Olennainen osa mökkeilykulttuuria ovat vanhat aikakauslehdet, joista löytyy vaikka mitä helmiä. Tänään bongasin viimevuotisesta Kotiliedestä Suvi Aholan haastattelun, jossa hän mainitsee läheisestä suhteesta seurakuntaan, vaikka onkin uskonnoton: ”Kirkko on minulle yhteisö, joka on hyvän puolesta pahaa vastaan. Siksi haluan kuulua siihen.” Naulan kantaan, juuri näin minäkin ajattelen. Tai no, en ole liittynyt takaisin kuten tämä Hesarin kulttuuritoimittaja, mutta olen alkanut viihtyä kotikaupunginosani Laajasalon kirkossa. Ja tänä keväänä olen päässyt lasten kanssa laulamaan Suvivirttäkin jo kahdessa tilaisuudessa.
Perustaisin varmaan jonkun ateististen seurakunta-aktiivien kerhon, ellen jo kuuluisi liiankin moneen yhdistykseen. Olen itse ollut ihan järkyttävä putkiaivo suhteessa kirkkoon ja uskontoon. Tieteeseen luottavana fyysikkona tuntui ärsyttävältä, että noinkin viralliset ja jyhkeät yhteisöt keskittyvät sellaiseen, ”mikä ei ole totta”. Sittemmin maailmankuvani avartui. Ratkaiseva oivalluksen hetki oli tamperelaisen professorin Yrjö Hailan luento. Hänen mukaansa uskonnolliset kielikuvat on vain tapa sanoa, että ”pyrimme yhdessä kohti hyvää ja haluamme tässä sanoa sen ääneen”. Vähän kuin syksyllä tapahtuvaa järviveden jäähtymistä voi kuvata sanomalla, että ”Jaakko heittää kylmän kiven veteen”. Olisi aika lapsellista kiukuttelua ruveta inttämään, ettei mitään kiveä heittävää Jaakkoa ole oikeasti olemassa, kun sananlasku nyt kuitenkin on kuvaava ja helpottaa kesän jäsentämistä.
Tämän oivallukseni jälkeen olen vähitellen alkanut osallistua kirkon tilaisuuksiin, ja kotona laulaa loilotan hengellisiä lauluja. Suosikkini on virsi Oi herra, jos mä matkamies maan josta Tuomari Nurmiollakin on hyvä versio. Nykyisen kaupallisuuden keskellä eettisiä arvoja kannatteleva yhteisö ansaitsee kaiken tuen, ja rauhoittumisen hetki on mitä loistavin palvelu. Erityisen kivaa on käydä lapsille tarkoitetuissa kirkkohetkissä, joita Laajasalossa on arkiaamuisin kerran kuussa. Sellaisessa kävimme myös lasten kanssa suvivirttä veisaamassa, ja vielä Cantores Minoresin kevätjuhlassakin. Virsikirja on muuten verkossakin, on nuotit ja hyvät hakutoiminnot.
Kun olen tajunnut, ettei uskonnollista kieltä tarvitse ottaa kirjaimellisesti, on tuntunut erityisen nololta seurata väittelyä Suvivirren veisaamisesta. Miten joku valiokunta viitsii kytätä viivotin kädessä, loukataanko tässä nyt jonkun vapautta kun yhdessä lauletaan tällaista biisiä. Hei ihan oikeasti, nautitaan keväästä taas kerran pitkän ja pimeän talven jälkeen ja lauletaan sen kunniaksi. Täällä pohjoisessa armaan ajan saapuminen kaiken kylmässä ja pimeässä kärvistelyn jälkeen on vielä nykyaikanakin niin iso asia, että siihen sopii hyvin yhteinen rituaali.
Luin muuten vastikään Kirkko & Kaupunki -lehdestä, että Suvivirsi suomennettiin ja otettiin virsikirjaan vuonna 1701, kun oikeat kesät vihdoin olivat vihdoin palanneet 1600-luvun lopun karmeiden kato- ja nälänhätävuosien jälkeen. Suomen alueen väestöstä kuoli kolmen Suuren kuolonvuoden aikana 1695-1697 jopa kolmasosa, mikä on mahdollisesti Euroopan tunnetun historian ”ennätys”. Tätä taustaa vasten tuntuu erityisen pikkumaiselta, että Suvivirren veisaamisesta kiukutellaan. No, onneksi kiista on taas ohi vähäksi aikaa.
Ps. Ai eikö minua feministinä ärsytä kirkon mieskeskeisyys? Toki, vaikka paljonhan kirkko on parantanut. Voisivat he kyllä lasten tilaisuuksissa paremmin huomioida sukupuolisensitiivisyyden, esim. lastenohjaajat voisivat valita kertomiensa tarinoiden päähenkilöiksi myös tyttöjä.
Ekoelämää 