Eettistä yritystoimintaa?

Sanomalehdestä osui silmiini uutinen, jossa kansalaiset olivat päässeet taas valitsemaan eettisimmän suomalaisen yrityksen. Hienoa, että yrityksiä kannustetaan kilpailemaan eettisyydellä. Mutta mitä olivatkaan tulokset?!

Vastaajien mukaan myönteisimmän mielikuvan antoi Valio, joka kuulemma tekee ”luonnon puhtaista raaka-aineista laadukkaita tuotteita”. Luonnon? Yrityksen päätuotteet perustuvat tehotuotantoeläimiin, jotka eivät välttämättä pääse samoilta jalansijoiltaan vuosikausiin mihinkään, saati sitten että niillä olisi jotain tekemistä luonnon kanssa. Eläinten rehukin kasvatetaan pelloilla, joilta tarkkaan myrkytetään kaikki muu kuin haluttu rehukasvi pois. Kotimaista rehua täydennetään mm. tuontisoijalla.

Luomutuotanto on ainoa poikkeus, mutta luomutuotteiden osuus on Suomessa ehkä parin prosentin suuruusluokkaa, 98 % on tehoa.

Kakkosena listalla oli Fazer, jonka tunnetuimman brändin olennainen raaka-aine on kehitysmaista tuotava suklaan raaka-aine. Kaakaon viljely taas tunnetusti on ala, jolla suurin osa työntekijöistä tekee töitä kurjissa olosuhteissa hyvin pientä korvausta vastaan. Fazerin sinisen kyljessä ei ole silti reilun kaupan sertifikaatteja näkynyt. Suklaapuolella eettisten tuotteiden markkinaosuus on vielä maitotuotteitakin pienempi.

No, tuloksia ehkä selittää, että tutkimus tehtiin gallupina ja vastaajien piti kommentoida valmiiksi annettua listaa, johon kuului Suomen 25 suurinta mainostajaa, 50 mainostetuinta brändia sekä 25 liikevaihdoltaan suurinta yritystä.

Jos olisi vapaasti saanut ehdottaa eettistä suomalaista yritystä, olisin ehkä ehdottanut Globe Hopea, joka tekee tarpeellisia tuotteita kierrätysraaka-aineista. Tai Motivaa, joka opastaa energia- ja materiaalitehokkuuden parantamiseen. Myös YIT:llä on menestyvää energiansäästöliiketoimintaa. Entäs Lumituuli Oy, joka tuottaa uusiutuvaa energiaa? Pieniä luomuruokafirmojakin tyyliin Samsara on vaikka kuinka. Kyllä eettisiä vaihtoehtoja olisi, jos vain etsittäisiin muualtakin kuin suurimpien mainostajien joukosta.

-Piia

Mainokset

Tänään olisi ollut hyvä päivä

Herääminen ei tahtonut sujua millään. Taivas oli vielä musta ja kaupungin hohde hukutti tähtien tuikkeen, peiton lämpö painoi tasaisesti joka puolelta, jopa päälaelta. En edes muista, painoinko torkkunappia, mutta tässä sitä oltiin.

Onneksi Taito oli ehti herätä ennen kuin jouduin raahautumaan ulos tuulen riepoteltavaksi. Innokas halaus ja jutustelu hidastivat hiukan lähtöä, mutta antoivat takuuvarmasti puhtia päivään. Odotin jo illalla kotiin pääsemistä samalla kun laitoin lämpimästi päälle ja lähdin kiitämään bussipysäkille. Kolme kerrosta alempana huomasin avainten ja lompakon jääneen kotiin. Olin laskenut aamun sanomalehden niiden päälle. Taas yksi merkki syksystä ja hiljainen toive (Voi vessanohenkahva!) talviaikaan siirtymisestä nousi mieleeni.

Hölkkäsin ulos saatuani lompakon ja avaimet, mutta bussin takavalot vain kaarsivat pysäkiltä kun pääsin tien varteen ja aloin henkisesti valmistautua palelemaan. Henkäisin syvään ilmaa ja vasta silloin huomasin, miten kaunista olikaan. Ruusupuskasta vyöryi syksy. Maatuvien, kosteiden lehtien kirpeä tuoksu, joka vie ajatukset metsään ja nuoruuden huolettomiin päiviin. Tuuli kuljetti pilviä taivaalla huimaavaa vauhtia, mutta maan tasalla sitä tuskin tunsi. Nyt bussin odottelu ei tuntunutkaan koettelemukselta. Päätin jo hypätä bussista hiukan aikaisemmin ja kävellä lenkin töihin.

Hengitin syvään syksyä ja tunsin oloni kevenevän. Samoin kun tajusin aikoinani olevani kotona vaihto-oppilasvuoden jälkeen vasta syksyllä, kun sade puhdisti kaupungin ilmaa ja syksyn tuoksu täytti pääni.

Sitten bussipysäkki alkoi täyttyä muista odottajista. Osa vielä unessa, raahautuen kohti yhtä väsynyttä päivää, osa valveillä ja jo valmiiksi stressautuneina uudesta työviikosta. Minunkin syksyni katosi. Se hukkui omenaan, mentholiin, hiuslakkaan ja hajusteeseen, kokonaiseen pilveen kemikaaleja ja toiveita joukkoon soveltuvammasta minästä.

Haistoikohan kukaan noista muista syksyn huumaavan tuoksun?

-Tomppa

Kaloja ja ympyräsuisia

Taaperon oppimisen seuraaminen muistuttaa monesti, että asiat, joiden osaaminen tuntuu itsestäänselvältä, eivät sellaisia ole. Myös rikkaaseen suomen kieleemme tulee ihan erilainen näkökulma, kun kuulee, kuinka kaksivuotias oppii sen kiemuroita. Kas kummaa, tuo ja tuokin sana taipuu epäsäännöllisesti. Ja miksi sanotaan noin eikä toisella tavalla? Taito on vaikkapa kysellyt, missä se töi on, kun hänelle on sanottu vanhempien ja kämppisten menevän töihin.

Toisaalta myös yllätyn jatkuvasti, miten hän voi tuonkin rakenteen mukaan osata taivuttaa. Saan esim. kuulla, että ”äiti istuu pyyhkeen päällä harmaat sukat jalassaan”.

Nyt kun nahkiaisaika on aluillaan, Taito on myös oppimassa hyvää vauhtia herkuttelemaan niillä. Hänelle on selitetty, että nahkiaiset eivät ole kaloja vaan ympyräsuisia. Selvästikin hän on sisäistänyt asian, sillä kun hän oli syönyt nahkiaisia kätensä tahmaisiksi, saimme kuulla, että ”Taiton kädet ovat ympyräsuisessa”. Siitä eräs kaverimme innostui pohtimaan, millaisissa paikoissa nahkiaisia voikaan ympyräsuistaa.

Taito on myös kuullut hänelle luetuista muumikirjoista, kuinka eläimet ja muut otukset tassuttelevat ympäriinsä. Kun hän näki kämppiksemme kulkevat tossut jalassaan, hän sanoi tämän tossuttelevan ja meidän sukattelevan.

Innokas kirjojen kuuntelu vaikuttaa muutenkin taaperon kielenkäyttöön. Hän on ryhtynyt selittämään kertojan äänellä omia ja perheen tekemisiä. Hän myös saattaa todeta taivasta katsoessaan jotain sellaista, että ”pilvet valkoiset taivaalla soutaa”.

Tove Janssonin muumikirjat ovat olleet ensimmäisiä kunnon kirjoja, joita olemme ryhtyneet hänelle lukemaan. Niiden kieli on monipuolista, ja sisällössä on tarpeeksi erilaisia tasoja, että nautimme niistä kovasti itsekin. Nyt on menossa Taikurinhattu, joka on aivan ihana niin kieleltään kuin tarinoiltaan. Lukemisen lomassa taaperon piti päästä monta kertaa katsomaan kansilehden kuvasta, miten Tiuhti ja Viuhti kantavat matkalaukkuaan.

-Piia

Huolenpitoa tavaroista

Kas niin, nyt on olohuoneemme kirjoituspöytä muuttunut avaraksi ja hedelmätarjotinkin mahtuu sille mukavasti. Pöydällä oli pitkään pöytätietokoneemme, joka oli koko kommuunin käytössä. Kuvaputkinäyttö vei aikamoisen tilan, eikä pöydälle koneen lisäksi paljon muuta mahtunutkaan. Kone oli ehjä ja toimiva, mutta äänekäs ja sähkösyöppö yli 200 W kulutuksellaan.

Huomasimme joskus vuosi sitten, että meille kaikille on ilmestynyt kannettavat tietokoneet, joko työn puolesta tai muuten. Oli aika etsiä ”hurinatoosalle” uusi koti, mutta sepä ei ollutkaan helppoa. Kone oli pitkään tarjolla Netcyclerin vaihtopalvelussa: vaihdossa olisimme hyväksyneet esimerkiksi Tammen kultaisen kirjan, taaperon sukkahousut tai lapaset. Mutta ei, ei kelpaa kellekään. Ilmaiseksi en halunnut konetta tarjota, jotta se päätyisi tarpeelliseen käyttöön eikä jonkun nurkkaan vain siksi, että se oli ilmainen. Elintaso on Suomessa tosiaan korkea.

Sitten nuori venäläispariskunta otti yhteyttä hakeakseen joitakin ilmaisia vaatteita, joita minulla oli myös tarjolla vaihtopalvelussa. Kysyin, olisiko heillä käyttöä tietokoneellekin. Kelpasi, kunhan ei näyttöä tarvinnut ottaa mukaan. Sinne lähti, ja tehtäväksi jäi enää kuljettaa kuvaputkinäyttö kierrätyskeskukseen. Otin hiukan varaslähtöä ja kannoin sen varastoon saunaamme, jota ei ole tullut käytettyä aikoihin. Sieltäkin se poistuu vajaan kuukauden päästä, kun saamme näytön ja muun ongelmajätteen kuljetukseen sukulaisapua.

Luonteeni estää käyttökelpoisten tavaroiden heittämisen pois. Niinpä meillä on edelleen sekalaista tavaraa odottamassa uutta kotia. Vaihtopalvelun kautta ne poistuvat vähitellen, ja välillä onnistumme saamaan jotain hyödyllistä tilalle.

Mukavin vaihto taisi olla kirpputorin ilmaiskorista nappaamani Aleksandr Solženitsynin kirjan vaihtaminen Marimekon tyynyliinaan, jossa oli lempikuosini. Löysin vielä myöhemmin kirpparilta tyynyliinalle parin. Sittemmin luin, että Solženitsyn kritisoi myös kulutuskulttuurin aiheuttamaa moraalista rappiota, joten pitääkin tutustua hänen myöhempään tuotantoonsa kirjaston avulla.

Hauskin hyöty varastoinnista tuli tällä viikolla, kun olimme säilyttäneet hajonneesta parisängystämme jääneen ainoan ehjän osan, sälepohjan. Uusi sänky saapui, mutta kootessamme huomasimme sälepohjan puuttuvan. Vanha sopi siihen täsmälleen, ja pääsimme unille ajallaan.

Tavaroiden ja vaatteiden hankkimisessa noudatan periaatetta, että hankkimishetkellä on mietittävä suhdettaan tavaraan myös kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Periaate estää tehokkaasti heräteostokset. Toinen hyvä este on se, että ”ei mainoksia” -tarran ansiosta meille ei tule mainoslehtisiä selattavaksi.

-Piia

Taapero edesmenneen pöytäkoneemme äärellä.

Taapero edesmenneen pöytäkoneemme äärellä.

Hyvislöytöjä lähipiirissä

Tällä viikolla minua otti päähän aivan suunnattomasti. Energia-liikelaitoksen johtokunnassa pari poliittista ryhmää ajoi läpi muutosesityksen, joka jarruttaa uusiutuviin energianlähteisiin siirtymistä.

Kyse oli pellettien polttokokeilusta, jonka aloittamisesta helsinkiläisissä kivihiilivoimaloissa piti päättää tänä syksynä. Pienehkön osan kivihiilivoimalan polttoaineesta (10 %) voi korvata puulla ilman lisäinvestointeja. Meille annetun taustatiedon mukaan tästä ei olisi myöskään tullut lisäkustannuksia, vaan uusiutuvia olisi päästy kokeilemaan myös talousmielessä turvallisesti.

Kokouksen jälkeen kierin yöllä sängyssä saamatta unta ja miettien, miksi kukaan aktiivisesti vastustaa päästövähennyksiä, joista ei edes tule kustannuksia. Eivät auttaneet edes mielikuvaharjoitukset, joissa pakkaan mielessä pyörivät asiat pakettiin avattavaksi vasta myöhemmin. Vielä aamullakin harmitti.

Ajatukseni pääsivät uusille urille vasta, kun bussipysäkillä yksi naapurustossa asuva nainen alkoi jutella ja kertoa tutustaan, joka oli onnistunut järjestämään avustuksena ison erän suomalaista käytettyä lääketieteellistä tekniikkaa Pohjois-Koreaan. Yleensä maan viranomaisvastustus on kovaa millekään avulle, jota paikalliset kuitenkin kovasti tarvitsisivat. Naapuri kertoi myös omasta taustastaan hammasterveydenhoitoon liittyvissä kehitysyhteistyöhankkeissa.

Olipa mukavaa huomata, etten ole ainoa, joka yrittää tehdä jotain aktiivista epäkohtien muuttamiseksi. Samankaltaisia ilonhetkiä on yllättävä ”hyvisten” kohtaaminen tuonut monesti ennenkin. Vaikkapa joskus työpaikalla, kun on huomannut pomonsa olevan piilovihreä.

Kannattaa puhua maailmanparannusajatuksistaan muillekin, eikä vain miettiä niitä yksin mielessään (kunhan ei saarnaamiseksi mene, sitä ei kukaan kuuntele). Lähipiirissä voi olla joku, joka arvostaa niitä. Yritän aina muistaa Kurt Vonnegutin yhdessä teoksessa olleen opetuksen ”Beware what you pretend to be, because you *are*, what you pretend to be”.

-Piia