Suomen luonnon päivänä

Tänään 26.8. vietetään taas Suomen luonnon päivää, ja ensimmäistä kertaa nostetaan myös lippu salkoon. Päivän kunniaksi lisään tähän muutaman kuvan majavan kaatamasta haavasta, jonka elämää olen seuraillut mökkilammen rannalla. Lahopuu on monen lajin koti, ja haapa elättää erityisen ison joukon muita lajeja. Kuvasin sitä ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, pitäisi vertailiun vuoksi etsiä nekin kuvat esille.

Meidän perheessä on loppukesällä kerätty mustikoita ja ihmetelty lammen rannan kurkia, jotka valmistautuvat jo muuttomatkaan. Nauttikaahan luontoretkistä!

Mainokset

Ituhippi asuntomessuilla

Tulipa taas tehtyä jotain, mitä en ole kokeillut ikinä aikaisemmin, nimittäin käytyä asuntomessuilla. Tapahtuman tarkoitus on toki saada myyntiä uusille huonekaluille ja remonttitarvikkeille. Äitini ihastui messutaloihin, mutta minussa ne eivät onnistuneet herättämään suuria tunteita. Kaipaan kodikkuutta ja helppohoitoisuutta, en jaksaisi harjailla valtavia terasseja puhtaaksi männynneulasista. Yleensä lapset suhtautuvat innokkaasti kaikkeen uuteen, mutta nyt he sanoivat, että olisivat olleet mieluummin mökillä. Hakivat kuitenkin karkkia esittelykojuista aina kun silmä vältti. Saimaan maisemia sentään kelpasi katsella.

Asuntomessupihat on sovitettu maisemaan. Kuva: Valtteri Maja.

Kodikkaimmat talot olivat budjetiltaan pienimmästä päästä, ja jostain syystä ruotsalaisten suunnittelemia. Jotenkin he vain osaavat tehdä sen viihtyisän loppusilauksen, kun suomalaiset tyytyvät käytännöllisyyteen. Halvemmissa taloissa suunnittelija oli myös muistanut, että makuuhuoneissa tarvitaan säilytystilaa vaatteille, ei riitä pelkkä tikas ja yksi vaatepuu pienen huoneen seinää vasten… Mitä kalliimpi talo, sitä kummallisempia olivat tilaratkaisut.

Etsiskelin näkökulmia kylppärirempan toteuttamiseen. Sellaisen kun joudumme tekemään meneillään olevan putkiremontin takia. Yhden kivan lattialaattamallin löysin (Laattapisteen PPA Lune Phobos), mutta arkkitehdit hyvät – se vallitseva tummanharmaa seinälaatta messukylpyhuoneissa tekee niistä aika synkkiä. Taidan muotivirtauksista huolimatta valita seinään turvallisen vaalean värisävyn.

Myönteisiä juttuja:

– Lähes jokaisessa talossa oli kunttapiha, jonka pitäisi olla helppohoitoinen vaihtoehto nurmikolle. Ei ruohonleikkureita, sammalen myrkytyksiä tai lannoitusta. Sääli sitä metsäplänttiä, josta kuntta on peräisin, mutta huonosti kai pohjakasvillisuudelle olisi avohakkuukohteessa käynyt joka tapauksessa. Kulutusta se ei tosin kestä yhtään.

– Saimaan maisemat ovat hienot, ja avautuvat hyvin messualueen korkeuksista

– Rannoista valtaosa oli jätetty yhteiseen käyttöön ja lähelle luonnontilaa. Rantaa kiersi houkuttelevan näköinen kävelyreitti.

– Pienimuotoinen liikunta oli läsnä monessa paikassa: voimistelurenkaat ja puolapuut ovat kuuminta hottia.

– Tällaisen sadevesisäiliön bongasin, en ole vielä uskaltanut katsoa hintaa. Säiliöön saa kiinni puutarhaletkun, jolla voi kastella pihansa, ja pakkaskestävyyskin on mietitty. Vaikuttaa käytännölliseltä, mutta tämänkin ulkoasu kaipaisi (ruotsalaisen?) suunnittelijan loppusilausta.

Mietityttäviä asioita:

kuva: Valtteri Maja.

– Asuntomessupihoilla ei voi tehdä oikein mitään. Hyötykasvit eivät ole nyt muodissa: en huomannut omenapuita tai marjapensaita. Jokunen viljelylaatikko ja kasvihuone sentään oli pihoille pykätty. Minun olisi vaikea asua paikassa, jossa en voi tehdä mitään oman ruokani tuottamisen hyväksi. Ehkä Saimaalla voisi kalastaa?

– Aurinkolämpö, aurinkosähkö ja viherkatot orastivat joissakin kohteissa, mutta kovin vähän niitä näkyi. Asuntomessut on perinteisesti laahannut jotenkin jäljessä ympäristökuormituksen keventämisessä. Toki tämä kuvankin aurinkolämpökeräin olisi voitu suunnitella paremmin osaksi rakennusta.

– Ollakseen Mikkelissä messualue on kovin kaukana kaikesta. Lähellä ei ole kauppoja tai juurikaan palveluita, joten ennustettavissa on runsasta autoilua tuleville asukkaille.

– Fosforin loppumisesta ja rehevöitymisestä on puhuttu niin paljon, että olisi odottanut edes jossakin toteutetun modernin kierrättävän vessaratkaisun. Mutta ei, samoja vesivessoja kaikki.

– Bonuksena kävijä voi laskea, montako sellaista poreallasta pihoilta ja terasseilta löytyy, joihin on suora näkyvyys naapurin parvekkeilta ja ikkunoista. Näyttäytyjähenkiselle kylpijälle on jopa tarjolla allas, joka on kevyen liikenteen väylän vieressä. Joihinkin saunoihin oli myös suora näkyvyys naapurista – maitolasit ja muut näköesteet eivät ole nyt muodissa, mutta epäilen niiden tekevän paluun kaikessa hiljaisuudessa…

Ituhipin kirkonkyläkodin pihaa. Rivitalopiha kukkii, mutta silti se ei oikein vedä puoleensa.

Piha, jolla ei voi tehdä mitään, ei kyllä ole mikään uusi ilmiö kaupunkimaisessa ympäristössä. Naapurin maalaismökillä käydessäni hän paljasti, ettei oikein vieläkään viihdy kirkonkylällä. Ja hän sentään muutti kuusine lapsineen maaseudun vähien mukavuuksien ääreltä jo vuonna 1971. Minulla on kirkonkylällä sama ongelma: rivitalopihalle ei ole luontevaa mennä puuhailemaan, vaikka mökillä touhuan ulkona suuren osan ajasta. Villinä rehottava mökkipihani kauhistanee monia kotipuutarhureita, mutta se tarjoaa koko ajan jotain uutta: kesän mittaan yhä uudet villiyrtit kasvavat poimintakuntoon, ja löydän edelleen uusia kasvituttavuuksia. Sekalaisissa kukissa pääsee aina bongaamaan uusia ötököitä, pihapissalla käydessä huomaa heinikossa erikoisen värisen perhostoukan. Mökkeillessä olen osa hienoa ympäristöä, kirkonkylällä taas jotenkin en.

Ps. Pahoittelut pitkästä tauosta tekstin tuottamisessa, rakkaat lukijani! Aloin talvella tehdä työkseni tekstejä Juvan kulttuurisivuille, ja wordpressin käyttö sekä töissä että vapaa-ajalla taisi olla hiukan liikaa. Aiheita kyllä mielessäni on riittänyt, joten yritän parantaa tapani. Ja ensi kerralla yritän muistaa ottaa kunnon kameran mukaan, jotta saatte katso muutakin kuin vessan lattiaa ja teknisiä laitteita. 🙂

Pääsiäislampaita

Meidän piti lähteä pääsiäisenä lähilomalle Pietariin tai Tallinnaan. Jospa jo lapsetkin olisivat niin isoja, että ihan ulkomaille… No, tulimme onneksi järkiimme, ja päätimme lepuuttaa kotona. Pitkänäperjantaina kävimme mökillä ja läheisellä lammastilalla. Vau, siinä ne vain makoilevat, välillä jostain kuuluu mää-ä, joko matalalla tai pienellä äänellä.

Jäimme Tompan kanssa ihailemaan lampaita pitkäksi aikaa. Lasten mielenkiinto ei lampaissa kauaa viipynyt, sillä pihasta löytyi vanhemman lapsen partiokaveri. Hän ilahtui, kun yllättävää leikkiseuraa osui paikalle.

Kotiin päästyämme pähkäilimme lampaanlihan kanssa. Parinkymmenen vuoden kasvissyönnin jälkeen liharuokien valmistus ei oikein ole hanskassa. Päädyimme karjalanpaisti-tyyppiseen ratkaisuun. Ekalla syöntikerralla kasvikset olivat vielä vähän kovia, eikä lihassakaan ollut makua. Sitten älysimme, että tunti lisää uunissa, ja johan rakenne alkoi olla kohdallaan.

Tätinikin pyysi tuomaan yhden viulun, vaikka Uuden-Seelannin lammasta saa valmiiksi kypsennettynä automarketista puoleen hintaan. On mukava tietää, että otukset ovat syöneet oman paikkakunnan heinää ja hoitaja on ehtnyt vilkuilla niiden vointia enemmän kuin valtavassa laumassa maapallon toisella puolella. Luettuani Ylen jutun elintarvikeväärennöksistä olin entistäkin tyytyväisempi.

Ps. Ai missä blogikirjoitukset ovat viipyneet? Taitoin vapaaehtoistyönä koululehteä, editoin ja valikoin kirjoituksia. Töiden jälkeen ei sitten aikaa muuhun jäänytkään. Lopputulokseen olen aika tyytyväinen. Ehkä julkaisen sen täälläkin, kunhan se on muutenkin julkinen. Kevätpörriäis-lehden inspiroimaa tuotantoa on luvassa.

Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Joulun kirjanautintoja

lapsi lukeeHetken kuluttua iso ovi avautui ja astuimme sisään. Keskellä huonetta oli yksi iso pöytä ja seiniä peittivät lukuisat kartat suoliston eri osista. Pöydän ääressä istui suoraryhtinen ja lähes pelottavan näköinen epiteelisolu.” Ote on esikoisen joululahjakirjasta Probus ja suuri suoliston taistelu. Joulupukki teki hyvän valinnan, tapaninpäivään mennessä lahjansaaja on lukenut kirjansa jo kahteen kertaan. Suolistopöpöjen seikkailuissa ainoa minua häiritsevä seikka ovat bakteerihahmoille luodut sukupuolet: bakteeripoika Probus taistelee ja tyttöbakteereja arvioidaan ulkonäön mukaan, vaikka luonnossa pöpöset tietysti ovat sukupuolettomia.

Seuraavana tokaluokkalaisen lahjakirjahyllyssä odottaa klassikko Ruohometsän kansa, jonka olemme Tompan kanssa molemmat lukeneet lapsina. Kotikuntani kirjastossa se sijaitsee aikuisten hyllyssä – sillä on annettavaa monen ikäisille lukijoille.

Yksi viisivuotiaan lahjakirjoista oli Eläinten sukupuu, jossa kerrotaan näyttävin kuvin elämän moninaisuudesta. Hänen toivomuksensa olikin vaikea täyttää, sillä eläinlääkärinuraa suunnitteleva lapsi puhui syyskuusta lähtien tahtovansa ”eläinten luurankokirjan”. Pitäähän hänen tutustua eläinten anatomiaan hyvissä ajoin ennen yliopistokurssien alkamista. Ikävä kyllä kirjakustantamot huomioivat kovin huonosti eläinlääkäriksi aikovien toiveet, vaikka se on suomalaislasten toiveammattilistalla heti toisena. Ei löytynyt luurangon luurankoa nykyään elävistä eläimistä, ja dinosaurukset eivät tulleet kysymykseen. Paikkauksena lahjalistaan on Amazonista saapumassa luurankoaiheinen tehtäväkirja.
joulun 2016 kirjalahjoja
Kirjojen hankkimiseen on meillä nykyään korkea kynnys: Minkä haluaisi lukea vielä toisenkin kerran? Mitä ei saa kirjastosta? Lapset lukevat ja pläräävät kirjojaan moneen kertaan, heille sentään kannattaa vielä tehdä kirjahankintoja. Meille aikuisille päätyy lähinnä luontokirjoja, säilöntäoppaita ja muuta käsikirjamaista.

joulun_kirjanautintoja3Minun toteutunut lahjatoiveeni Metsän salainen elämä on nautittava pieninä annoksina, se herättää niin paljon ajatuksia. Kerrankin luontoharrastaja oppii jotain uutta. Metsissä levittäytyy ympäriinsä valtavasti vuorovaikutusverkostoja, joista satunnainen kulkija ei tiedä mitään. Käävät houkuttelevat metsän kuoriaisia puoleensa syömään itiöitä, ja samalla osa itiöistä saa kyydin hyvään kasvupaikkaan. Osa käävistä taas karkottaa kuoriaiset kemiallisin keinoin. Sienirihmastot taistelevat keskenään lahoavien puiden sisällä, ja ihmiskulkija voi havaita taiston vain vallattujen alueiden rajoille syntyvistä mustista jäljistä. Minussa asuva pieni tutkija innostuu miettimään, että kääpiä tutkimalla voisi löytää uuden ja luomun hirvikärpäskarkotteen, sienilääkkeen tai lahonsuoja-aineen.

Joululomalle varaan aina luettavaa. Tänä vuonna ahmaisin Korpisoturin, joka kertoo harhailusta kohti omavaraiselämää. Lukemisen arvoinen, suosittelen muillekin. Tosin omavaraisharrastaja jäi miettimään, miksei kalastusta filosofisella tasolla harrastanut päähenkilö harrastanut sitä myös käytännössä: olisi ollut talvellakin ruokaa saatavana. Muuten Laura Gustafssonin teos oli ajankohtainen ja hyvin taustoitettu. Eikä lukuriemu tähän loppunut. Matematiikan historiasta kertova opus odottaa vielä lukijaansa, luen sitä varmaankin lomittain metsäkirjan kanssa.

Mieli vaikuttaa kehoon

Mielen ja kehon vuorovaikutus on ollut keskusteluissa tapeteilla, kun tuulivoimalan aiheuttamiksi väitetyt oireet ja pitkittyneet sisäilmaongelmat aiheuttavat suuria tunteita. Arkielämästä on helppo löytää esimerkkejä tilanteista, joissa mieli saa aikaan fyysisiä muutoksia kehossa: Lasten silittely voi saada maidontuotannon heräämään vielä vuosia imetyksen lopettamisen jälkeen. Oksennustaudin aikana syötyihin ruokalajeihin voi jäädä pysyvä vastenmielisyys, joka saa yökkimään vielä pitkän ajan kuluttua. Jännittäminen saa vatsan sekaisin. Pelkkä sairastumisen pelko voi saada aikaan fyysisiä oireita. Viitteen blogissa neurologian erikoislääkäri Kati Juva kuvaa mielen mekanismeja, jotka voivat saada aikaan vaikkapa toistuvia sisäilmaoireita. Pahimmillaan sairastunut ei voi olla missään, kun oireet tuntuvat aina heräävän uudessakin paikassa.

Jo Marchant: Hoida mielelläsiTälle putkiaivoiselle insinöörille toi uusia ajatuksia samasta teemasta myös Jo Marchantin teos Hoida mielelläsi, jossa tiedetoimittaja ärsyyntyy äitien keskustellessa homeopatian tehosta. Hän päättää selvittää perusteellisesti, miten mielellä voi vaikuttaa kehoon. Marchant kiertää haastattelemassa lääketieteen tutkijoita. Hän tapaa myös vaikeista oireista kärsiviä, joiden tilannetta lääketiede ei ole onnistunut perinteisillä keinoillaan helpottamaan: kipu on voinut jäädä vaivaamaan, vaikka alkuperäinen vamma olisi jo parantunut, tai vatsaoireisiin ei löydy mistään apua.

Itselleni Marchantin löydöistä järisyttävimpiä oli kuvaus nosebo-vaikutuksista, eli kielteisten uskomusten vaikutuksista terveyteen. Tutkijan koe-eläinhiiret kuolivat, koska luulivat joutuvansa syömään myrkkyä. Oikeasti ne saivat ensin makeutusaineella terästettyä oksettavaa ainetta ja sitten säännöllisesti pelkkää samalla makeutusaineella terästettyä vettä. Kannattaa siis pyrkiä eroon sairauden pelosta, muuten voi käydä huonosti!

Mihin asti hengen voima sitten ulottuu sairauksien parannuskeinona? Ainakaan syöpää tai muuta vakavaa sairautta ei kannata yrittää pelkällä empatialla ja myönteisellä psykologialla parantaa – Marchant ei löytänyt ainoatakaan dokumentoitua parantumista kasvaimesta pelkän mielen voimalla. Sen sijaan psykologisista keinoista voi olla suuri apu tilanteissa, joissa lääkkeet eivät tehoa kipuun tai vatsavaivoihin. Marchant kuvailee useita kohtaamisia ihmisten kanssa, joiden elämää rajoittanut kipu tai vatsavaiva parani pelkällä lumelääkkeellä. Uskonnollisuuskin voi auttaa pysymään terveenä – mutta vain jos jumalakäsitys on armollinen eikä ankara ja tuomitseva.

Mielenkiintoista on myös psykologisten keinojen käyttö lääkkeen tehon voimistamiseen. Jos vaikkapa potilas on tottunut saamaan päänsärkyynsä apua tietynlaisesta särkylääketabletista, pelkkä samannäköisen lumelääkkeen syöminen voi saada aivojen kivunlievitysmekanismit jylläämään. Lääkkeenottohetkeen voi liittää myös vaikkapa tietyn tuoksun tai äänen. Kun kivusta kärsivä on oppinut yhdistämään tämän ärsykkeen yhdessä lääkkeen kanssa oireidensa lievittymiseen, pienemmällä annoksella lääkettä yhdessä auttavan ärsykkeen kanssa voidaan saada aikaan sama hoitava vaikutus. Samalla mahdolliset sivuvaikutukset pienenevät. Tämäntapaisissa hoitokeinoissa olisi paljon tutkittavaa, mutta mielen parantavien mekanismien tutkimukselle on vaikea löytää rahoitusta. Tähän toivoisi muutosta pian. Lääkärit hallitsevat hyvin empatian käytön hoitokeinona, mutta mielen parantavia mekanismeja voisi käyttää apuna vielä laajemmin, kun niistä saataisiin lisää tutkimusnäyttöä.

Onni on hapankaaliämpäri

Säilöntä ja muu omavaraisharrastelu keventää hiukan kauppakassien roudausurakkaa: hapankaali käy suoraan salaatista, ja pottuja on mukava hakea omasta säkistä. Kauppareissulla mietittäväksi jää, millaista proteiinia tällä kertaa syötäisiin päivällisellä. Olemme Tompan kanssa tehneet hapankaalia ja hapankurkkuja ennenkin, mutta lasten ollessa pienempiä säilöntäpuuhiin tuli useamman vuoden tauko.

onni_on_hapankaaliampari1Tänä vuonna sain vetoapua Rantasalmen kylähankkeelta: naapurikunnassa järjestettiin hapankaali-ilta, jossa tehtiin porukalla hapankaalia alan gurun Maija-Liisa Myllys-Niemelän opastaessa. Samalla opin, että myös sieniä voi hapattaa: esim. hyvänä kantarelli- tai suppilovahverovuonna se on maukas tapa säilöä sienisato. Myllys-Niemelä on jo yli kahdeksankymppinen, mutta se ei häntä estänyt opastamasta meitä määrätietoisella otteella. Ja hapankaali onnistui hyvin: vaikka unohdin ämpärin happanemaan lämpimään pariksi viikoksi ylimääräistä (saunaan kun ei tule niin usein vilkaistua), lopputulos on silti hyvää, ja herkuttelemme sillä päivittäin. Oman hapankaalin haju on kyllä ollut joka kerralla outo kaupan tuotteisiin verrattuna, mutta haitanneeko tuo, kun maku on kuitenkin raikas. Hapatetut tuotteet tekevät myös hyvää suolistolle, ja sitä kautta jopa mielialalle: vatsan seudulta on löytynyt suoraan aivotoimintaan vaikuttavaa hermoverkkoa.

Jo sadonkorjuuaikaan teimme myös omasta kurkkusadostamme hapankurkkuja. Ensin olin epäluuloinen lopputuloksen suhteen, kun ohjelämpötilojen saavuttamisen kanssa mökkioloissa on vähän niin ja näin. Turhaan: omat hapankurkut maistuvat ihan yhtä hyviltä kuin ne Myrttisen suolakurkut, joita marketeissa myydään eurolla kappale. Helppoja ne ovat myös tehdä, isokin ämpärillinen valmistuu nopeasti. Ja todellakin, aidoilla hapankurkuilla ei ole etikan kanssa mitään tekemistä, se pidettäköön niistä loitolla. Mökin kellarista haemme hapankurkkuämpäristä uutta syötävää, kun jääkaapin varasto tyhjenee. Hapankaaliämpäriä säilytän rivitalon ulkovarastossa, se ei valmistuttuaan ole niin nirsoa erilaisille lämpötiloille.

Hapattaminen kuuluu omavaraisharrastajan perustaitoihin, sillä keinoin saa kasvikset ja sienet säilymään pitkään ilman pakastinta ja vain pienellä suolamäärällä, terveellisessä muodossa. Jos ensi syksynä on taas sienisatoa saatavilla, sienten hapatus on seuraavana kokeilulistallani. Tilasin jo antikka.net:istä Maija-Liisa Myllys-Niemelän kirjan Terveyttä Maija-Liisan herkuilla, niin ei tarvitse ensi vuonna arpoa erilaisten nettiohjeiden kanssa. Sinne jäi vielä yksi kappale, ja kirjastoista gurun oppeja on myös saatavana.

Ps. Syksyn myyjäisissä haastattelin hiukan paikallista hapankaalintekijää, jonka tuotteita myydään myös lähiseudun kaupoissa. Hänen konstinsa on pilkkoa kaalit hyvin ohuiksi siivuiksi suurkeittiön vakilaitteella, kutterilla. Sillä keinoin säästyy kaalisilpun nuijimiselta, kun mehua tulee riittävästi jo pelkästä ohuesta raasteesta. Kotioloissa hapankaalin valmistaja joutuu mätkimään kaaliraastetta nuijalla, kunnes nestettä on riittävästi peittämään kaali alleen.

Makkaranpaistoa kalastuskilpailussa

Rauhaisan mökkilampeni rantapusikot kuhisevat kerran vuodessa onkijoita, kun paikallinen metsästysseura järjestää kalastuskilpailut. Me olemme tottuneet kalastamaan katiskoilla, mutta kisan myötä lapset ovat pyytäneet päästä onkimaan. Isotädin lahjoittama onki käteen ja kokeilemaan. Hyvinhän kala nappaa onkeen: peltojen valumavedet ovat rehevöittäneet lampea vuosien mittaan niin, ettei särkikalasta ainakaan ole pulaa. Jokaisen kiinni saadun fisun mukana lammesta poistuu rehevöittävää fosforia.

Kas niin, yhdessä on rymytty pitkin pusikoita saalistamassa, ja koittaa yhteinen illanvietto naapurin rantasaunalla – makkaraa paistaen. Kun kalat on saatu punnittua, ne jäävät lojumaan hylättyinä muovipusseihin. Mitä ihmettä? Ei minulle tulisi mieleenkään heittää kalansaalista hukkaan. Nähtävästi kaikki muut tekevät niin. Joku sentään otti muutaman särjen mukaan kissaa varten. Eikä kenellekään tule mieleen lopettaa kaloja, vaan ne saavat tukehtua hitaasti hengiltä.

Ilmainen vinkki kalansyöntikampanjoiden suunnittelijoille: Lähettäkää kalakisoihin mukaan joku osaava kalankäsittelijä grillin tai muurikkapannun kanssa. Makkaraa ei jaeta ennen kuin jokainen osallistuja on itse lopettanut kalansa, perannut ne, paistanut ja maistanut.
paistettuja särkiä
Kisoissa saalistetut särkikilot päätyivät tänäkin vuonna meidän keittiöömme. Kalaa olikin tehnyt mieli jo pitkään. Seuraavana aamuna en malttanut odottaa lounasaikaan asti, vaan paistoin ensimmäiset särjet jo aamiaiseksi (suomustettuna, sisälmykset poistettuna ja leivitettynä). Aah, oppisivatpa muutkin ymmärtämään herkkujen päälle. Onhan ruotojen kanssa vähän näpräämistä, mutta kyllä särkien syönti on silti helpompaa kuin vaikka rapujen kanssa väkertäminen. Ihan kaikkea ei jaksettu perata, vaan kanat saivat osansa kalaherkuista.

Jos muuten suomustaminen ei innosta, voi kokeilla vaihtoehtoisiakin kalankäsittelytapoja. Vanha tapa laittaa kalaruokaa pienistäkin kaloista on poistaa sisälmykset ja keittää sitten suolavedessä suomuineen kaikkineen. Kun kalat hetken päästä ovat kypsiä, nahka on helppo kuoria pois ja irrotella sitten kalanpalaset vaikka keittoon, kastikkeeseen tai sellaisenaan syötäväksi.

Kotkan puistoja katsomassa

veneitä kotkassaKotkan kaupungin kasvojenkohotuksesta on ollut niin paljon juttuja mediassa, että piti ihan itse lähteä katsomaan. Varsinkin kun pääsimme koko perhe sukulaisvierailulle samalla kertaa, merimiehenä seilanneen setäni luokse. Erilaisia näyttäviä puistoja on Kotkassa niin monta, ettemme muutaman tunnin vierailuun mahduttaneet niistä kuin ensimmäisen, keskustan kulmalla olevan Sapokan puiston. Hienojen istutusten lisäksi puistoissa on panostettu myös kulttuuriin: eri taiteilijoiden veistoksia lisätään maisemaan vuosittain.
patsas Sapokan puistossa
Maretariumissa ihmettelimme vielä kotimaan kaloja, ja lapset touhusivat luontokoulun tiloissa. Vaikka isot akvaariot ovat näyttäviä, jännimpiä katsottavia taisivat olla pikkuiset sammakot, joista osa oli vielä vedessä pyrstöineen, osa kömpinyt maalle ja jättänyt pyrstön pois matkasta.
maretarium
Kotka on hyvä käyntipaikka julkisilla matkaavalle: paljon nähtävää on saavutettavissa ihan kävelymatkan päässä. Mekin saavuimme kaupunkiin julkisilla: kokeiltua tuli sekä onnibussia että junaa.

hauki-palapeli, maretarium

Seikkailu Saimaalla

Blogini on ollut hunningolla, kun olin töissä järjestämässä Juvan kesäkarkeloita. Oli hienoa päästä samalla edistämään lähiruoan menekkiä ihan palkkatyönä. Järjestin kesäjuhliin kauppa-auton täynnä paikallisia tuotteita, ja tein markkinointia. Ilo oli nähdä, kuinka kesäjuhlan kävijät mielellään ostivat paikallisia herkkuja. Nyt on karkeloitu onnistuneesti, ja nautin hiukan lomasta samalla, kun haen seuraavaa pestiä.
Linnansaaren kansallispuisto
Kesän parhaita asioita on tutustua kotinurkkiin tarkemmin. Kesäinen Järvi-Suomi on minulle maailman paras paikka. Hämmästelen aina, että Saimaata koluamassa ei liiku enempää ihmisiä: sisämaan saaristoa pitkin voi kulkea monesta itäsuomalaisesta kaupungista toiseen, ja vieläpä kauniita reittejä. Ja jos ei huvita kierrellä, voi vain nauttia lähirannan maisemista. Vaikka laulussa ”naista sen rannoilta vaan ei näin tuuliseen saareen saa asettumaan”, niin tuuletkin ovat järvellä leppeämmät kuin meren rannan ainainen puhuri.

kuva: Miika Silfverberg, CC, Flickr.

kuva: Miika Silfverberg, CC, Flickr.

Meillä on tapana pyytää joka kesä sukulaisia muualta Suomesta juhlimaan Valokin synttäreitä. Joka kerralle yritämme löytää uusia käyntikohteita mökkipaikkakunnalta ja sen liepeiltä. Ohjelman valintaa vaikeuttaa vaihtoehtojen suuri määrä. Tänä vuonna meiltä toivottiin Saimaan risteilyä, ja vatvoimme Linnansaaren kansallispuiston, omien lähirantojen ja Suomen laajimmille kalliomaalauksille ulottuvan laivaretken välillä.

seikkailu_saimaalla3Linnansaari voitti, Rantasalmen Järvisydämestä lähtevän saariretken muodossa. Retki ei sisältänyt mitään sen kummempaa kuin kulkemista isolla puuveneellä pitkin Haukiveden maisemia Kaarnetsaareen ja kiertelyä pitkin metsäpolkuja. Eipä sen kummempaa tarvittukaan, urbaanimmatkin matkalaiset olivat tyytyväisiä. Oma lempparini ovat Saimaan alueen hienot kalliot, aina niitä riittää uusia ja erilaisia. Tämän kesän nettijulkkis kalasääskikin pesii näissä samoissa maisemissa norpan naapurina.

« Older entries