20 syyskuun, 2019 klo 7:59 am (eettisyys, ilmastonmuutos, kirjallisuus, kulttuuri, viestintä, yhteisöllisyys, yhteiskunnallinen vaikuttaminen)
Tags: Andersen, Gerda ja Kai, Greta Thunberg, ilmastolakko, ilmastovaikuttaminen, kovakorvaiset päättäjät, lumikuningatar, paikallinen vaikuttaminen, vaikuttaminen, valta
Kun seuraan kansainvälisen ilmastoliikkeen toimintaa ja Greta Thunbergin Amerikan-matkaa, mielessäni kaikuvat kohtaukset Andersenin Lumikuningatar-sadusta. Muistatteko, miten se menee?
Pikku Kai on joutunut vangiksi Lumikuningattaren jäätäviin saleihin, mutta ei voi pelastaa itseään. Pahalais-peikon kirotut peilinsirut ovat vääristäneet hänen sydämensä ja näkönsä. Hänen ystävänsä Gerda matkaa läpi maiden pelastamaan häntä.
”Keskellä jäätä istui kotona ollessaan Lumikuningatar; hän sanoi silloin istuvansa järjen peilissä, joka oli ainoa ja paras tässä maailmassa.
Pieni Kai oli vilusta aivan sininen, milteipä musta, mutta ei hän itse huomannut sitä; Lumikuningatarhan oli suudellut hänestä pois kaikki vilunväreet, ja hänen sydämensä oli miltei kuin jääkimpale. Hän kulki edestakaisin raahaten teräviä, litteitä jäälohkareita, joita hän laitteli ja sovitti yhteen, sillä hän tahtoi tehdä niistä jotakin. Hän leikki niillä niin kuin toiset lapset rakennuspalikoilla, joista voi sommitella kuvioita. Pieni Kaikin rakensi kuvioita, se oli järjen-jääpeliä. Hänen mielestään kuviot olivat aivan erinomaisia ja perin arvokkaita, se johtui lasinsirusta, joka oli hänen silmässään! Hän laati kuvioita, joista muodostui jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän saanut rakennetuksi sitä sanaa jota yritti, sanaa Iäisyys…”
Kain ystävä pikku Gerda matkaa pohjoiseen pelastamaan häntä, ja on päässyt pitkän etsinnän jälkeen poron kyydissä Ruijalaismuijan luo. Poro vetoaa Ruijalaismuijaan saadakseen apua:
”- Etkö antaisi pienelle tytölle sellaista juomaa, että hän saisi kahdentoista miehen voimat ja voittaisi Lumikuningattaren?
– Kahdentoista miehen voimat, siitä sitä olisikin!
…
– Mutta etkö sinä voi antaa Gerdalle sellaista juomaa, että hän saa valtaansa kaikki tyynni?
– Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö näe, kuinka suuri se on? Etkö näe, kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa? Älköön hän saako meiltä tietää valtaansa, se on hänen sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Hänen täytyy itsensä päästä Lumikuningattaren linnaan ja saada lasinsirut poistetuksi pienestä Kaista, sillä meistä ei ole apua!”
Onnea ja menestystä Greta!
Gerda matkalla Lumikuningattaren linnaan. Kuva James Butler, Flickr, CC
Ps. Ai mitäkö minä teen ilmastolakon hyväksi? Gretan innoittamana kysyin paikalliselta kaukolämpöyhtiöltäni, koska aikovat luopua turpeesta. Noloa, että omankin rivitalon patterit lämpiävät sillä. Yllätyin, kun minulle soittaneen henkilön puheesta kuuli, että firman viimeinen turvevoimala on heillekin kiusallinen asia. Kaikki muut laitokset käyvät hakkeella tai pelletillä, paikallisilla hakkuutähteillä siis enimmäkseen. Suunnitelmia isoon investointiin ei kuitenkaan vielä ollut, mutta toivottavasti sellaisia saadaan pian! Ei ole enää sopivaa polttaa paikalliseen suohon varastoitunutta hiiltä taivaalle yhteistä ilmastoa kuormittamaan.
Kysykää te muutkin, miten oman arkenne rakenteet saadaan kestäviksi! Suomalaiset kunnat ovat jo muuttaneet paljon, mutta tekemistä riittää edelleen.
Jätä kommentti
20 tammikuun, 2019 klo 4:25 pm (kirjallisuus, luontoharrastus, maaseutu, mökkeily, remontointi, sairaudet ja niiden hoito, tee-se-itse)
Tags: syntymäpäivät
Uskolliset lukijani, olette ehkä miettineet, mikä kirjoittajaa vaivaa, kun ei päivityksiä tule. Aiheita on riittänyt, mutta olen kärsinyt kirjoitusjumista. Viime vuonna touhusimme mökillä tuttuun tapaan, ja uusiakin asioita kokeilimme: mökkimme pihassa loikki ensimmäistä kertaa kaneja. Siinäpä mainioita otuksia: syövät pihalla kasvavaa ruohoa, ovat säyseitä ja lisääntyvät kuin – kanit. Niille etsittiin lopulta talvikoti, joten tällä kertaa emme saaneet paistia ja rukkasia. Sen sijaan kesäkanat ja kukko joutuivat ensimmäistä kertaa pataan. Niillä oli kanapunkkeja, joita on hyvin vaikea torjua.
Ensi kesänä meillä on projektina rakentaa taas oman metsän puista yhtä ja toista, ja puut on juuri poimittu lähimetsästä. Sahaus on ohjelmassa ensi viikolla.
Neljänkympin ylityttyä olen kaivannut rohkaisua. Onko kukaan saavuttanut mitään enää keski-iän kynnyksellä? Onko myöhäistä enää ryhtyä mihinkään isompaan? Riittävätkö voimat, vaikka ryhtyisinkin? Kovasti olen ihastunut hirsitaloihin menneen vuoden aikana ja haaveilen sellaisen siirtämisestä.
Kirjastossa työskentely on lisännyt lukemisharrastustani mukavasti. Törmään kaiken aikaa kirjailijaelämäkertoihin, joiden mukaan aika moni taiteilija oli suoltanut tähän ikään mennessä jo koko tuotantonsa, ja ehkä ehtinyt jo kuollakin neljäänkymppiin mennessä. Aleksis Kivi ja Jack London nyt vaikkapa. Sotahistoriasta sentään selvisi, että Adolf Hitler oli lopullisen ratkaisun tehdessään jo 56-vuotias. Ehti hän sentään keski-ikäisenä valloittaa puolen Eurooppaa, tosin piristävien lääkkeiden voimalla. Niitäkään ei minun sukupolveni enää saa laillisesti, vitamiineista ja hivenaineista on sentään tullut lisäpuhtia.
Viime vuoden aikana sain myös diagnoosin pitkään vaivanneeseen jalkaani – jatkuva pieni jomotus lonkasta varpaisiin. Paljon oli jo selvitelty tuloksetta, ja pyysin lopulta röntgenkuvia. ”Selkäydinkanavan ahtauma ja nivelrikkoa”, totesi lääkäri. ”Vaikea tälle on mitään tehdä. Ota uudestaan yhteyttä, jos jalkasi lakkaa kantamasta.” Sen enempää infoa ei herunut. Onko tämä kovinkin yleistä? Miksi ihmeessä selkäydinkanava on päättänyt kasvaa umpeen? Vai onko? Nyt on siis hyvä aika pyytää minua mukaan retkeilemään, kun käveleminen vielä onnistuu. Itsestäänselvää se ei ehkä ole jatkossa.
1 kommentti
20 heinäkuun, 2018 klo 9:05 am (aineettomuus, elämänilo, kirjallisuus, kulttuuri, kulutus, lomailu, maaseutu, mökkeily, viestintä, yhteisöllisyys, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ympäristökasvatus)
Tags: Erich Scheurmann, huoleton elämä, Papalagit, Tuiavii
Pitkään hellejaksoon sopi hyvin lukemiseksi kirjaston poistohyllystä löytämäni pokkari Papalagit, jonka esipuheessa Erich Scheurmann kertoo koonneensa kirjansa samoalaisten kyläpäällikön Tuiaviin muistiinpanoista, joita tämä oli tehnyt kierrettyään kansantanssiryhmän mukana Euroopassa. On kovin harvinaista päästä tutustumaan luonnonkansan edustajan näkökulmaan elämästä, joten ahmaisin kirjan saman tien.
Samoalla on ympäri vuoden yhtä lämmintä kuin Suomen parhaina hellepäivinä. Elämän ehdotkin ovat kovin toisenlaiset. Meillä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat keränneet tarpeeksi talvivarastoja, eivätkä jääneet vain lekottelemaan auringossa. Nyt helteisenä heinäkuuna mökkiläinen voi nauttia muutaman päivän samoalaisesta elämänmenosta: perunamaa on jo alkanut tuottaa satoa, samoin kasvimaa. Marjasato kypsyy, kalanpyydyksistä voi hakea proteiinitäydennystä, naapurista tinkimaitoa. Voin nukkua ikkuna auki nauttien raittiista ilmasta. Mutta mitä miettikään samoalainen Tuiavii yli sata vuotta sitten eurooppalaisten (heidän kielellään papalagien) elämästä?
Tavaroita on kuitenkin kahdenlaisia. On Suuren Hengen meidän näkemättämme tekemiä tavaroita, joiden eteen ei meidän ihmisten tarvitse tehdä työtä tai nähdä vaivaa, kuten kookospähkinät, simpukat ja banaanit. Sitten on ihmisten tekemiä tavaroita, joiden eteen täytyy työskennellä ja ponnistella kovasti, kuten sormukset, ruokakipot ja kärpäslätkät. … Mutta kenelläpä olisi enemmän Suuren Hengen tavaroita kuin meillä? Katsokaa ympärillenne, aina kaukaisuuteen asti, jossa maan reuna kohtaa sininen holvin. Kaikkialla on suuria asioita: aarniometsä villeine kyyhkysineen, kolibreineen ja papukaijoineen, laguunit merimakkaroineen, simpukoineen ja rapuineen sekä muine merenelävineen, ranta vaaleine kasvoineen ja pehmeine hiekkataljoineen, suuri vesi, joka voi suuttua soturin lailla tai hymyillä kuin taopou, suuri sininen holvi, joka liikkuu koko ajan ja jonka suuret kukat antavat meille kultaista ja hopeista valoa. Miksi meidän pitäisi olla typeriä ja vielä tehdä tavaroita näiden Suuren Hengen ylevien tavaroiden lisäksi?
…
Oi veljet, kunpa vain pystyisitte uskomaan minua; olen päässyt perille papalagien ajatuksista ja siitä mitä he tahtovat, yhtä selvästi kuin keskipäivän auringon valossa. Tuhottuaan Suuren Hengen tavaroita siellä, minne vain ovatkin saapuneet, he haluavat omin voimin herättää henkiin tappamansa, ja tällä tavoin he alkavat uskoa olevansa itse Suuri Henki, koska kerran tekevät paljon tavaroita.
…
Myös siellä missä papalagien majat ovat, paikoissa, joita he kutsuvat kaupungeiksi, maa on tyhjä kuin avoin kämmen, ja siksi papalagit ovat hämillään ja leikkivät Suurta Henkeä, jotta voisivat unohtaa sen, mitä heiltä puuttuu. Koska he ovat niin köyhiä ja heidän maansa niin lohduton, he kahmivat tavaroita, keräävät niitä kuin hullut keräävät kuihtuneita lehtiä, ja täyttävät majansa niillä.
Pokkarissa ei ollut alkuperäisestä julkaisuvuodesta mainintaa, mutta netissä mainittiin kirjan julkaisuvuoden olleen jo 1920. Teosta ei liene *oikeasti* tehty jonkun päällikön muistiinpanoista, mutta Scheurmann joka tapauksessa vietti vuoden Samoan saarilla 1914 ja sanoo ystävystyneensä Tuiaviin kanssa Upolun saarella. Kirjoituksissa käsitellään monia teemoja, joita ovat mm. raha, toisten auttaminen ja hetkistä nauttiminen parhaaseen mindfullness-henkeen. Kovin ajankohtaista luettavaa siis edelleenkin, vaikka on kirjoitettu jo ennen muovin ja digilaitteiden keksimistä! Riittävästi ei Tuiaviin vetoomus onnistunut hänen maanmiehiään vakuuttamaan, sillä saarten sademetsistä on nykyään tuhottu jo 80 %. Omanlaisen kulttuurin sanotaan kuitenkin olevan yhä voimissaan.
Jätä kommentti
25 huhtikuun, 2018 klo 7:38 pm (elämänilo, kirjallisuus, koulu, viestintä, yhteisöllisyys)
Blogi täyttää tänään kymmenen vuotta, ja minä puurran opintojen parissa. Teen pätkätöitä kirjastossa ja opiskelen siinä sivussa kirjastoalan kursseja avoimessa yliopistossa. Aika rankkaa on taivuttaa mieltään opiskelemaan enää nelikymppisenä, mutta iän mukana onneksi ymmärrys paranee vaikka muisti huononeekin.
Verkkotenttiä varten tein itselleni lukuohjelman. Laskin, montako kymmentä sivua on luettava päivässä ja luin myös. Tämä on Informaatiotutkimuksen perusopintojen viimeinen kurssi. Meillä insinööreilläkin voisi kyllä opintoihin sisältyä humanistisia aineksia. Olen saanut sen käsityksen, että amerikkalaisessa yliopistomallissa sellainen kuuluisi kaikille, Suomessa keskitytään vain asiaan ja jätetään ajattelun opettelu vähemmälle. Tässä päivän annos Kierkegaardin pohdintojen tulkintaa tenttikirjastani, olkaapa hyvät. Tämä identiteetin kehitykseen ja valinnan merkitykseen liittyvä tekstikatkelma oli tänään se ajatuksia herättävin:
Reflektoiva esteetti valitsee (valikoi) aina ”tätä taikka tuota”. Samalla häntä voi luonnehtia myös yksilöksi, joka pyrkii olemaan täydellisesti riippumaton ja varoo visusti kaikkea sitoutumista. Niinpä kaikilla hänen valinnoillaan on hetkellisyyden leima. Hänen elämästään ei muodostu yhtenäistä tarinaa, sillä kaikki hänen tekonsa ovat perimmältään satunnaisten impulssien aiheuttamia. Hänen autonomisuutensa on täydellistä sulkeutuneisuutta ja ulkopuolisuutta. Tämän vuoksi häntä piinaa alinomainen ja jatkuvasti paheneva raskasmielisyys, jota hän yrittää karkottaa etsimällä yhä sävähdyttävämpiä elämyksiä.
Kun ihminen ei vain valikoi esteetin tavoin, hän valitsee ”valitsee absoluuttisesti”. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että ihminen valitsee jotakin vakavasti, valintaansa sitoutuen. Mutta syvemmässä katsannossa ”absoluuttinen valinta” ei Kierkegaardin mukaan tarkoita sitä, että ihminen valitsee ”valitses tätä taikka tuota”, vaan että hän valitsee itsensä.
Identiteetistä informaatiolukutaitoon, Ropo et al, Tampere University press 2015. s. 152.
Jätä kommentti
24 helmikuun, 2018 klo 8:56 am (Askartelu, eettisyys, kirjallisuus, kulttuuri, kulutus, lastenhoito, mökkeily, viestintä, yhteisöllisyys)
Tags: savitaulut, savityöt, tallennusväline, tiedon tallennus, viesti seuraaville sukupolville
Yksi parhaiten ajan hammasta kestävä tiedontallennusväline ovat savitaulut, vanhimpien säilyneiden arvellaan olevan noin seitsemän tuhannen vuoden ikäisiä. Tämä tiedonmurunen jäi vaivaamaan mieltäni, kun olin lukenut kirjasto-opintojen tenttiin. Ihmiskunnalla on nyt tallennettuna enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksi auringon räväkämpi magneettimyrsky riittäisi pyyhkimään sähköiseen muotoon tallennetun pois. Nykyinen paperilaatukaan ei ole kovin kestävää, eläinten nahoista tehty pergamenttikin kesti kauemmin.
Lapset ovat löytäneet mumminsa kanssa mukavan yhteisen harrastuksen: torstaisin kansalaisopistolle savitöihin ja maanantaisin kuvataidetta harrastamaan. Ensin mietin, minne kaikki luovuuden tuotoksen saadaan sopimaan, saviesineet kun ovat kovin pysyviä. Sitten ehdotin, että he voisivat tehdä viestin meidän sukupolveltamme jollekin tulevalle sukupolvelle. Mutta mikä olisi tärkeä kerrottava asia meidän ajastamme? Ja miten se pitäisi kertoa, jotta aikojen päässä lukija sen ymmärtäisi? Eiväthän kirjoitusmerkitkään ole kovin pysyviä, ”arabialaiset” numeromerkkimmekin ovat olleet käytössä alle 500 vuotta. Tämä kotikuntanikin on sitä vanhempi. Ja vaikka merkit säilyisivät, kieli muuttuu ajan mukana.
No, vielä ei ole kovin syvällistä viestiä taideharrastustunneilta ilmestynyt. Olisi kuitenkin hauska taideprojekti käydä viemässä omia savitauluja johonkin luolaan odottamaan löytäjäänsä. Omilta mailtakin löytyisi muutama paikkaehdokas, ehkäpä se olisi hyvä lisä tulevan kesän ohjelmaan.
Mutta mikä se viesti olisi? Pitäisikö kertoa jokin tärkeä havainto tästä ajasta vai yleisohje ihmiselle, joka elää täällä sen jälkeen, kun Internet on sattunut tyhjentymään? Mikä edes olisi se tärkeä havainto?
Hoida lapsia kuunnellen, kärsivällisesti ja lempeästi
Pyri aina väkivallattomiin ratkaisuihin (vai onko tämä hyvän elintason ajan ylellisyyttä?)
Pese kädet ennen ruokailua
Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän itsellesi
Vaali luontoa
Vuohenputken lehdet ovat hyvää kevätsalaattia
Järvikala kasvattaa järkeä, mutta kypsennä se hyvin
Nämä sienet ovat syötäviä
Matematiikan perusteet ovat tällaiset
Energia ei synny eikä häviä
Ajanlasku ja kalenteri toimivat näin
…
Jotenkin niinkö se menisi? Kivikauden harvat näkyvät jäänteet ovat usein kalenterijärjestelmään liittyviä rakennelmia, esim. kevätpäivän tasauksen valo osuu niihin tietyllä tavalla. Jos eläisi tuolla metsässä ilman kalenteria, sellaiset olisivat varmasti tarpeen. Mitä sinä kirjoittaisit savitauluun?
Jätä kommentti
24 tammikuun, 2017 klo 7:15 am (elämänilo, kirjallisuus)
Tags: alakoululaisten kirjat, aurinkokunta, avaruus, avaruuskirjat, hauska, Karmea totuus aurinkokunnasta, Karmea totuus avaruudesta, lukeminen, tietokirja
Avaruuskirjojen lukeminen on kivaa. Kun luen Karmea totuus-sarjan avaruusaiheisia kirjoja, alan miettiä, miltä tuntuisi mennä sinne, mistä kirjassa kulloinkin kerrotaan. Karmea totuus -sarjan avaruuskirjoissa on mielenkiintoinen tiedonkäsittelytapa, ja siksi tykkään lukea niitä.
”Jos Aurinko äkkiä räjähtäisi, me näkisimme räjähdyksen vasta 8 minuutin ja 20 sekunnin kuluttua eli meillä olisi hyvää aikaa hakea erittäin tummat aurinkolasit”
Karmea totuus -kirjat eivät muuten ole mitään uutuuksia. Kummitätini on lukenut niitä nuorena.
Taito
Jätä kommentti
26 joulukuun, 2016 klo 1:43 pm (elämänilo, juhlat, kirjallisuus, lomailu, metsä, yhteisöllisyys)
Tags: biologia, Eläinten sukupuu, joulukirjat, käävät, Korpisoturi, lahjakirjat, lastenkirjat, metsä, Metsän salainen elämä, omavaraisuus, Probus ja suuri suoliston taistelu, Ruohometsän kansa, seikkailu, sienet, sienten salainen elämä
”Hetken kuluttua iso ovi avautui ja astuimme sisään. Keskellä huonetta oli yksi iso pöytä ja seiniä peittivät lukuisat kartat suoliston eri osista. Pöydän ääressä istui suoraryhtinen ja lähes pelottavan näköinen epiteelisolu.” Ote on esikoisen joululahjakirjasta Probus ja suuri suoliston taistelu. Joulupukki teki hyvän valinnan, tapaninpäivään mennessä lahjansaaja on lukenut kirjansa jo kahteen kertaan. Suolistopöpöjen seikkailuissa ainoa minua häiritsevä seikka ovat bakteerihahmoille luodut sukupuolet: bakteeripoika Probus taistelee ja tyttöbakteereja arvioidaan ulkonäön mukaan, vaikka luonnossa pöpöset tietysti ovat sukupuolettomia.
Seuraavana tokaluokkalaisen lahjakirjahyllyssä odottaa klassikko Ruohometsän kansa, jonka olemme Tompan kanssa molemmat lukeneet lapsina. Kotikuntani kirjastossa se sijaitsee aikuisten hyllyssä – sillä on annettavaa monen ikäisille lukijoille.
Yksi viisivuotiaan lahjakirjoista oli Eläinten sukupuu, jossa kerrotaan näyttävin kuvin elämän moninaisuudesta. Hänen toivomuksensa olikin vaikea täyttää, sillä eläinlääkärinuraa suunnitteleva lapsi puhui syyskuusta lähtien tahtovansa ”eläinten luurankokirjan”. Pitäähän hänen tutustua eläinten anatomiaan hyvissä ajoin ennen yliopistokurssien alkamista. Ikävä kyllä kirjakustantamot huomioivat kovin huonosti eläinlääkäriksi aikovien toiveet, vaikka se on suomalaislasten toiveammattilistalla heti toisena. Ei löytynyt luurangon luurankoa nykyään elävistä eläimistä, ja dinosaurukset eivät tulleet kysymykseen. Paikkauksena lahjalistaan on Amazonista saapumassa luurankoaiheinen tehtäväkirja.
Kirjojen hankkimiseen on meillä nykyään korkea kynnys: Minkä haluaisi lukea vielä toisenkin kerran? Mitä ei saa kirjastosta? Lapset lukevat ja pläräävät kirjojaan moneen kertaan, heille sentään kannattaa vielä tehdä kirjahankintoja. Meille aikuisille päätyy lähinnä luontokirjoja, säilöntäoppaita ja muuta käsikirjamaista.
Minun toteutunut lahjatoiveeni Metsän salainen elämä on nautittava pieninä annoksina, se herättää niin paljon ajatuksia. Kerrankin luontoharrastaja oppii jotain uutta. Metsissä levittäytyy ympäriinsä valtavasti vuorovaikutusverkostoja, joista satunnainen kulkija ei tiedä mitään. Käävät houkuttelevat metsän kuoriaisia puoleensa syömään itiöitä, ja samalla osa itiöistä saa kyydin hyvään kasvupaikkaan. Osa käävistä taas karkottaa kuoriaiset kemiallisin keinoin. Sienirihmastot taistelevat keskenään lahoavien puiden sisällä, ja ihmiskulkija voi havaita taiston vain vallattujen alueiden rajoille syntyvistä mustista jäljistä. Minussa asuva pieni tutkija innostuu miettimään, että kääpiä tutkimalla voisi löytää uuden ja luomun hirvikärpäskarkotteen, sienilääkkeen tai lahonsuoja-aineen.
Joululomalle varaan aina luettavaa. Tänä vuonna ahmaisin Korpisoturin, joka kertoo harhailusta kohti omavaraiselämää. Lukemisen arvoinen, suosittelen muillekin. Tosin omavaraisharrastaja jäi miettimään, miksei kalastusta filosofisella tasolla harrastanut päähenkilö harrastanut sitä myös käytännössä: olisi ollut talvellakin ruokaa saatavana. Muuten Laura Gustafssonin teos oli ajankohtainen ja hyvin taustoitettu. Eikä lukuriemu tähän loppunut. Matematiikan historiasta kertova opus odottaa vielä lukijaansa, luen sitä varmaankin lomittain metsäkirjan kanssa.
Jätä kommentti
4 joulukuun, 2016 klo 11:47 am (kirjallisuus, sairaudet ja niiden hoito, yhteisöllisyys)
Tags: hoida mielelläsi, hoitokeinot, kirja, kirjavinkki, lääkkeen tehon voimistaminen, lumelääke, lumevaikutus, nosebo, plasebo, sairastumisen pelko, sisäilmaoireet, tuulivoima
Mielen ja kehon vuorovaikutus on ollut keskusteluissa tapeteilla, kun tuulivoimalan aiheuttamiksi väitetyt oireet ja pitkittyneet sisäilmaongelmat aiheuttavat suuria tunteita. Arkielämästä on helppo löytää esimerkkejä tilanteista, joissa mieli saa aikaan fyysisiä muutoksia kehossa: Lasten silittely voi saada maidontuotannon heräämään vielä vuosia imetyksen lopettamisen jälkeen. Oksennustaudin aikana syötyihin ruokalajeihin voi jäädä pysyvä vastenmielisyys, joka saa yökkimään vielä pitkän ajan kuluttua. Jännittäminen saa vatsan sekaisin. Pelkkä sairastumisen pelko voi saada aikaan fyysisiä oireita. Viitteen blogissa neurologian erikoislääkäri Kati Juva kuvaa mielen mekanismeja, jotka voivat saada aikaan vaikkapa toistuvia sisäilmaoireita. Pahimmillaan sairastunut ei voi olla missään, kun oireet tuntuvat aina heräävän uudessakin paikassa.
Tälle putkiaivoiselle insinöörille toi uusia ajatuksia samasta teemasta myös Jo Marchantin teos Hoida mielelläsi, jossa tiedetoimittaja ärsyyntyy äitien keskustellessa homeopatian tehosta. Hän päättää selvittää perusteellisesti, miten mielellä voi vaikuttaa kehoon. Marchant kiertää haastattelemassa lääketieteen tutkijoita. Hän tapaa myös vaikeista oireista kärsiviä, joiden tilannetta lääketiede ei ole onnistunut perinteisillä keinoillaan helpottamaan: kipu on voinut jäädä vaivaamaan, vaikka alkuperäinen vamma olisi jo parantunut, tai vatsaoireisiin ei löydy mistään apua.
Itselleni Marchantin löydöistä järisyttävimpiä oli kuvaus nosebo-vaikutuksista, eli kielteisten uskomusten vaikutuksista terveyteen. Tutkijan koe-eläinhiiret kuolivat, koska luulivat joutuvansa syömään myrkkyä. Oikeasti ne saivat ensin makeutusaineella terästettyä oksettavaa ainetta ja sitten säännöllisesti pelkkää samalla makeutusaineella terästettyä vettä. Kannattaa siis pyrkiä eroon sairauden pelosta, muuten voi käydä huonosti!
Mihin asti hengen voima sitten ulottuu sairauksien parannuskeinona? Ainakaan syöpää tai muuta vakavaa sairautta ei kannata yrittää pelkällä empatialla ja myönteisellä psykologialla parantaa – Marchant ei löytänyt ainoatakaan dokumentoitua parantumista kasvaimesta pelkän mielen voimalla. Sen sijaan psykologisista keinoista voi olla suuri apu tilanteissa, joissa lääkkeet eivät tehoa kipuun tai vatsavaivoihin. Marchant kuvailee useita kohtaamisia ihmisten kanssa, joiden elämää rajoittanut kipu tai vatsavaiva parani pelkällä lumelääkkeellä. Uskonnollisuuskin voi auttaa pysymään terveenä – mutta vain jos jumalakäsitys on armollinen eikä ankara ja tuomitseva.
Mielenkiintoista on myös psykologisten keinojen käyttö lääkkeen tehon voimistamiseen. Jos vaikkapa potilas on tottunut saamaan päänsärkyynsä apua tietynlaisesta särkylääketabletista, pelkkä samannäköisen lumelääkkeen syöminen voi saada aivojen kivunlievitysmekanismit jylläämään. Lääkkeenottohetkeen voi liittää myös vaikkapa tietyn tuoksun tai äänen. Kun kivusta kärsivä on oppinut yhdistämään tämän ärsykkeen yhdessä lääkkeen kanssa oireidensa lievittymiseen, pienemmällä annoksella lääkettä yhdessä auttavan ärsykkeen kanssa voidaan saada aikaan sama hoitava vaikutus. Samalla mahdolliset sivuvaikutukset pienenevät. Tämäntapaisissa hoitokeinoissa olisi paljon tutkittavaa, mutta mielen parantavien mekanismien tutkimukselle on vaikea löytää rahoitusta. Tähän toivoisi muutosta pian. Lääkärit hallitsevat hyvin empatian käytön hoitokeinona, mutta mielen parantavia mekanismeja voisi käyttää apuna vielä laajemmin, kun niistä saataisiin lisää tutkimusnäyttöä.
Jätä kommentti
8 syyskuun, 2016 klo 4:44 pm (kirjallisuus, kulttuuri, viestintä)
Tags: dyyni, iltasatu, iltatoimet, lasten runot, lastenrunot, lukeminen, lukuhetki, lukutaitopäivä, pikku pegasos, suomen lasten runotar
Vanhemmilla ihmisillä on tapana sanoa, että joku luki itsensä tuomariksi tai lääkäriksi. Nykyään on mahdollista lukea itsensä myös pitkäaikaistyöttömäksi. Mutta ehkäpä sitten on mukavampi olla lukenut pitkäaikaistyötön kuin lukematon.
Meillä lapsetkin ovat aina olleet kirjojen perään. Päiväsaikaan joudun ihan liian usein vastaamaan viisivuotiaan lukupyyntöihin, ettei juuri nyt ehdi. Nukkumaanmenohetken lukemisesta ei kuitenkaan tingitä. Lapset suoriutuvat iltatoimistaankin nopeammin, kun odottamassa on yhteinen hetki kirjan parissa sängyn pohjalla.
Usein luemme perinteisiä satuja. Viime aikoina nuorimmaisen lukuvalintoihin ovat ovat kuuluneet erityisesti Mauri Kunnaksen kirjat. Olemme myös tykästyneet lastenrunoihin. Pikku Pegasos tai Suomen lasten runotar ovat oivia kokoelmia, joista voi valita runoja myös teeman mukaan. Ja joskus on luettava yhtä ja samaa. Lapset ihastuivat niin Tuula Korolaisen Vääränlainen päivä -runoon, että sen on saanut lukea ääneen joka ilta jo viikkojen ajan.
Minun oma lukuharrastukseni ajoittain taantunut harvojen vielä lukemattomien Agatha Christien dekkareiden metsästämiseen. Tietokirjoja en sentään malta jättää. Viimeksi vaikutuksen teki solubiologi Jo Marchantin kirjoittama Hoida mielelläsi, josta pitää kirjoittaa vielä erillinen postaus.
Ja laajensin sentään scifi-sivistystäni, kun kesällä Frank Herbertin klassikko Dyyni tempaisi mukaansa. Tätä scifi-opuskaan olisi tuskin muotoutunut klassikon arvoiseksi ilman kirjailijan monipuolista lukuharrastusta: aikuisiällä on hän löysi perhetuttujen innoittamana mm. Heideggerin filosofian ja paljon muuta, mistä Dyyni-sarjassa on vaikutteita.
Jätä kommentti
11 huhtikuun, 2016 klo 6:26 pm (elämänilo, kirjallisuus, kulttuuri, sairaudet ja niiden hoito)
Tags: ADD, disney, elämäkerta, elsa ja anna, frozen, hans christian andersen, herkkyys, kai ja gerda, lumikuningatar, ruma ankanpoikanen, sadut
Olen ollut viime viikot ihastunut sekä Hans Christian Andersenin satuihin että Disneyn Frozen-elokuvaan. Arendellin kuninkaallisten siskosten Elsan ja Annan tarinan pohjana on Andersenin Lumikuningatar. Lumikuningattaressa päähenkilöpari ovat lapset Kai ja Gerda. Kai saa vääristävän peilinsirun silmäänsä ja sydämeensä ja jää vangiksi jäiseen järjen maailmaan. Hän ei saa yhteyttä tunteisiinsa ja yrittää turhaan koota jäisestä palapelistä sanaa iäisyys, joka vapauttaisi hänet. Sinnikäs Gerda kulkee vaarallisen matkan ja pelastaa hänet, kuten Frozenissa Anna saa herätettyä Elsan taas rakastamaan muita.
Lumikuningatar. Maalaus: Elena Ringo. Lähde: Wikimedia Commons, CC.
Välillä kyllä tarinoiden yhtäläisyyksiä saa hakemalla hakea, ja joku innokas harrastaja on jopa vääntänyt ne rautalangasta tarinan vaihe vaiheelta. Elokuvassa alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan mm. joillakin nimivalinnoilla: pahispäähenkilö on Hans, ja hyvismies taas Christoph. Kain ja Gerdan mukaan on nimetty kaksi Arendellin linnan palvelijaa.
Luin Hans Christian Andersenin elämäkerran pääsiäislukemisena. Halusin tietää, oliko saduissa toistuva teema suosioon nousevasta ja oman itsensä ja yhteisönsä löytävästä rumasta ankanpoikasesta hänen oma tarinansa. Kyllä oli. Andersen muutti rahattomana teininä yksin Kööpenhaminaan, ja onnistui sinnikkäästi kuin vieteriukko nousemaan kerta toisensa jälkeen pyytämään tukea. Hän epäonnistui baletin, näyttelemisen ja laulun opinnoissaan, mutta löysi lopulta satujen kirjoittamisesta oman juttunsa. Ankanpoikasen värjöttely ankaran talven kourissa kurjissa oloissa oli se sekin suoraan hänen omasta elämästään.
Pikku Hans Christian oli muuten niin erikoinen lapsi, että hän olisi oitis saanut ADD-diagnoosin, jos sellaisia olisi 1800-luvun Tanskassa jaettu. Hän viihtyi aikuisten seurassa, mukaan lukien kansansatuja kertovat mummot, oli äärimmäisen herkkä ja tunsi voimakkaasti, haaveili omissa maailmoissaan. Emme ehkä istuisi tuijottamassa Frozenin lumoavia lumimaisemia, jos jonkin lääkefirman tuotteilla olisi hänestä hoidettu kouluun sopeutuva ja yhteiskuntakelpoinen.
Jätä kommentti
« Older entries
Ekoelämää 