostuneet astelemaan ulos aitauksestaan. Avasin portin, houkuttelin kauralla – ei, liian pelottavaa. Jätin portin auki koko päiväksi, ei sittenkään. Uurastuksemme rehun kuljettamiseksi jatkui, kunnes oli tarpeeksi kylmää. Harvensin marjapensaat, kuljetin kasvimaalta maissinvarret ja herneenversot ahnaiden märehtijöiden kitoihin.

Syyskuun lopussa pässipojat ovat komeita, mutta laitumella sinnittelee enää muutama nokkonen. Takana oleva valtava risukasa on kertynyt lehdettömiksi syödyistä nuorista puista ja oksista, joita oli kannettu lähimetsistä. Lampaanruuaksi kaadettuja koivujakin näkyy taustalla. Portti on auki, mutta kolmikko ei suostu siirtymään vehreämmälle puolelle.

Mielenkiintoista nähdä, mitä rantametsikön kasvillisuus piti yllättävästä laidunnuksen paluusta. Ainakin lantakuoriaisten virta kohti laidunta oli loputon kesän loppuvaiheessa. Niitä on Suomessa kymmeniä lajeja, ja ne ovat riippuvaisia laiduntavista eläimistä.

Suomessa on varsin tiukka lainsäädäntö teurastusta ja lihankäsittelyä koskien, ja niinpä eläintilalliset joutuvat monesti lähettämään teurastettavat eläimet pitkien matkojen päähän. Omallakaan paikkakunnallani ei ole yhtään teurastamoa. Poikkeuksen lainsäädäntö tuntee omaan käyttöön tulevien eläinten kohdalla: ne voi laillisesti teurastaa vaikka omassa pihassa. Meidän kolme pässiä kasvatettiin vain omaan käyttöön, yksi äidilleni ja loput kaksi meidän perheelle. Siinä on meidän kulutuksella lihaa koko talveksi.

Viimeisimmät vegaaniaktiivien avaukset ovat tuntuneet aika oudoilta: on alettu vaatia eläimille perustuslaillisia oikeuksia, mukaanlukien oikeutta elämään. Toivottavasti ihmiset lukevat pienellä painetun präntin ennen allekirjoittamista. Minulle eläintensuojelu merkitsee kotieläinten lajityypillisen käyttäytymisen turvaamista ja luonnoneläinten populaatioiden säilyttämistä. Yksittäisen ”eläinhengen” suojelu voi kääntyä kokonaisuutta vastaan.

Luonnossa saaliseläimen asemassa olevat eläimet ovat sopeutuneet paikkaansa ravintoketjussa: ne saavat joka vuosi niin paljon jälkeläisiä, että sekä pedoille että eläinlajin säilymiselle on tarpeeksi. Kotieläimissä samat ominaisuudet ovat säilyneet, ja lisääntymiskykyä on ehkä vahvistettu lisää. Lampaille on luonnollista saada karitsoja joka vuosi, ja lehmälle vasikka. Jos ne somat otukset huolellisesti suojeltaisiin, maa täyttyisi aika pian. Tai pikemminkin tilat lopettaisivat, luonnollinen kierto ei olisi enää mahdollista. Lammaslauman koko vähintään kaksinkertaistuu joka vuosi, jos lampaat saavat itse päättää. Lampaanvillasta maksetaan niin vähän, että lampaat ovat Suomessa käytännössä lihantuotantoeläimiä. Eri lammasrodut on jalostettu erilaisiin tarkoituksiin, ja monien liharotujen villa on niin karkeaa, ettei siitä kovin mukavaa vaatetta saisi tehtyäkään. Me emme saaneet aikaiseksi keritä pässipoikia, mutta taljoista kaksi lähetettiin käsiteltäväksi. Se on pitkä toimenpide, vielä ei ole kuulunut mitään.

Kivaa, että uskolliset lukijani luitte tänne asti! Kirjoitusjumi on vaivannut, mutta lopullisesti en ole aikonut bloginpidosta luopua.

Vertaistaloutta – lapsiperheen koti Airbnb:ssä

Siivoaisitko kotisi, jos siitä maksettaisiin viisikymppiä? Satanen? Entä pesisitkö siihen päälle vielä muutaman koneellisen pyykkiä? Olemme tämän kesän aikana kokeilleet Airbnb-vuokrausta – kirkonkylän kotimme kun on tyhjillään ollessamme mökillä. Mikään luksuskämppä ei lapsiperheen pienehkö koti ole, mutta sille on löytynyt oma kysyntänsä: suurin osa vuokraajistamme on tulossa sukujuhliin, mutta ei mahdu sukulaistensa luo yöksi. Käytännöllisinä he valitsevat kirkonkylän kotimme samanhintaisen järvenrantamökin sijasta.

Lapsuudestani minulla on muistoja kesämökin vuokraamisesta matkailijoille. Mökki oli Järvi-Savon kuvastossa, jonka kautta sinne saapuivat helsinkiläiset tai saksalaiset matkailijat viikoksi tai pariksi kerrallaan. Välitystoimisto välitti meille vuokran lisäksi asukkaiden pyyntöjä: milloin aterinten joukosta puuttui korkkiruuvi, milloin pullasuti. Eräs saksalainen pariskunta oli erityisen ihastunut lammenrantaamme, ja saapui vuodesta toiseen. Kerran saunapuut olivat loppuneet kesken, ja pariskunnan nainen, insinööri, auttoi myös oikuttelevan moottorisahan kanssa saamisessa käyntiin.

Nykyään ei mökkimme jouda vuokralle, kun haluamme olla siellä itse.

Hyviä puolia oman asunnon vuokrauksessa: tieto saapuvista silmäpareista innostaa siivoamaan kunnolla. Hankkiuduttiin eroon turhista roinista, jotka olivat jo muuttuneet lähes näkymättömiksi lojuttuaan samoissa paikoissa kuukausitolkulla. Ennen kuin edes kuvia pääsi ottamaan, kuurasimme kolme päivää… Tuli kiinnitettyä myös puoli vuotta odottanut naulakko seinään.

Pieneksi jääneiden lastenvaatteiden laatikko oli jäänyt keskelle lattiaa. Tutut olivat jo hakeneet siitä mieleisensä, mutta suurin osa odotti vielä ottajaa. Tavoite saada kämppä vuokrauskuntoon sai minut tarttumaan toimeen ja käymään vaatteet läpi: kelvolliset merkkivaatteet yhteen ja muut toiseen pinoon. Merkilliset postitin Emmyn käytettyjen merkkivaatteiden nettikauppaan – vertaistaloutta sekin, muut vein paikalliselle työttömien kirppikselle.

Tieto tulevasta veronmaksusta kannusti myös päivittämään kodin tarvikkeita. Kun kerran pääomatulosta on maksettava 30 % veroa, kannattaa kulupuolelle kerätä kaikki mahdollinen: vaikka vessaharja ja tyynyt kelpaisivatkin meille vuosikausia, ne eivät näytä enää kovin freeseiltä kesävieraan silmissä. Kai joskus on nöyrryttävä päivittämään kodin irtainta… Uuden oman tyynyn myötä asettui myös poskeni sinnikäs ihottuma. Vieraille meillä on kyllä käytännön syistä omat tyynyt ja peitot.

Huono puoli: tuntipalkalle ei pääse. Siivoaminen ja lakanoiden kanssa puljaaminen vie aikaa. Jos kävijät viipyisivät useamman yön, tämä olisi kannattavampaa. Toisaalta oman kodin siivoamiseen käytetty aika ei liene ihan hukkaan heitettyä, vaikkei siitä kukaan maksaisikaan.

parvekeAirbnb:stä puhutaan paljon, mutta kovin pieni osa suomalaisista tätä harrastaa. Eräässä Hesarin numerossa mainittiin saman päivänä, että Airbnb-asuntoja on Suomessa viitisen tuhatta, ja maksuhäiriömerkintöjä on yli kolmellasadalla tuhannella. Jos vouti uhkaa, eikö kannattaisi laittaa kesäaikaan hyvällä paikalla oleva omistuskämppä vuokralle ja väistää vaikka telttaan siksi aikaa? 2/3 suomalaisista kuitenkin omistusasunnossa asuu. Vai olisiko se kohtuutonta?

Miksi juuri Airbnb? Eikö olisi hyvä, että tuloista napattava siivu menisi kotimaahan? Kyllä minustakin. Pläräsin kotimaiset vuokravälityssivustot läpi ennen päätöstä. Provisio oli suomalaisilla suurempi ja palvelu vähemmän viimeistelty. Lisäksi useimmat oli räätälöity juurikin mökin, ei niinkään loma-asunnon vuokraajille. Airbnb markkinoi asuntoa aktiivisesti, vihjaa viestittelemään vuokralaisten kanssa hyvissä ajoin, opastaa hinnoittelussa, kannustaa parantamaan omaa palvelua. Välillä se on myös rasittavaa: jos saan sijainnista vain neljä tähteä, kuinka muka voisin sitä parantaa?

Muutenkin kesän vapaa-aika on mennyt vertaistalouden kanssa touhutessa. Keitimme tarmokkaasti kuusenkerkkäsiirappia Reko-myyntiä varten, ja loppukesällä Tomppa on ahkeroinut nokkosensiementen keruussa. Yrttiteepakettejakin myyn Rekon välityksellä. Saa kysellä myös suoraan, viimeksikin Rekon 360:stä jäsenestä vain 14 tilasi jotain…

Samoalaisen mietteitä eurooppalaisesta elämästä

Papalagit-kirjaPitkään hellejaksoon sopi hyvin lukemiseksi kirjaston poistohyllystä löytämäni pokkari Papalagit, jonka esipuheessa Erich Scheurmann kertoo koonneensa kirjansa samoalaisten kyläpäällikön Tuiaviin muistiinpanoista, joita tämä oli tehnyt kierrettyään kansantanssiryhmän mukana Euroopassa. On kovin harvinaista päästä tutustumaan luonnonkansan edustajan näkökulmaan elämästä, joten ahmaisin kirjan saman tien.

Samoalla on ympäri vuoden yhtä lämmintä kuin Suomen parhaina hellepäivinä. Elämän ehdotkin ovat kovin toisenlaiset. Meillä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat keränneet tarpeeksi talvivarastoja, eivätkä jääneet vain lekottelemaan auringossa. Nyt helteisenä heinäkuuna mökkiläinen voi nauttia muutaman päivän samoalaisesta elämänmenosta: perunamaa on jo alkanut tuottaa satoa, samoin kasvimaa. Marjasato kypsyy, kalanpyydyksistä voi hakea proteiinitäydennystä, naapurista tinkimaitoa. Voin nukkua ikkuna auki nauttien raittiista ilmasta. Mutta mitä miettikään samoalainen Tuiavii yli sata vuotta sitten eurooppalaisten (heidän kielellään papalagien) elämästä?

Tavaroita on kuitenkin kahdenlaisia. On Suuren Hengen meidän näkemättämme tekemiä tavaroita, joiden eteen ei meidän ihmisten tarvitse tehdä työtä tai nähdä vaivaa, kuten kookospähkinät, simpukat ja banaanit. Sitten on ihmisten tekemiä tavaroita, joiden eteen täytyy työskennellä ja ponnistella kovasti, kuten sormukset, ruokakipot ja kärpäslätkät. … Mutta kenelläpä olisi enemmän Suuren Hengen tavaroita kuin meillä? Katsokaa ympärillenne, aina kaukaisuuteen asti, jossa maan reuna kohtaa sininen holvin. Kaikkialla on suuria asioita: aarniometsä villeine kyyhkysineen, kolibreineen ja papukaijoineen, laguunit merimakkaroineen, simpukoineen ja rapuineen sekä muine merenelävineen, ranta vaaleine kasvoineen ja pehmeine hiekkataljoineen, suuri vesi, joka voi suuttua soturin lailla tai hymyillä kuin taopou, suuri sininen holvi, joka liikkuu koko ajan ja jonka suuret kukat antavat meille kultaista ja hopeista valoa. Miksi meidän pitäisi olla typeriä ja vielä tehdä tavaroita näiden Suuren Hengen ylevien tavaroiden lisäksi?

Oi veljet, kunpa vain pystyisitte uskomaan minua; olen päässyt perille papalagien ajatuksista ja siitä mitä he tahtovat, yhtä selvästi kuin keskipäivän auringon valossa. Tuhottuaan Suuren Hengen tavaroita siellä, minne vain ovatkin saapuneet, he haluavat omin voimin herättää henkiin tappamansa, ja tällä tavoin he alkavat uskoa olevansa itse Suuri Henki, koska kerran tekevät paljon tavaroita.

Myös siellä missä papalagien majat ovat, paikoissa, joita he kutsuvat kaupungeiksi, maa on tyhjä kuin avoin kämmen, ja siksi papalagit ovat hämillään ja leikkivät Suurta Henkeä, jotta voisivat unohtaa sen, mitä heiltä puuttuu. Koska he ovat niin köyhiä ja heidän maansa niin lohduton, he kahmivat tavaroita, keräävät niitä kuin hullut keräävät kuihtuneita lehtiä, ja täyttävät majansa niillä.

Pokkarissa ei ollut alkuperäisestä julkaisuvuodesta mainintaa, mutta netissä mainittiin kirjan julkaisuvuoden olleen jo 1920. Teosta ei liene *oikeasti* tehty jonkun päällikön muistiinpanoista, mutta Scheurmann joka tapauksessa vietti vuoden Samoan saarilla 1914 ja sanoo ystävystyneensä Tuiaviin kanssa Upolun saarella. Kirjoituksissa käsitellään monia teemoja, joita ovat mm. raha, toisten auttaminen ja hetkistä nauttiminen parhaaseen mindfullness-henkeen. Kovin ajankohtaista luettavaa siis edelleenkin, vaikka on kirjoitettu jo ennen muovin ja digilaitteiden keksimistä! Riittävästi ei Tuiaviin vetoomus onnistunut hänen maanmiehiään vakuuttamaan, sillä saarten sademetsistä on nykyään tuhottu jo 80 %. Omanlaisen kulttuurin sanotaan kuitenkin olevan yhä voimissaan.

Lumilinnan lumoissa

Sääennuste näytti lupaavalta: takana muutama nuoskalumipäivä, tulossa vakaa pakkasjakso. Ja viikkojen aikana oli kertynyt kunnon lumikerros. Siis aika tehdä lumiukkoja, -linnoja, -hevosia, jotka hyvällä tuurilla säilyvät tanakasti jäätyneinä pitkälle kevättalveen.

lumilinnaa rakentamassa

lumilinnan ikkunaLauantaina aamupäivällä lähetin perheen ulos lumihommiin. Paukutimme Tompan kanssa lumilinnan seiniä kokoon ja selostin, millaisia lumiprojekteja harrastin lapsena omakotitalomme laajalla pihalla. Lapset kohteliaasti toivat palloja seinien vahvistukseksi. Oli hyvä hetki, kun iäkäs naapurikin innostui mukaan lumilinnantekoon. Omille vanhemmilleni ei olisi juolahtanut mieleenkään tulla leikkimään lumessa, ainoana lapsena linnat piti enimmäkseen koota itse. Jäin vielä tasoittelemaan seiniä kuumeisesta olosta huolimatta, kun muut menivät sisälle valmistelemaan lounasta. Vielä tuosta ja tuosta… Valokki tuli lopulta hakemaan minut sisälle: ”äiti, ei sinun yksin täällä kylmässä tarvitse olla”.

Nuoskalumi on uskomaton materiaali. Lumimöykyt tarttuvat tiukasti kiinni toisiinsa, sen kun vain muotoilee haluamansa. Ehkä tämän rakennusmateriaalin rajaton saatavuus jotenkin kuvastaa tasa-arvoista pohjoismaista yhteiskuntaakin. Linnaa kootessani mietin, että lumiveistosten ja -rakennelmien tekeminen sopisi hyvin Go Scandinavian -loman ohjelmanumeroksi: ”änd nau wii aar going tu bild ö snoumän…”. Tiedän, ei tämä mitään Skandinaviaa ole, mutta sellainen loman nimi voisi kuulostaa puoleensavetävältä. Täällä Suomessa olisi paljon enemmän mahdollisuuksia kaikenlaisiin elämyslomiin. Aineksia niihin on maaseutumme täynnä, ei tarvitse kuin vähän ideoida.

lumilinnaa tekemässä

Olisinpa vähemmän ujo ja introvertti, niin ryhtyisin elämyslomaoppaaksi varakkaille reissaajille tältä istumalta. Tai ehkä sentään jonkin matkailualan kurssin kautta. Kiireiset uraihmiset maksaisivat hyvät rahat siitä hyvästä, kun pääsisivät irrottamaan ajatuksensa arkiympyröistään rauhallisen luonnon keskellä. Paikasta toiseen reissaamiseen kannustaminen ei toki ole mikään ympäristöteko, mutta ehkä luonnon keskellä vietetty loma edistäisi luonnon huomioimista muutenkin. Ja reilummanhintaisista lomista riittäisi hyvin varoja myös päästökompensaatioiden ostamiseen.

Muistoja vuodelta 2017

Huh, minusta tuli tämän vuoden aikana laiska blogikirjoittaja. Älypuhelimella luen lehden, seuraan harvakseltaan Twitteriä ja hoidan päivittäistä tiedonhakua. Sen jälkeen tietokoneen käynnistäminen ei vedä puoleensa. Kirjoitusaiheita kyllä nousee mieleeni yhtä tasaisesti kuin ennenkin ja valokuvaan arkielämää. Mutta se tietokoneen avaaminen, sen sijaan olen uppoutunut kirjan äärelle. Olen nauttinut töistä Juvan kirjastossa ja aloittanut kirjastoalan opinnot, verkkotehtäviinkin menee siivu vapaahetkistä.

Kokosin tähän pienen osan muistoista vuodelta 2017. Asumme edelleen maalla: talvet kirkonkylällä, kesät mökillä. Helsingissä käymme joskus lomailemassa, ja mieheni Tomppa viettää arjen siellä töissä.

Frozen-luistelunäytös
Olemme kannustaneet kummeja viemään lapsia mukanaan retkille ja kulttuuririentoihin, sen sijaan että kotiimme kerääntyy uusi kerros leluja. Ehkei tämä Frozen-luistelunäytös sen ympäristöystävällisempi valinta ollut, mutta lapset olivat ihastuksissaan ja lelukori ei täyttynyt enempää. Kiitos kaikille kummeille ajastanne, lapset arvostavat sitä! Tehtiin myös retkiä metsiin ja tutuille rannoille, ihanaa kun niin moni vieraili mökillämme tänäkin vuonna.


Autoin äitiäni taidenäyttelyn kokoamisessa.


Taiton ysivee-synttärit järjestettiin läheisellä leirintäalueella yhdessä luokkakaverin kanssa. Siten saatiin koko luokka kutsuttua, eikä tarvinnut miettiä, ketä joutuu pudottamaan pois listalta. Lapset viihtyivät hyvin ulkona rymyämässä.

Kuusenkerkkiä
Kuusenkerkkien keruuseen ehdimme, ja teimme sekä kuusenkerkkäsiirappia että käytimme yhdestä liemierästä siiderin kaltaista juomaa.

pieni luonnontutkija
Mökillä vietimme paljon aikaa tänäkin vuonna, sehän on elämän tarkoitus. Tässä pieni luonnontutkija on työssään.

punainen lumme Kissakoskella
Valokin synttärien kunniaksi veimme lähisukua käymään Kissakoskella, jossa on sekä koski, luontopolku että erinomainen ravintola. Tässä on kuva kuuluisista punaisista lumpeista, jotka on muinoin istutettu Kissakosken lähivesiin. Ehkä viimeisiä kuvia, sillä kuulin myöhemmin huhun, että joku olisi käynyt ryöväämässä lumpeen juuria myöten. Nouseekohan se vielä?

sateenkaari
Mökillä näkyy usein sateenkaaria, etenkin tällaisena sateisena kesänä. Lapset halusivat kuvata tätä ilmestystä, jossa oli myös sivusateenkaaria.

mustikassa
Lapset olivat ahkerina mukana mustikanpoiminnassa.


Kesäkanat ja hyväluontoinen kukko, jonka nimi oli Uotisen Jorma. Tänäkin vuonna kanoille löytyi uusi koti talveksi.

koulumatka maalla
Mökiltä voi hurauttaa koulubussilla kirkonkylälle, siten mökkikausi pitenee.

tomaatteja kypsymässä
Kylmän kesän tomaattisato kypsyy sisälläkin. Nämä kaikki muuttuivat myöhemmin punaisiksi. Omenat ovat mukana tuottamassa eteeniä, joka edistää kypsymistä.

Pentti Linkolan elämäkerta
Pentti Linkolan elämäkerta ansaitsi Tieto-Finlandia -palkintonsa. Suosittelen!

retkellä
Kävimme perheen kanssa vanhoilla kotikonnuillani. Tässä evästauko Mustalammen rannalla. Parasta vanhassa kotitalossani oli, että joka puolella aukeni hyviä ulkoilumetsiä.

Keuhkokuumetta vastaan taistelemassa

Meillä vieraili sitten keuhkokuume. Aloin ihmetellä, kun nuorimmainen oli jo kolmatta päivää kovin vaisuna, yski rajusti yskimistään. Silti hän vastasi kysymyksiin voinnista, että on ihan hyvä olo. Viime vuosina olin tottunut siihen, että useimmat flunssat kestävät noin päivän. Lääkäriin mars, ja sieltähän vastaus saatiin: keuhkokuume. Julkisella puolella lapset saavat hyvää hoitoa, mutta lääkäriparka oli kovin kiireinen. Hän joutui kesken vastaanoton käymään muidenkin asioihin reagoimassa.

Taas podettiin muutama päivä, nyt antibiootin kera. Havahduin miettimään, eikö sen jo pitäisi vaikuttaa. Googlen avustuksella sain tietää 48 tunnin säännöstä: jos ei keuhkokuumepotilaan kuume ja vointi ole sinä aikana alkanut mennä parempaan päin, on palattava takaisin lääkäriin. Muuten keuhkot voivat mennä vain pahempaan kuntoon. Voih, olisipa se lääkäri ollut vähemmän kiireinen ja ehtinyt kertoa säännöstä meillekin. Nyt ehti kulua neljä päivää, ennen kuin oltiin taas jonossa vastaanotolle, keskussairaalan päivystyksessä viettämässä sunnuntaita. Samalla selvisi, että alkuvuoden 2010 jälkeen syntyneet on rokotettu äkäisintä keuhkokuumepöpöä, pneumokokkia, vastaan. Syyllistä pitäisi siis etsiä jostain muualta.syyskasveja

Keskussairaalan päivystävä lääkäri vastasi kysymyksiini kärsivällisesti. Hän kertoi, että totutut kulkutautisyklit ovat viime vuosina menneet pois raiteiltaan: ”Yleensä keuhkokuumeet tulevat vähän eri vuodenaikaan, ja nyt on liikkeellä flunssaa, joka aiheuttaa myös keuhkokuumetta”.

Monelleko iloiselle maailmanmatkaajalle tulee mieleen, että huvireissun kylkiäisenä voi kotimaahan kulkeutua antibiootille vastustuskykyinen pöpö? Monissa maissa antibiootteja haetaan vapaasti apteekista ja käytetään holtittomasti. Entä jos tämä tauti olisi sellainen, johon antibiootti ei tehoa?

Tällä kertaa selvisimme säikähdyksellä. Kuopus pääsi sairaalaan yöksi ja sai toista antibioottiehdokasta, laajavaikutteista makrolidia. Seuraavana aamuna hän oli muuttunut zombista takaisin omaksi itsekseen. Ehdimme viettää sairaalassa laatuaikaa, lukea kirjoja ja opetella pelaamaan tammea ja myllyä. Lääkärin aamupäiväkierroksen jälkeen meidät lähetettiin kotiin. Parin päivän päästä varmistui myös labrakokeista, että syyllinen olikin mykoplasma, bakteerien sukuinen otus. Se on rakenteeltaan niin yksinkertainen, ettei siihen arkisempi antibiootti tehoa.

syksyn kasvejaAntibioottihoidon ohella olemme syöneet toipumisen tueksi sinkkiä, seleeniä ja maitohappobakteereja. Minua vaivaa, kuinka perusterveen lapsen kunto voi yhtäkkiä vain romahtaa keuhkokuumeeseen. Oliko paria viikkoa aikaisemmin sairastettu enterorokko muokannut maaperää sopivaksi? Rasittiko lapsi itseään liikaa eskarin maratonhaasteessa, jossa lapsia kannustettiin juoksemaan koulun pihan 400 m pituista rataa ympäri? Seikkailiko hän liikaa eskarin uimahallireissun jälkeen märillä hiuksilla?

Ainakin hän on ainoa perheenjäsen, jolle seleenin vuoksi syömämme parapähkinät eivät ole maistuneet. Meille muille perheenjäsenille ei tullut edes flunssaa, vaikka vietimme yskiväisen kuopuksen kanssa yli viikon saman katon alla. Huomasimme kyllä kaikki, että jokin pöpö yrittää nyt iskeä: kurkkua kutitti ja niska oli jumissa muutaman päivän. Sen pitemmälle puolustuksen läpi mykoplasmapöpönen ei tällä kertaa päässyt murtautumaan. Äitini kunto sen sijaan romahti kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli meillä kyläillyt – keuhkokuume sekin. Nyt hänkin on päässyt pois sairaalasta.

Antibiootit tekevät vielä ihmeitä, mutta kuinka kauan? Läheisten rivit harvenevat, jos menetämme antibiootit. Syökäähän omat kuurinne ohjeiden mukaan. Ja ovatko ne kotoista bakteeriflooraa ”rikastavat” kaukomatkat ihan välttämättömiä? Rentoutua voi lähempänäkin!

Suomen luonnon päivänä

Tänään 26.8. vietetään taas Suomen luonnon päivää, ja ensimmäistä kertaa nostetaan myös lippu salkoon. Päivän kunniaksi lisään tähän muutaman kuvan majavan kaatamasta haavasta, jonka elämää olen seuraillut mökkilammen rannalla. Lahopuu on monen lajin koti, ja haapa elättää erityisen ison joukon muita lajeja. Kuvasin sitä ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, pitäisi vertailiun vuoksi etsiä nekin kuvat esille.

Meidän perheessä on loppukesällä kerätty mustikoita ja ihmetelty lammen rannan kurkia, jotka valmistautuvat jo muuttomatkaan. Nauttikaahan luontoretkistä!

Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Joulun kirjanautintoja

lapsi lukeeHetken kuluttua iso ovi avautui ja astuimme sisään. Keskellä huonetta oli yksi iso pöytä ja seiniä peittivät lukuisat kartat suoliston eri osista. Pöydän ääressä istui suoraryhtinen ja lähes pelottavan näköinen epiteelisolu.” Ote on esikoisen joululahjakirjasta Probus ja suuri suoliston taistelu. Joulupukki teki hyvän valinnan, tapaninpäivään mennessä lahjansaaja on lukenut kirjansa jo kahteen kertaan. Suolistopöpöjen seikkailuissa ainoa minua häiritsevä seikka ovat bakteerihahmoille luodut sukupuolet: bakteeripoika Probus taistelee ja tyttöbakteereja arvioidaan ulkonäön mukaan, vaikka luonnossa pöpöset tietysti ovat sukupuolettomia.

Seuraavana tokaluokkalaisen lahjakirjahyllyssä odottaa klassikko Ruohometsän kansa, jonka olemme Tompan kanssa molemmat lukeneet lapsina. Kotikuntani kirjastossa se sijaitsee aikuisten hyllyssä – sillä on annettavaa monen ikäisille lukijoille.

Yksi viisivuotiaan lahjakirjoista oli Eläinten sukupuu, jossa kerrotaan näyttävin kuvin elämän moninaisuudesta. Hänen toivomuksensa olikin vaikea täyttää, sillä eläinlääkärinuraa suunnitteleva lapsi puhui syyskuusta lähtien tahtovansa ”eläinten luurankokirjan”. Pitäähän hänen tutustua eläinten anatomiaan hyvissä ajoin ennen yliopistokurssien alkamista. Ikävä kyllä kirjakustantamot huomioivat kovin huonosti eläinlääkäriksi aikovien toiveet, vaikka se on suomalaislasten toiveammattilistalla heti toisena. Ei löytynyt luurangon luurankoa nykyään elävistä eläimistä, ja dinosaurukset eivät tulleet kysymykseen. Paikkauksena lahjalistaan on Amazonista saapumassa luurankoaiheinen tehtäväkirja.
joulun 2016 kirjalahjoja
Kirjojen hankkimiseen on meillä nykyään korkea kynnys: Minkä haluaisi lukea vielä toisenkin kerran? Mitä ei saa kirjastosta? Lapset lukevat ja pläräävät kirjojaan moneen kertaan, heille sentään kannattaa vielä tehdä kirjahankintoja. Meille aikuisille päätyy lähinnä luontokirjoja, säilöntäoppaita ja muuta käsikirjamaista.

joulun_kirjanautintoja3Minun toteutunut lahjatoiveeni Metsän salainen elämä on nautittava pieninä annoksina, se herättää niin paljon ajatuksia. Kerrankin luontoharrastaja oppii jotain uutta. Metsissä levittäytyy ympäriinsä valtavasti vuorovaikutusverkostoja, joista satunnainen kulkija ei tiedä mitään. Käävät houkuttelevat metsän kuoriaisia puoleensa syömään itiöitä, ja samalla osa itiöistä saa kyydin hyvään kasvupaikkaan. Osa käävistä taas karkottaa kuoriaiset kemiallisin keinoin. Sienirihmastot taistelevat keskenään lahoavien puiden sisällä, ja ihmiskulkija voi havaita taiston vain vallattujen alueiden rajoille syntyvistä mustista jäljistä. Minussa asuva pieni tutkija innostuu miettimään, että kääpiä tutkimalla voisi löytää uuden ja luomun hirvikärpäskarkotteen, sienilääkkeen tai lahonsuoja-aineen.

Joululomalle varaan aina luettavaa. Tänä vuonna ahmaisin Korpisoturin, joka kertoo harhailusta kohti omavaraiselämää. Lukemisen arvoinen, suosittelen muillekin. Tosin omavaraisharrastaja jäi miettimään, miksei kalastusta filosofisella tasolla harrastanut päähenkilö harrastanut sitä myös käytännössä: olisi ollut talvellakin ruokaa saatavana. Muuten Laura Gustafssonin teos oli ajankohtainen ja hyvin taustoitettu. Eikä lukuriemu tähän loppunut. Matematiikan historiasta kertova opus odottaa vielä lukijaansa, luen sitä varmaankin lomittain metsäkirjan kanssa.

Kotkan puistoja katsomassa

veneitä kotkassaKotkan kaupungin kasvojenkohotuksesta on ollut niin paljon juttuja mediassa, että piti ihan itse lähteä katsomaan. Varsinkin kun pääsimme koko perhe sukulaisvierailulle samalla kertaa, merimiehenä seilanneen setäni luokse. Erilaisia näyttäviä puistoja on Kotkassa niin monta, ettemme muutaman tunnin vierailuun mahduttaneet niistä kuin ensimmäisen, keskustan kulmalla olevan Sapokan puiston. Hienojen istutusten lisäksi puistoissa on panostettu myös kulttuuriin: eri taiteilijoiden veistoksia lisätään maisemaan vuosittain.
patsas Sapokan puistossa
Maretariumissa ihmettelimme vielä kotimaan kaloja, ja lapset touhusivat luontokoulun tiloissa. Vaikka isot akvaariot ovat näyttäviä, jännimpiä katsottavia taisivat olla pikkuiset sammakot, joista osa oli vielä vedessä pyrstöineen, osa kömpinyt maalle ja jättänyt pyrstön pois matkasta.
maretarium
Kotka on hyvä käyntipaikka julkisilla matkaavalle: paljon nähtävää on saavutettavissa ihan kävelymatkan päässä. Mekin saavuimme kaupunkiin julkisilla: kokeiltua tuli sekä onnibussia että junaa.

hauki-palapeli, maretarium

« Older entries