Aika monet villivihannekset sopivat syötäviksi niin, että surauttaa ne tehosekoittimessa pirtelön sekaan. Rantamintusta tulee hyvä pirtelö, ja olen nähnyt ihmisten käyttävän vuohenputkeakin samaan tapaan. Tänään pirtelöön katosi reilu erä kuusenkerkkiä, kaksi banaania, aamuisen kaurapuuron jämät ja vajaa puoli litraa jäätelöä. Hyvin maittoi kuusenkerkkäpirtelö niin aikuisille kuin lapsillekin, tosin puuro teki rakenteesta turhankin kiinteää.
Mökin omenapuiden alla maata peittää yhtenäinen maahumalakasvusto. Päätin tänä vuonna kokeilla maahumalaa samaan tapaan, onhan se hyväntuoksuinen ja vahvannäköinen kasvi. Suomen terveyskasvit -kirja suosittaa sitä keuhkoputkentulehdukseen, ja jostain luin sitä käytetyn myös hengenahdistuksen hoitoon. Maahumalapirtelön maussa ei ollut vikaa, mutta hyvää suutuntumaa siitä ei tule. Lehdenpalat tuntuivat takertuvan kurkkuun.
Nenän, kurkun ja nielun vaivoihin aion vastedes kokeilla maahumalaa perinteisenä teenä, silloin ei lehtiä tarvitse syödä. Kasvista käytetään kukkivia versonlatvoja, eli se on parhaimmillaan juuri nyt.
Muuten villivihanneskevään ruuat ovat meillä olleet niitä totuttuja: nuoria vuohenputken lehtiä salaattiin ja ryöpättyjä nokkosia lettuihin.
Yllätyin muuten, kun selvitin nokkosen ravintoarvoja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Fineli -tietokanta tiesi kertoa, että siinä on kalsiumiakin 594 mg/100 g – yli nelinkertaisesti maitoon verrattuna! Vihreissä kasviksissa on muutenkin kivasti kalsiumia, keskimäärin (72 mg/100 g). Villivihannesten puputtaja ainakin saa vahvat luut. Myös C-vitamiinia on monissa villikasveissa paljon, nokkonen ylittää appelsiinin pitoisuudet yli kuusinkertaisesti massayksikköä kohti!
Ekoelämää 