Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.
Muistatteko 1970-luvun lastenkirjaklassikon Fedja-setä, kissa ja koira? Sillä on myös jatko-osia, jotka ovat ilmestyneet vasta 1990-luvulta lähtien. Saimme ihanan Fedja-setä -tiiliskiven joululahjaksi, ja luen sitä lapsille luku tai pari kerrallaan iltasaduksi. Lapset kyllä kinuaisivat aina pitempää lukusessiota.
Lapsuuteni lukukokemuksesta mieleen on jäänyt kohtaus, jossa hoetaan ”Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen” sekä Fedja-setä-pojan taloa lämmittävä keinoaurinko. Posteljoonin kohellus on nuoremmallekin polvelle takuuvarma naurattaja, mutta nyt Fedja-sedän seikkailuihin tuli äidille uusia näkökulmia. Tässähän on anarkismia, järjestelmän kritisointia, luontoon kaipuuta. Kuinka tämä meni läpi vuoden 1974 Neuvostoliitossa?
Liekö teos livahtanut sattumalta kotimaansa sensuurin seulasta, mutta pian tällaisista sattumista tehtiin loppu, ja vuoden 1975 jälkeen kirjailija Edvard Uspenski joutui yli kymmeneksi vuodeksi julkaisukieltoon.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa, sanoi Uspenski Etelä-Saimaan sanomien haastattelussa vuonna 2008.
Tarinan aiheenahan on kuusivuotiaan pojan karkaaminen maalle yhdessä puhuvien kissan ja koiran kanssa. Poikaa kutsutaan hänen pikkuvanhan olemuksensa vuoksi Fedja-sedäksi. Tarinoissa päähenkilöiden asioita urkkiva ei-niin-fiksu posteljooni Petshkin tuntuu edustavan byrokraattista valtiota, syö vieläpä suklaatkin ja odottaa lahjoja. Kateuden vallassa hän lopulta ilmiantaa Fedja-sedän olinpaikan.
Byrokratia kukkii, kun Petshkin on tuomassa kissa Matroskinille pakettia:
– Asuuko täällä kissa Matroskin?
– Minä olen Matroskin, kissa sanoi.
– Teille on tullut paketti. Se on tässä. Mutta minä en anna sitä, koska teillä ei ole henkilöllisyysodistuksia.
Fedja-setä kysyi:
– Miksi te sitten toitte sen?
– Koska sellainen on määräys. …
…
– No mitäs nyt tehdään? kysyi Fedja-setä.
– En minä tiedä mitä te teette. Mutta minä tuon paketin tänne nyt joka päivä. Tuon paketin, kysyn todistuksia ja vien sen takaisin. Näin teen kaksi viikkoa. Sitten paketti lähtee takaisin kaupunkiin. Koska se ei ole kenellekään.
Maaseutu on autioitunut ihmisten muutettua kerrostaloihin, ja päähenkilöt saavat valita tyhjäksi jääneiden talojen joukosta mieleisensä. He eivät raaski kaataa koivuja polttopuiksi, mutta saavat tutkijoilta keinotekoisen auringon lämmöksi ja valoksi.
Ehkäpä edistyksen haittapuolien vähittäinen paljastuminen 1970-luvulla toi tähänkin teokseen kaipausta takaisin luontoon. Suomalaisissakin 1970-luvun lastenkirjoissa oli samaa luonnonläheisemmän ja yksinkertaisemman elämän kaipuuta, vaikkapa Marja-Liisa Puputin dystopiassa Tinttamarin matka aurinkoon. Uusista lastenkirjoista en tällaisia pohjavirtauksia oikein löydä.
Mietityttää, paljonko Fedja-sedässä on yksityiskohtia, jotka eivät minulle auenneet. Miksi vaikkapa Fedja-sedän lintukotokylä on nimeltään Prostokvashino eli Piimälä? Olisi jännä kuulla joltakulta venäjänkielentaitoiselta lisää Fedja-sedän maailmasta.
Ekoelämää 