Samoalaisen mietteitä eurooppalaisesta elämästä

Papalagit-kirjaPitkään hellejaksoon sopi hyvin lukemiseksi kirjaston poistohyllystä löytämäni pokkari Papalagit, jonka esipuheessa Erich Scheurmann kertoo koonneensa kirjansa samoalaisten kyläpäällikön Tuiaviin muistiinpanoista, joita tämä oli tehnyt kierrettyään kansantanssiryhmän mukana Euroopassa. On kovin harvinaista päästä tutustumaan luonnonkansan edustajan näkökulmaan elämästä, joten ahmaisin kirjan saman tien.

Samoalla on ympäri vuoden yhtä lämmintä kuin Suomen parhaina hellepäivinä. Elämän ehdotkin ovat kovin toisenlaiset. Meillä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat keränneet tarpeeksi talvivarastoja, eivätkä jääneet vain lekottelemaan auringossa. Nyt helteisenä heinäkuuna mökkiläinen voi nauttia muutaman päivän samoalaisesta elämänmenosta: perunamaa on jo alkanut tuottaa satoa, samoin kasvimaa. Marjasato kypsyy, kalanpyydyksistä voi hakea proteiinitäydennystä, naapurista tinkimaitoa. Voin nukkua ikkuna auki nauttien raittiista ilmasta. Mutta mitä miettikään samoalainen Tuiavii yli sata vuotta sitten eurooppalaisten (heidän kielellään papalagien) elämästä?

Tavaroita on kuitenkin kahdenlaisia. On Suuren Hengen meidän näkemättämme tekemiä tavaroita, joiden eteen ei meidän ihmisten tarvitse tehdä työtä tai nähdä vaivaa, kuten kookospähkinät, simpukat ja banaanit. Sitten on ihmisten tekemiä tavaroita, joiden eteen täytyy työskennellä ja ponnistella kovasti, kuten sormukset, ruokakipot ja kärpäslätkät. … Mutta kenelläpä olisi enemmän Suuren Hengen tavaroita kuin meillä? Katsokaa ympärillenne, aina kaukaisuuteen asti, jossa maan reuna kohtaa sininen holvin. Kaikkialla on suuria asioita: aarniometsä villeine kyyhkysineen, kolibreineen ja papukaijoineen, laguunit merimakkaroineen, simpukoineen ja rapuineen sekä muine merenelävineen, ranta vaaleine kasvoineen ja pehmeine hiekkataljoineen, suuri vesi, joka voi suuttua soturin lailla tai hymyillä kuin taopou, suuri sininen holvi, joka liikkuu koko ajan ja jonka suuret kukat antavat meille kultaista ja hopeista valoa. Miksi meidän pitäisi olla typeriä ja vielä tehdä tavaroita näiden Suuren Hengen ylevien tavaroiden lisäksi?

Oi veljet, kunpa vain pystyisitte uskomaan minua; olen päässyt perille papalagien ajatuksista ja siitä mitä he tahtovat, yhtä selvästi kuin keskipäivän auringon valossa. Tuhottuaan Suuren Hengen tavaroita siellä, minne vain ovatkin saapuneet, he haluavat omin voimin herättää henkiin tappamansa, ja tällä tavoin he alkavat uskoa olevansa itse Suuri Henki, koska kerran tekevät paljon tavaroita.

Myös siellä missä papalagien majat ovat, paikoissa, joita he kutsuvat kaupungeiksi, maa on tyhjä kuin avoin kämmen, ja siksi papalagit ovat hämillään ja leikkivät Suurta Henkeä, jotta voisivat unohtaa sen, mitä heiltä puuttuu. Koska he ovat niin köyhiä ja heidän maansa niin lohduton, he kahmivat tavaroita, keräävät niitä kuin hullut keräävät kuihtuneita lehtiä, ja täyttävät majansa niillä.

Pokkarissa ei ollut alkuperäisestä julkaisuvuodesta mainintaa, mutta netissä mainittiin kirjan julkaisuvuoden olleen jo 1920. Teosta ei liene *oikeasti* tehty jonkun päällikön muistiinpanoista, mutta Scheurmann joka tapauksessa vietti vuoden Samoan saarilla 1914 ja sanoo ystävystyneensä Tuiaviin kanssa Upolun saarella. Kirjoituksissa käsitellään monia teemoja, joita ovat mm. raha, toisten auttaminen ja hetkistä nauttiminen parhaaseen mindfullness-henkeen. Kovin ajankohtaista luettavaa siis edelleenkin, vaikka on kirjoitettu jo ennen muovin ja digilaitteiden keksimistä! Riittävästi ei Tuiaviin vetoomus onnistunut hänen maanmiehiään vakuuttamaan, sillä saarten sademetsistä on nykyään tuhottu jo 80 %. Omanlaisen kulttuurin sanotaan kuitenkin olevan yhä voimissaan.

Mainokset

Takaisin koulunpenkille

Blogi täyttää tänään kymmenen vuotta, ja minä puurran opintojen parissa. Teen pätkätöitä kirjastossa ja opiskelen siinä sivussa kirjastoalan kursseja avoimessa yliopistossa. Aika rankkaa on taivuttaa mieltään opiskelemaan enää nelikymppisenä, mutta iän mukana onneksi ymmärrys paranee vaikka muisti huononeekin.

Verkkotenttiä varten tein itselleni lukuohjelman. Laskin, montako kymmentä sivua on luettava päivässä ja luin myös. Tämä on Informaatiotutkimuksen perusopintojen viimeinen kurssi. Meillä insinööreilläkin voisi kyllä opintoihin sisältyä humanistisia aineksia. Olen saanut sen käsityksen, että amerikkalaisessa yliopistomallissa sellainen kuuluisi kaikille, Suomessa keskitytään vain asiaan ja jätetään ajattelun opettelu vähemmälle. Tässä päivän annos Kierkegaardin pohdintojen tulkintaa tenttikirjastani, olkaapa hyvät. Tämä identiteetin kehitykseen ja valinnan merkitykseen liittyvä tekstikatkelma oli tänään se ajatuksia herättävin:

Reflektoiva esteetti valitsee (valikoi) aina ”tätä taikka tuota”. Samalla häntä voi luonnehtia myös yksilöksi, joka pyrkii olemaan täydellisesti riippumaton ja varoo visusti kaikkea sitoutumista. Niinpä kaikilla hänen valinnoillaan on hetkellisyyden leima. Hänen elämästään ei muodostu yhtenäistä tarinaa, sillä kaikki hänen tekonsa ovat perimmältään satunnaisten impulssien aiheuttamia. Hänen autonomisuutensa on täydellistä sulkeutuneisuutta ja ulkopuolisuutta. Tämän vuoksi häntä piinaa alinomainen ja jatkuvasti paheneva raskasmielisyys, jota hän yrittää karkottaa etsimällä yhä sävähdyttävämpiä elämyksiä.

Kun ihminen ei vain valikoi esteetin tavoin, hän valitsee ”valitsee absoluuttisesti”. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että ihminen valitsee jotakin vakavasti, valintaansa sitoutuen. Mutta syvemmässä katsannossa ”absoluuttinen valinta” ei Kierkegaardin mukaan tarkoita sitä, että ihminen valitsee ”valitses tätä taikka tuota”, vaan että hän valitsee itsensä.

Identiteetistä informaatiolukutaitoon, Ropo et al, Tampere University press 2015. s. 152.

Mitä jälkeen jää

Yksi parhaiten ajan hammasta kestävä tiedontallennusväline ovat savitaulut, vanhimpien säilyneiden arvellaan olevan noin seitsemän tuhannen vuoden ikäisiä. Tämä tiedonmurunen jäi vaivaamaan mieltäni, kun olin lukenut kirjasto-opintojen tenttiin. Ihmiskunnalla on nyt tallennettuna enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksi auringon räväkämpi magneettimyrsky riittäisi pyyhkimään sähköiseen muotoon tallennetun pois. Nykyinen paperilaatukaan ei ole kovin kestävää, eläinten nahoista tehty pergamenttikin kesti kauemmin.

savitöitä

Lapset ovat löytäneet mumminsa kanssa mukavan yhteisen harrastuksen: torstaisin kansalaisopistolle savitöihin ja maanantaisin kuvataidetta harrastamaan. Ensin mietin, minne kaikki luovuuden tuotoksen saadaan sopimaan, saviesineet kun ovat kovin pysyviä. Sitten ehdotin, että he voisivat tehdä viestin meidän sukupolveltamme jollekin tulevalle sukupolvelle. Mutta mikä olisi tärkeä kerrottava asia meidän ajastamme? Ja miten se pitäisi kertoa, jotta aikojen päässä lukija sen ymmärtäisi? Eiväthän kirjoitusmerkitkään ole kovin pysyviä, ”arabialaiset” numeromerkkimmekin ovat olleet käytössä alle 500 vuotta. Tämä kotikuntanikin on sitä vanhempi. Ja vaikka merkit säilyisivät, kieli muuttuu ajan mukana.

No, vielä ei ole kovin syvällistä viestiä taideharrastustunneilta ilmestynyt. Olisi kuitenkin hauska taideprojekti käydä viemässä omia savitauluja johonkin luolaan odottamaan löytäjäänsä. Omilta mailtakin löytyisi muutama paikkaehdokas, ehkäpä se olisi hyvä lisä tulevan kesän ohjelmaan.

savitöitä

Mutta mikä se viesti olisi? Pitäisikö kertoa jokin tärkeä havainto tästä ajasta vai yleisohje ihmiselle, joka elää täällä sen jälkeen, kun Internet on sattunut tyhjentymään? Mikä edes olisi se tärkeä havainto?

Hoida lapsia kuunnellen, kärsivällisesti ja lempeästi
Pyri aina väkivallattomiin ratkaisuihin (vai onko tämä hyvän elintason ajan ylellisyyttä?)
Pese kädet ennen ruokailua
Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän itsellesi
Vaali luontoa
Vuohenputken lehdet ovat hyvää kevätsalaattia
Järvikala kasvattaa järkeä, mutta kypsennä se hyvin
Nämä sienet ovat syötäviä
Matematiikan perusteet ovat tällaiset
Energia ei synny eikä häviä
Ajanlasku ja kalenteri toimivat näin

Jotenkin niinkö se menisi? Kivikauden harvat näkyvät jäänteet ovat usein kalenterijärjestelmään liittyviä rakennelmia, esim. kevätpäivän tasauksen valo osuu niihin tietyllä tavalla. Jos eläisi tuolla metsässä ilman kalenteria, sellaiset olisivat varmasti tarpeen. Mitä sinä kirjoittaisit savitauluun?

Tokaluokkalaisen elämää: Avaruuskirjoista

avaruuskirjoja lukemassa

Avaruuskirjojen lukeminen on kivaa. Kun luen Karmea totuus-sarjan avaruusaiheisia kirjoja, alan miettiä, miltä tuntuisi mennä sinne, mistä kirjassa kulloinkin kerrotaan. Karmea totuus -sarjan avaruuskirjoissa on mielenkiintoinen tiedonkäsittelytapa, ja siksi tykkään lukea niitä.

”Jos Aurinko äkkiä räjähtäisi, me näkisimme räjähdyksen vasta 8 minuutin ja 20 sekunnin kuluttua eli meillä olisi hyvää aikaa hakea erittäin tummat aurinkolasit”

Karmea totuus -kirjat eivät muuten ole mitään uutuuksia. Kummitätini on lukenut niitä nuorena.

Taito

Karmea totuus-sarjan avaruuskirjat

Joulun kirjanautintoja

lapsi lukeeHetken kuluttua iso ovi avautui ja astuimme sisään. Keskellä huonetta oli yksi iso pöytä ja seiniä peittivät lukuisat kartat suoliston eri osista. Pöydän ääressä istui suoraryhtinen ja lähes pelottavan näköinen epiteelisolu.” Ote on esikoisen joululahjakirjasta Probus ja suuri suoliston taistelu. Joulupukki teki hyvän valinnan, tapaninpäivään mennessä lahjansaaja on lukenut kirjansa jo kahteen kertaan. Suolistopöpöjen seikkailuissa ainoa minua häiritsevä seikka ovat bakteerihahmoille luodut sukupuolet: bakteeripoika Probus taistelee ja tyttöbakteereja arvioidaan ulkonäön mukaan, vaikka luonnossa pöpöset tietysti ovat sukupuolettomia.

Seuraavana tokaluokkalaisen lahjakirjahyllyssä odottaa klassikko Ruohometsän kansa, jonka olemme Tompan kanssa molemmat lukeneet lapsina. Kotikuntani kirjastossa se sijaitsee aikuisten hyllyssä – sillä on annettavaa monen ikäisille lukijoille.

Yksi viisivuotiaan lahjakirjoista oli Eläinten sukupuu, jossa kerrotaan näyttävin kuvin elämän moninaisuudesta. Hänen toivomuksensa olikin vaikea täyttää, sillä eläinlääkärinuraa suunnitteleva lapsi puhui syyskuusta lähtien tahtovansa ”eläinten luurankokirjan”. Pitäähän hänen tutustua eläinten anatomiaan hyvissä ajoin ennen yliopistokurssien alkamista. Ikävä kyllä kirjakustantamot huomioivat kovin huonosti eläinlääkäriksi aikovien toiveet, vaikka se on suomalaislasten toiveammattilistalla heti toisena. Ei löytynyt luurangon luurankoa nykyään elävistä eläimistä, ja dinosaurukset eivät tulleet kysymykseen. Paikkauksena lahjalistaan on Amazonista saapumassa luurankoaiheinen tehtäväkirja.
joulun 2016 kirjalahjoja
Kirjojen hankkimiseen on meillä nykyään korkea kynnys: Minkä haluaisi lukea vielä toisenkin kerran? Mitä ei saa kirjastosta? Lapset lukevat ja pläräävät kirjojaan moneen kertaan, heille sentään kannattaa vielä tehdä kirjahankintoja. Meille aikuisille päätyy lähinnä luontokirjoja, säilöntäoppaita ja muuta käsikirjamaista.

joulun_kirjanautintoja3Minun toteutunut lahjatoiveeni Metsän salainen elämä on nautittava pieninä annoksina, se herättää niin paljon ajatuksia. Kerrankin luontoharrastaja oppii jotain uutta. Metsissä levittäytyy ympäriinsä valtavasti vuorovaikutusverkostoja, joista satunnainen kulkija ei tiedä mitään. Käävät houkuttelevat metsän kuoriaisia puoleensa syömään itiöitä, ja samalla osa itiöistä saa kyydin hyvään kasvupaikkaan. Osa käävistä taas karkottaa kuoriaiset kemiallisin keinoin. Sienirihmastot taistelevat keskenään lahoavien puiden sisällä, ja ihmiskulkija voi havaita taiston vain vallattujen alueiden rajoille syntyvistä mustista jäljistä. Minussa asuva pieni tutkija innostuu miettimään, että kääpiä tutkimalla voisi löytää uuden ja luomun hirvikärpäskarkotteen, sienilääkkeen tai lahonsuoja-aineen.

Joululomalle varaan aina luettavaa. Tänä vuonna ahmaisin Korpisoturin, joka kertoo harhailusta kohti omavaraiselämää. Lukemisen arvoinen, suosittelen muillekin. Tosin omavaraisharrastaja jäi miettimään, miksei kalastusta filosofisella tasolla harrastanut päähenkilö harrastanut sitä myös käytännössä: olisi ollut talvellakin ruokaa saatavana. Muuten Laura Gustafssonin teos oli ajankohtainen ja hyvin taustoitettu. Eikä lukuriemu tähän loppunut. Matematiikan historiasta kertova opus odottaa vielä lukijaansa, luen sitä varmaankin lomittain metsäkirjan kanssa.

Mieli vaikuttaa kehoon

Mielen ja kehon vuorovaikutus on ollut keskusteluissa tapeteilla, kun tuulivoimalan aiheuttamiksi väitetyt oireet ja pitkittyneet sisäilmaongelmat aiheuttavat suuria tunteita. Arkielämästä on helppo löytää esimerkkejä tilanteista, joissa mieli saa aikaan fyysisiä muutoksia kehossa: Lasten silittely voi saada maidontuotannon heräämään vielä vuosia imetyksen lopettamisen jälkeen. Oksennustaudin aikana syötyihin ruokalajeihin voi jäädä pysyvä vastenmielisyys, joka saa yökkimään vielä pitkän ajan kuluttua. Jännittäminen saa vatsan sekaisin. Pelkkä sairastumisen pelko voi saada aikaan fyysisiä oireita. Viitteen blogissa neurologian erikoislääkäri Kati Juva kuvaa mielen mekanismeja, jotka voivat saada aikaan vaikkapa toistuvia sisäilmaoireita. Pahimmillaan sairastunut ei voi olla missään, kun oireet tuntuvat aina heräävän uudessakin paikassa.

Jo Marchant: Hoida mielelläsiTälle putkiaivoiselle insinöörille toi uusia ajatuksia samasta teemasta myös Jo Marchantin teos Hoida mielelläsi, jossa tiedetoimittaja ärsyyntyy äitien keskustellessa homeopatian tehosta. Hän päättää selvittää perusteellisesti, miten mielellä voi vaikuttaa kehoon. Marchant kiertää haastattelemassa lääketieteen tutkijoita. Hän tapaa myös vaikeista oireista kärsiviä, joiden tilannetta lääketiede ei ole onnistunut perinteisillä keinoillaan helpottamaan: kipu on voinut jäädä vaivaamaan, vaikka alkuperäinen vamma olisi jo parantunut, tai vatsaoireisiin ei löydy mistään apua.

Itselleni Marchantin löydöistä järisyttävimpiä oli kuvaus nosebo-vaikutuksista, eli kielteisten uskomusten vaikutuksista terveyteen. Tutkijan koe-eläinhiiret kuolivat, koska luulivat joutuvansa syömään myrkkyä. Oikeasti ne saivat ensin makeutusaineella terästettyä oksettavaa ainetta ja sitten säännöllisesti pelkkää samalla makeutusaineella terästettyä vettä. Kannattaa siis pyrkiä eroon sairauden pelosta, muuten voi käydä huonosti!

Mihin asti hengen voima sitten ulottuu sairauksien parannuskeinona? Ainakaan syöpää tai muuta vakavaa sairautta ei kannata yrittää pelkällä empatialla ja myönteisellä psykologialla parantaa – Marchant ei löytänyt ainoatakaan dokumentoitua parantumista kasvaimesta pelkän mielen voimalla. Sen sijaan psykologisista keinoista voi olla suuri apu tilanteissa, joissa lääkkeet eivät tehoa kipuun tai vatsavaivoihin. Marchant kuvailee useita kohtaamisia ihmisten kanssa, joiden elämää rajoittanut kipu tai vatsavaiva parani pelkällä lumelääkkeellä. Uskonnollisuuskin voi auttaa pysymään terveenä – mutta vain jos jumalakäsitys on armollinen eikä ankara ja tuomitseva.

Mielenkiintoista on myös psykologisten keinojen käyttö lääkkeen tehon voimistamiseen. Jos vaikkapa potilas on tottunut saamaan päänsärkyynsä apua tietynlaisesta särkylääketabletista, pelkkä samannäköisen lumelääkkeen syöminen voi saada aivojen kivunlievitysmekanismit jylläämään. Lääkkeenottohetkeen voi liittää myös vaikkapa tietyn tuoksun tai äänen. Kun kivusta kärsivä on oppinut yhdistämään tämän ärsykkeen yhdessä lääkkeen kanssa oireidensa lievittymiseen, pienemmällä annoksella lääkettä yhdessä auttavan ärsykkeen kanssa voidaan saada aikaan sama hoitava vaikutus. Samalla mahdolliset sivuvaikutukset pienenevät. Tämäntapaisissa hoitokeinoissa olisi paljon tutkittavaa, mutta mielen parantavien mekanismien tutkimukselle on vaikea löytää rahoitusta. Tähän toivoisi muutosta pian. Lääkärit hallitsevat hyvin empatian käytön hoitokeinona, mutta mielen parantavia mekanismeja voisi käyttää apuna vielä laajemmin, kun niistä saataisiin lisää tutkimusnäyttöä.

Lukutaitopäivänä

Vanhemmilla ihmisillä on tapana sanoa, että joku luki itsensä tuomariksi tai lääkäriksi. Nykyään on mahdollista lukea itsensä myös pitkäaikaistyöttömäksi. Mutta ehkäpä sitten on mukavampi olla lukenut pitkäaikaistyötön kuin lukematon.

lukutaitoruno, aale tynniMeillä lapsetkin ovat aina olleet kirjojen perään. Päiväsaikaan joudun ihan liian usein vastaamaan viisivuotiaan lukupyyntöihin, ettei juuri nyt ehdi. Nukkumaanmenohetken lukemisesta ei kuitenkaan tingitä. Lapset suoriutuvat iltatoimistaankin nopeammin, kun odottamassa on yhteinen hetki kirjan parissa sängyn pohjalla.

Usein luemme perinteisiä satuja. Viime aikoina nuorimmaisen lukuvalintoihin ovat ovat kuuluneet erityisesti Mauri Kunnaksen kirjat. Olemme myös tykästyneet lastenrunoihin. Pikku Pegasos tai Suomen lasten runotar ovat oivia kokoelmia, joista voi valita runoja myös teeman mukaan. Ja joskus on luettava yhtä ja samaa. Lapset ihastuivat niin Tuula Korolaisen Vääränlainen päivä -runoon, että sen on saanut lukea ääneen joka ilta jo viikkojen ajan.

Minun oma lukuharrastukseni ajoittain taantunut harvojen vielä lukemattomien Agatha Christien dekkareiden metsästämiseen. Tietokirjoja en sentään malta jättää. Viimeksi vaikutuksen teki solubiologi Jo Marchantin kirjoittama Hoida mielelläsi, josta pitää kirjoittaa vielä erillinen postaus.

Ja laajensin sentään scifi-sivistystäni, kun kesällä Frank Herbertin klassikko Dyyni tempaisi mukaansa. Tätä scifi-opuskaan olisi tuskin muotoutunut klassikon arvoiseksi ilman kirjailijan monipuolista lukuharrastusta: aikuisiällä on hän löysi perhetuttujen innoittamana mm. Heideggerin filosofian ja paljon muuta, mistä Dyyni-sarjassa on vaikutteita.

Andersenin lumoissa

Olen ollut viime viikot ihastunut sekä Hans Christian Andersenin satuihin että Disneyn Frozen-elokuvaan. Arendellin kuninkaallisten siskosten Elsan ja Annan tarinan pohjana on Andersenin Lumikuningatar. Lumikuningattaressa päähenkilöpari ovat lapset Kai ja Gerda. Kai saa vääristävän peilinsirun silmäänsä ja sydämeensä ja jää vangiksi jäiseen järjen maailmaan. Hän ei saa yhteyttä tunteisiinsa ja yrittää turhaan koota jäisestä palapelistä sanaa iäisyys, joka vapauttaisi hänet. Sinnikäs Gerda kulkee vaarallisen matkan ja pelastaa hänet, kuten Frozenissa Anna saa herätettyä Elsan taas rakastamaan muita.

the snow queen

Lumikuningatar. Maalaus: Elena Ringo. Lähde: Wikimedia Commons, CC.

Välillä kyllä tarinoiden yhtäläisyyksiä saa hakemalla hakea, ja joku innokas harrastaja on jopa vääntänyt ne rautalangasta tarinan vaihe vaiheelta. Elokuvassa alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan mm. joillakin nimivalinnoilla: pahispäähenkilö on Hans, ja hyvismies taas Christoph. Kain ja Gerdan mukaan on nimetty kaksi Arendellin linnan palvelijaa.

Luin Hans Christian Andersenin elämäkerran pääsiäislukemisena. Halusin tietää, oliko saduissa toistuva teema suosioon nousevasta ja oman itsensä ja yhteisönsä löytävästä rumasta ankanpoikasesta hänen oma tarinansa. Kyllä oli. Andersen muutti rahattomana teininä yksin Kööpenhaminaan, ja onnistui sinnikkäästi kuin vieteriukko nousemaan kerta toisensa jälkeen pyytämään tukea. Hän epäonnistui baletin, näyttelemisen ja laulun opinnoissaan, mutta löysi lopulta satujen kirjoittamisesta oman juttunsa. Ankanpoikasen värjöttely ankaran talven kourissa kurjissa oloissa oli se sekin suoraan hänen omasta elämästään.

Pikku Hans Christian oli muuten niin erikoinen lapsi, että hän olisi oitis saanut ADD-diagnoosin, jos sellaisia olisi 1800-luvun Tanskassa jaettu. Hän viihtyi aikuisten seurassa, mukaan lukien kansansatuja kertovat mummot, oli äärimmäisen herkkä ja tunsi voimakkaasti, haaveili omissa maailmoissaan. Emme ehkä istuisi tuijottamassa Frozenin lumoavia lumimaisemia, jos jonkin lääkefirman tuotteilla olisi hänestä hoidettu kouluun sopeutuva ja yhteiskuntakelpoinen.

Ekaluokkalaisen elämää: Kaikkien aikojen avaruuskirja

koulubussi avaruudessaMinun näkemykseni tästä kirjasta (Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja) on seuraava: Huippuhyvä! Suosittelen sinullekin! Ai niin, meinasin melkein unohtaa kertoa kirjan sisällöstä. Tässä tiivistetty kuvaus kirjan
sisällöstä: Eletään vuotta 3001, ja Koiraporin ala-asteen
oppilaat ovat lähdössä luokkaretkelle avaruuteen hiukan alle valon nopeudella lentävällä punaisella koulubussilla, johon ei vaikuta mikään painovoima, ja joka kestää mitä tahansa… Kuulostaako jännittävältä? Hyvää matkaa!
Muuten, luin tämän kirjan ensimmäisen kerran avaruustutkija Sini Merikallion sohvalla. Tämä kirja on niin vanha, että Sini on itsekin lukenut sitä nuorena.
Taito

Tasapainoa etsimässä

kuva: Pekka Järveläinen, Flickr.com, CC

kuva: Pekka Järveläinen, Flickr.com, CC

Eri kulttuurien tavoista on jännää lukea. Viimeksi kirjastosta osui käsiini Hongkongissa ja Taipeissa opiskelleen Hannamiina Tannisen 8 kiinalaista juttua. Tuhansia vuosia vanhassa kulttuurissa on paljon meille vieraita tapoja. Yksi mielenkiintoinen teema on tasapainoon ja harmoniaan pyrkiminen kaikilla elämänalueilla.

Otetaan nyt vaikkapa lääketiede: kiinalaiset kyllä hyödyntävät länsimaisen lääketieteen tuoman avun vaivoihin, mutta perinteinen näkökulma on terveyden vaaliminen elämän tasapainon kautta ja sairastumisen syyn hakeminen elämäntavoista: olenko ollut stressaantunut? Olenko syönyt tasapainoisesti viime viikkoina? Miten on ollut unen laita? Jos vain haetaan nopea apu oireisiin modernin lääketieteen tapaan, ei ongelman alkusyy korjaannu.

Kiinalaisten tavoista lukiessani nyökyttelin tyytyväisenä. Tämä näkökulma terveyteen on itsellänikin noussut arvoon iän myötä. Kun näin neljääkymppiä lähestyvänä erehtyy jossain tilaisuudessa mussuttamaan sokerisia herkkuja, sen tietää kyllä seuraavana päivänä: turvotus vaivaa ja olo ei ole muutenkaan parhain. Jos lounas jää leipälinjalle, seuraavana päivänä väsyttää tolkuttomasti. Liikuntapyrähdyksen jälkeen taas on energinen olo pari päivää myöhemmin. Ja niin edelleen.

Eikä kiinalainen sanonta ”Herrasmies löytää harmoniaa erilaisuudesta” olisi meille huono tähänkään aikaan…

« Older entries