Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Ilmastosopimus!

ilmastosopimusTänään järjestetään suuria ilmastomarsseja ympäri maailmaa antamassa lähtöpotkua ilmastoneuvottelijoille, jotka jo huomenna aloittavat urakkansa Pariisissa. Tehkää nyt neuvottelijat hyvät kunnon lopputulos, että elämämme ei mene ilmaston sekoamisen takia ihan mullin mallin! Sellaisen etävetoomuksen lähetän täältä Juvalta.

Ituhipin Amsterdam

pyörä amsterdamissaKaupunkikuvaa syysloman aluksi: pyöriä, pyöräilijöitä ja punaisia pyöräkaistoja oli kaikkialla. Autoilua on rajoitettu, ja tien ylitys oli useimmissa paikoissa helppoa, kun autoliikennettä oli niin vähän. Viherseiniä näkyi siellä täällä, ja lahopuita ja hyönteishotelleja oli aseteltu monenlaisten lajien kodiksi. Paljon sellaista, mitä Helsinki tavoittelee, mutta tämä oli Amsterdam. Luottamushenkilöreissun ohessa sain viettää yhden vapaapäivän tutkimassa kaupunkia ituhipin näkökulmasta.

Amsterdamin joukkoliikenne toimii etenkin ratikoiden varassa, mutta märkään maahan on onnistuttu kaivamaan myös pari metrolinjaa. Kolistelin itse paikasta toiseen 7,50 euron päivälipulla, joka kävi kaikkiin kulkuvälineisiin.

jäkäläseinäAlkuperäistä luontoa on Hollannissa kovin vähän jäljellä, mutta paikalliset näyttivät tekevän parhaansa luodakseen elintilaa monenlaisille lajeille. Kaupungin istutukset rehottivat iloisen anarkistisesti, pihoihin on aseteltu linnunpönttöjä. Kuuminta hottia olivat sisätiloihin luodut kosteat jäkäläseinät, joita on perustettu puhtaamman hengitysilman luomiseksi. Kuvassa sellaisia on Schipholin lentokentän turvaratkastustilojen katossa.

Matkalla muualla maassa näkyi paljon tuulivoimaloita, osa melkein maalaistalojen pihassa. Voimalat olivat vähän pienempiä kuin ne, joita olen nähnyt Suomessa, mutta ne näyttivät jauhavan tasaisesti. Aurinkolämpökeräimiä ja aurinkosähköä näkyi myös paljon käytössä.

Kaverini Sofia oli reilaamassa samaan aikaan. Vietimme vapaan lauantain Amsterdamin kasvitieteellisessä puutarhassa, Hortus Botanicumissa. Kasvien keskellä rentouduttuamme oli mukava istahtaa lounaalle puutarhan yhteydessä olevaan ravintolaan, jonne houkuteltiin kävijöitä lounaan ja pääsymaksun kattavalla yhteislipulla. Niin tässä ravintolassa kuin muissakin ruokapaikoissa oli suomalaisin silmin mukavasti luomua ja reilun kaupan tuotteita.ituhippi_amsterdamissa8

ituhippi_amsterdamissa5Paluumatkalla hotellille kuljimme vielä Waterloopleinin kirpparikojujen kautta. Kirpparialueen vieressä sijaitsee myös Ruohonjuurityyppinen ekokauppa Ekoplaza, jossa oli valtavat valikoimat ruokatarvikkeita. Hollantilaiset ruokatottumukset olivat kaiken kaikkiaan minun makuuni: paljon terveellisiä kasviksia, monenlaisia mereneläviä ja eri kalalajeja.

Ja sitten miettimään, millä kompensoin lennon päästöt. Puiden istutusta olisi mukava tukea, mikä olisi paras kohde? Onneksi tällaista ei tarvitse miettiä usein, sillä pelkän lomailun takia en lentomatkailua harrasta.

Ps. Ai että miksi blogini kuvien laatu on romahtanut? Sen neuvon annan, että jos haluat puhelimen, jolla sa hyviä kuvia, älä hanki Samsungia. Aina ei järkkäri osu mukaan, ja se näkyy kuvien laadussa.

Kohta pääsee äänestämään!

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

Ennen istuin samassa johtokunnassa naapurissa asuvan vuorineuvoksen kanssa, ja sain toisinaan häneltä kyydin kotiin. Kokoomusvaikuttaja halusi edistää hyviä välejä valtapuolueiden kesken, ja viritteli keskustelua urheilusta. Jouduin sanomaan, etten ole seurannut aihepiiriä yhtään, enkä oikein osaa eläytyä jännittämään pelin tai kisan lopputulosta. Sillä mitä väliä on, kuka urheilukisoissa voittaa?

Sen sijaan vaalit ovat tapahtuma, joka saa politiikkaa harrastavan syttymään. Ja voittajalla on väliä, sillä voittajapuolueet hallitsevat meitä kaikkia koskevaa päätöksentekoa monta vuotta! Naapurinikin sanoi seuraavansa vaaleja mielellään, mutta ehdolle hän ei enää halunnut, koska ehdokkuuteen väistämättä kuuluva itsensä myyminen on niin epämiellyttävää puuhaa. Olen samaa mieltä. Mutta ääniä ei tule, jollei tuo mielipiteitään jotenkin esille.

Ensi keskiviikkona pääsee jo ennakkoäänestämään tämän kevään eduskuntavaaleissa! Silloin siirrytään vaalityössäkin tosi toimiin. Herään aikaisin ja osallistun vihreiden perinteiseen radan valtaukseen: jaan lähimetroasemallani suosikkiehdokkaideni esitteitä aamuruuhkassa. Tiiveimmin olen mukana ilmastoteemoja korostavan Maria Vuorelman tukiryhmässä ja jaan samalla myös ekostara Leo Straniuksen esitteitä.

vaalimainoksia

kuva: Helge V. Keitel, Flickr, CC

Tukiryhmäläisten tehtävä on auttaa ehdokkaansa näkymistä auttamalla tapahtumien järjestämisessa ja jakamalla esitteitä. Tiedän, että on ärsyttävää, kun kymmenen ihmistä on työmatkalaista vastassa työntämässä lappusia kouraan, mutta tiivis jalkatyö on kustannustehokkainta kampanjointia. Lehtimainokset ovat hirvittävän kalliita, ja vihreät on ainoa isohko puolue, joka ei saa taloudellista tukea miltään eturyhmältä. Ehdokkaat maksavat lähes kaiken omasta lompakostaan ja tukiryhmänsä lahjoituksilla. Alle 20 000 euron budjetilla ei juuri kannata lähteä yrittämään läpipääsyä.

Mutta jännitys! Sitä on luvassa, sillä vihreiden lista Helsingin vaalipiirissä on näissä vaaleissa todella kova ja moni vanha konkari on väistynyt. On vaikea valita, kun hyvä ehdokkaita on niin monta. Ainoastaan varsinaisia luonnonsuojeluehdokkaita jään kaipaamaan, mutta ilmaston puolustamisen ykkösasiakseen nostavia on jo monta.

Hesarin siteeraaman mielipidekyselyn mukaan lähes kaksi viidestä helsinkiläisestä voisi antaa äänensä Pekka Haavistolle. Hän on ylivoimaisesti suosituin ehdokas yli puoluerajojen. Itselläni on juuri kesken Haaviston muutaman vuoden takainen kirja Anna mun kaikki kestää, jossa hän kertoo työstään rauhanneuvotteluissa eri puolilla maailmaa.

Mutta, lukija hyvä. Jos lastesi tulevaisuus on tärkeä asia, anna äänesi vaaleissa vastuulliselle ehdokkaalle! Se on tavalliselle tallaajalle helpoin tapa vaikuttaa maailman menoon. 🙂

Ajokortti!

Tänä aamuna herätessäni Tomppa kysyi, miltä tuntuu aloittaa ensimmäinen kokonainen päivä ihan oikeasti aikuisena. Kun on sentään ajokortti ja kaikki. Hyvältähän olo tuntui, vaikkakin uupuneelta. Eiliselle osui ajokokeen lisäksi myös taittotyön palautuspäivä, auton ajon rinnalla kun olen opetellut ajamaan Indesign -taitto-ohjelmaa. Ajokokeesta lähdin suoraan Vihreän Langan toimitukseen neuvottelemaan vakitaittajan kanssa taittamani liitelehden viime hetken viilauksista.

Ajokokeesta tutkinnon vastaanottaja päästi minut pitkin hampain läpi, mutta piti kärttyisän saarnan siitä, etten hänen mielestään huomioinut muuta liikennettä tarpeeksi. Minulle jäi sellainen tunne, että jokin tavassani toimia vain ärsytti häntä suunnattomasti. Ajoin kyllä koko ajan rauhallisesti, vaikka sähläsinkin melko harmittomien juttujen kanssa: esim. kerran en huomannut ajoissa siirtyä suoraan menevälle kaistalle, minkä jälkeen piti mennä eri reittiä kuin suunniteltiin.

ajokortti

Tällaisella paperilla todistan ajo-oikeuden olemassaolon siihen asti, kunnes valmis ajokortti saapuu postissa.

Niin, sellaisia hajamielisiä hattarapäitä monet meistä fyysikoista ovat. Mutta silti minun ammattikuntani suunnittelee niin ydinvoimalat kuin merkittävän osan autojen tekniikastakin. Pari viikkoa sitten juuri lähetin hakemuksen Murata Electronicsille, joka tuossa Vantaalla suunnittelee ja valmistaa ajonvakautusjärjestelmiin käytettäviä kiihtyvyysantureita. Suunnitteluhommissa ei tarvita nopeaa reagointia.

Itse autokoulun käyminen oli kyllä ihanaa, sattuikin niin mukava opettaja. Tällaisille puumaikää lähestyville oppilaille voisi kyllä olla syytä järjestää vähän vähemmän puoleensa vetävää opetushenkilökuntaa. Siis jos oppilaan keskittymiskykyä halutaan tukea. Ammattitaitoinen opettaja onneksi osaa käyttäytyä asiallisesti, vaikka viihtyisikin oppilaansa seurassa.

Lähipiirikin on suhtautunut kannustavasti. Lapset olivat kerran ajotunnilla mukana, ja kehuivat, että olin heidän mielestään peruuttanut hienosti. Langon kanssa kävin kerran ajelemassa hänen Mersullaan, ja hän käyttäytyi vielä tyynemmin kuin autokoulunopettajani. Hän jaksoi rauhallisesti opastaa silloinkin, kun automme oli poikittain sammuneena risteyksessä ja autoja lähestyi eri puolilta. Pitääkin ehdottaa, että elleivät kirjallisuustieteilijän hommat lyö leiville, ajamisen opettamisessa hän kyllä pärjäisi hyvin.

Pääsiäiseksi matkustamme Noormarkkuun appivanhempien luokse. Junaliput on jo ostettu, mutta pelkkä meno tällä kertaa. Takaisin pitäisi päästä autolla, jonka he lupasivat lainata meille mökkeilykaudeksi. Hyvä juttu muuten, mutta harmillista, ettei heidän Citroëniinsa saa mitään hiilidioksidineutraalia polttoainetta. Tuttuni kyllä lupasi, että saan kokeilla hänen biokaasukäyttöistä Octaviaansa ekan päivän ilmaiseksi. Toinen ystäväperhe taas ehdotti vastahankitun etanoli-Fordinsa yhteiskäyttöä. Autovakuutukset kaipaisivat yhteiskäyttöä suosivaa uudistamista, ei olisi kiva viedä kenenkään bonuksia…

Ja sitten varomaan autoilijan sudenkuoppia, muutenkin kuin liikenneturvallisuudessa: omilla jaloillaan on syytä liikkua jatkossakin. Ainoat mieleentulevat ihmiset, joilla autoilu ei näytä tuoneen vararengasta vyötärön ympärille, ovat autokoulunopettajani ja eräs naapurini. Ehkä suomenruotsalaiset geenit ovat jotenkin ylivoimaisia tässä asiassa? Meillä savolaisilla ei sellaista etua ole.

Mihin rahat pitäisi sijoittaa?

Tänään ja huomenna vietetään Global Divestment Day -teemapäivää. Sen kautta muistutetaan, että on sekä riskialtista että epäeettistä sijoittaa varojaan yrityksiin, joiden toiminta pohjautuu fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja käyttöön.

Jos ylimääräistä rahaa sattuu olemaan, mihin ne sitten pitäisi panna kiinni? Minun sijoitustapani periytyy mummoltani, jolla olivat raha-asiat hanskassa. Ei meillä mitään omaisuuksia ollut, eikä suuria tuloja, mutta mummoni onnistui järjestämään talouteensa kaivattuja lisätuloja vuokralaisia majoittamalla. Myöhemmin hän hankki myös sijoitusasunnon, jossa oli kaikki laskettu tarkasti: sijainti oli hyvä Mikkelin keskustan kyljessä ja yhtiövastike oli erikoisen pieni, vaikka yhtiöstä pidettiinkin hyvää huolta.

valtion obligaatio

J-P Kärnä CC BY-SA 3.0, lähde: Wikimedia Commons

Lapsena sain äidin metsänmyyntituloista oman pienen osuuden, jonka sijoituskohteen mietin tarkasti. Kävimme mummoni kanssa pankissa ostamassa sillä valtion joukkovelkakirjalainoja: lainasin siis rahaa valtiolle korkoa vastaan. Siihen aikaan sijoitusarvopaperit olivat ihan oikeita papereita, joista leikattiin vuosittain korkoseteli irti. Sitä vastaan sai nostaa pankista vuotuisen korkotuoton. Valtiolle rahan lainaaminen on eettinen sijoutuskohde sekin: meneepä vähemmän korkorahaa maan rajojen ulkopuolelle.

Opiskeluaikana taisin olla rohkeampi ottamaan riskejä kuin nykyään. Seurasin mummoni esimerkkiä ostaen velkavivulla ensin yhden sijoitusasunnon Tompan kanssa ja sitten toisen yksin. Vuokralaisen kun valitsee tarkasti, järjestely toimii hyvin: hyvällä tuurilla asunnon hinta nousee ja velkaa voi samalla lyhentää vuokratuloilla. Onko tämä sitten eettistä? Ainakin järjestely on vapaavalintainen: otan kantaakseni riskin, mikä asunnon omistamisesta seuraa. Vuokralainen maksaa siitä, ettei hänen tarvitse sitoutua omistamiseen tai asunnon remontointiin.

taimikkoa

kuva: Ville.fi, Creative Commons -lisenssi

Sittemmin perheessämme kommuuniasuminen, autottomuus ja optiot jättivät rahaa säästöön. Käytimme sitä metsätilojen ostamiseen. Omilla tiluksilla on mukava kierrellä, ja kohtelen metsää lempeästi moneen muuhun metsänomistajaan verrattuna.

On kyllä aika ristiriitaista, että metsänhoitotoimia vartenhan me nykyään tarvitsisimme autoa käyttöömme. Kulkuneuvossa pitäisi kaiken lisäksi olla rippunen maastokelpoisuutta ja riittävästi tilaa raivaussahan kuljettamiseen. Myytävät metsätilat kun ovat usein taimikkovaltaisia, ja se merkitsee hihojen käärimistä ja puun taimien pelastamista ryteikön keskeltä. No, jospa kortteliauto.com:n valikoimalla pääsisi alkuun. Raivaussahankin voi vuokrata vaikkapa Erento.fi:stä, jos ei halua huolestua sen säilymisestä autiolla kesämökillä.

Jos nykyään olisi aikaa harrastaa sijoittamista, olisi hauskaa tukea hyviä kohteita joukkorahoituksen kautta tai vaikkapa antaa kehitysmaiden asukkaille mikrolainoja: Kiva-palvelussa voi sijoittaa vaikkapa vain 25 $, jonka vastaanottajan saa valita. Kun hän on maksanut lainan pois, se siirretään taas seuraavalle lainansaajalle jne.

Ituhippi autokoulussa

Hyvää vegaanista tammikuuta vain! Meillä on tänä vuonna sen sijasta sokeriton tammikuu. Olo ei ole kovin ekologinen, kun autokoulun käyminen vie ison osan ajatuksista. Luitte oikein. Yksi kaverini juuri sanoikin, että sinäkö – nyt ovat maailmankirjat sekaisin.

Älkää huolestuko, Helsingin joukkoliikenteessä ja omilla jaloillani viihdyn edelleen hyvin. Syynä ovat maallemuuttohaaveet. Ajattelin, että nyt työttömänä minulla on ainutlaatuinen tilaisuus lopettaa jahkaaminen ja ottaa yksi askel sitä mahdollisuutta kohti, että voisimme joskus kokeilla maalla asumista.

Autokoulun Škoda Octavian päästöt ovat 122 g/km eli reilut 5 l satasella. kuva: Matěj Skalník, CC-lisenssi.

Autokoulun Škoda Octavian päästöt ovat 122 g/km eli reilut 5 l satasella. kuva: Matěj Skalník, CC-lisenssi.

Lähiautokouluni Lilliputti on tähän asti ollut mukava paikka oppia. Hämmästyttävää, kuinka ystävällisiä ja kärsivällisiä opettajat ovat, vaikka kuinka sählään auton kanssa. Järjestääköhän työnantaja heille stressinpurkua potkunyrkkeilytunneilla tai jotain?

Ajotunneilla tuntui aluksi siltä, että minut aina heitettiin vaativammalle askelmalle kuin mihin kykenin. En tuntenut liikennesääntöjä yhtään, ja heti ekalla tunnilla mentiin Kulosaareen oikeille kaduille ajamaan. Rauhallista oli liikenne, mutta kyllä bussin väistely tuli vähän äkkiä. Sitä seuraavalla kerralla oli vuorossa Vanha Herttoniemi, ja sitten jo Herttoniemen liikennevalot, huh. Aika monen risteyksen tukkeena olen jo ollut, mutta onpa siitäkin selvitty. Viidennellä tunnilla rutiinia kytkimen ja vaihteiden käyttöön oli jo tullut rippusen, ja pystyin hiukan rentoutumaan. Uuden oppiminen on kyllä ollut mukava juttu. Ja mindfullness-harjoituksesta tämä käy: keskittyminen on täysin ajamisessa koko tunnin ajan, sellaista informaatiovyöryä uudelle kuskille liikenteessä toimiminen on!

Auton ohjaimissa riittää nippeleitä ja nappeleita. Kuva: Brian en Doortje De Witt, CC-lisenssi.

Auton ohjaimissa riittää nippeleitä ja nappeleita. Kuva: Brian en Doortje De Witt, CC-lisenssi.

Nyt havahduin siihen, että autokoulun Skoda Octaviassahan on aikamoinen määrä erilaisia turvatoimintoja ja ajoa helpottavia toimintoja. Innokkaana insinöörinä lainasin käyttöohjekirjan viikonlopuksi ottaakseni aiheesta tarkemmin selvää. Hienovaraisesti auto muistuttaa minua vaihtamaan isommalle vaihteelle, mutta enpä olisi arvannutkaan, että se myös voi ehdottaa lepotaukoa ratin liikkeitä analysoituaan. Skodalla on myös Start-Stop -järjestelmä, joka sammuttaa moottorin vaikkapa liikennevaloissa viilatakseen polttoaineen kulutusta vielä vähän alaspäin. Huono juttu vain, ettei se toimi Suomen talvessa: järjestelmä kytkeytyy pois päältä, jos ulkona on liian kylmä tai akku on muuten erityisen kuormitettuna.

Uusien autojen päästötasot ovat pudonneet isosti vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Olin silti yllättynyt, etteivät uudet polttoainevaihtoehdot näkyneet autokoulun kalustossa. Selvisi, että hybridit ovat automaattivaihteisia/suoravetoisia, joten niillä ei voi hoitaa valtaosaa opetusajosta, jos pitäisi vaihteiden käyttökin oppia. Autokoululla ollut hybridi oli kokenut kovia jäätyään talven pakkasissa liian vähälle käytölle. Tiedättehän, mitä tyhjälle akulle pakkasessa käy: se menee pilalle. Ehkä olisi kannattanut panostaa mieluummin bi-fuel -tyyppiseen biokaasuautoon: olisi edullinen, ja kaasutankin tyhjentyessä voisi ajaa bensiinilläkin. Hybridi kannattaa hankkia vain todella paljoon ajoon: kaupunkitaksille?

Teoriatunnilla sanottua:
Opettaja: Mitä katalysaattori tekee?
Minä: Hajottaa typen oksideja.
O: Mitä, oletko sä joku ydinfyysikko vai?
M: No, ehkä niinkin voi sanoa.
O: … Niin siis katalysaattori tosiaan poistaa näitä ilmansaasteita. Ja sitten siirrymmekin seuraavaan aiheeseen…

Autokoulua on muutettu vuosien mittaan vaikuttamaan yhtä enemmän uusien kuskien asennekasvattajana. Harjoitustehtävissä käydään kerran toisensa jälkeen läpi tilanteita, joissa takapenkin mölyäjät lietsovat kuskia ottamaan turhia riskejä. Jostain syystä en oikein tunnista itseäni näistä kuvauksista. Kaverini ovat aina olleet samanlaisia akateemisia viilipyttyjä kuin minä itsekin. Hurjin lietsominen, jonka muistan, oli kun mökkireissulla kuski ajoi tyhjän liikenneympyrän kahteen kertaan ympäri takapenkin kommenteista suivaantuneena. Eikö löydy mitään keski-ikäisten tätien erityisriskikartoitusta, johon voisi vaihteen vuoksi pureutua? Mutta Lilliputti on kyllä mainio autokoulu, suosittelen kaikille! Oma naisten kurssikin siellä on, jos ei kehtaa esittää kysymyksiään teinipoikien kuunnellessa.

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Ituhippi Milanossa

Tämän syksyn kummallisuuksiin kuului kaksikin matkaa Eurooppaan, ja tämä jälkimmäinen vei minut ja perheeni Milanoon. Luottamustoimeen liittyvälle matkalle sai ottaa perhettä mukaan, jos vain maksaa tämän osan kuluista itse, joten reissussa oli mukana myös mieheni ja kuusivuotias esikoinen. Kolmivuotias kuopus sai sen aikaa nauttia mummolassa isovanhempien jakamattomasta huomiosta.

fiera di sinigaglia

Mitä matkalla kannattaa nähdä ja tehdä, kun on pari lomapäivää? Minusta niitä samoja asioita, jotka meitä kotonakin kiinnostaisivat. Toisaalta halusimme nähdä sellaista, mihin ei Suomessa ole mahdollisuutta. Kohteiksi valikoituivat siksi iso lauantaikirppari Fiera di Sinigaglia, keskustan kyljessä oleva valtava vanha linna Castello Sforzesco puistoineen ja akvaario Acquario Civico. Ituhipin oli myös mielenkiintoista tarkkailla, miten ympäristötietoisuus näkyy paikallisessa arjessa.

Uusissa paikoissa joukkoliikenneratkaisuihin tutustuminen on lempipuuhaani. Metro vei meitä vauhdikkaasti paikasta toiseen, lippuautomaatit olivat helppoja käyttää ja vaihdot linjalta toiselle selkeitä. Jos aikoo säilyttää henkensä ja terveytensä, joukkoliikenne onkin Italiassa parempi Milanon metrovaihtoehto kuin nousta päättömästi kaahaavan taksikuskin kyytiin. Monilinjaisen metron rinnalla on Milanossa tarjolla kymmenen paikallisjunalinjaa, ratikoita, rollikoita ja busseja. Hyvästä joukkoliikennetarjonnasta huolimatta miljoonakaupunki oli täynnä myös kaikkialle ristiin ja poikittain pysäköityjä autoja. Pienet automallit olivat suosiossa, sillä monille kapeille kaduille ei kaupunkimaasturilla ole asiaa. Ilma oli likaista siitä huolimatta, että hybridiautoja näkyi paljon liikenteessä. Kaahareiden sekaan uskaltautuneita pyöräilijöitäkin näkyi yllättävän paljon.

ituhippi_milanossa6Kirpparireissu antoi kosketusta myös paikalliseen aktivismiin. Ripa di Porta Ticinese -kadulla kanavan varrella oli kirpparikojujen lisäksi myös kasvisravintola sekä valtava ja näyttävän näköinen luomupitseria Pizzeria Naturale. Kaupoissa luomutuotteet olivat muutenkin hyvin esillä, osa laadukasta ruokatarjontaa. Ostimme pari ”aktivisti-t-paitaa”, sillä entiset ovat jo kuluneet kurjaan kuntoon. Oikeita yksityisiä myyjiä olisi saanut olla enemmän, myynti oli aika ammattilaisvetoista. Lastenvaatteita jäin kaipaamaan? Missä olisivat olleet MLL:n kirppareita vastaavat tapahtumat?

luomupizzeria
ituhippi_milanossa7Meille jaettiin myös lentolentinen, jossa Milanon ensi vuoden maailmannäyttelyä vastustavat aktivistit tiedottivat toiminnastaan. Maailmannäyttelyn teemahan kuulostaa äkkiseltään hyvältä: Feeding the planet, energy for life – ruokaturvasta ja ruuan monimuotoisuudesta siis puhutaan. Samalla toki tarvitaan 200 hehtaarin maa-alue nopeaan rakentamiseen. Aktivistit syyttävät järjestäjiä väärinkäytöksistä ja pitävät maailmannäyttelytoimintaa ylipäätään vanhentuneena. Vaikea sanoa näin asiaan tarkemmin perehtymättä, pitäisikö olla No Expo vai Expo 2015.

ituhippi_milanossa5Milano on lemppari- Aku Ankka -piirtäjäni Marco Rotan synnyinkaupunki ja paikka, jossa hän teki suuren osan työuraansa. Paikalliset arvostavat enemmän Aku Ankan taskukirjojen tyylistä huiskintaa kuin huoliteltuja Barks-henkisiä sarjoja. Rota on tehnyt molempia, taskukirjatyyliä etenkin Topolino-lehtiin, joita myytiin myös kirppiksellä. Vaikka kuinka harkitseva kuluttaja olenkin, askartelutarvikkeita en voi vastustaa. Ostin kirpparilta askartelumateriaaliksi vanhan sarjiskirjan, jossa on Barks-klassikoita italiaksi. Sen lisäksi Imaginarium-lelukaupasta mukaan tarttui kuviota leikkaavia askartelusaksia ja kuvio-rei’itin. Täältä pesee taas kohta joulukorttia, lähipiiri hyvä!

ituhippi_milanossa8Linna ja akvaario osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Niin me kuin kuusivuotiaskin olemme kiinnostuneet puista, kasveista ja eläimistä. Linnan puistossa saimme kuljeskella valtavien puiden joukossa, joista suurimman osan lajia emme edes tunnistaneet. Akvaariossa taas uiskenteli Italian jokien, järvien lajistoa ja Välimeren eliöitä. Akvaariorakennus oli muuten kaupungin edellisen maailmannäyttelyn ajalta, vuodelta 1906, ja sekin oli eläinaiheisine kohokuvineen jo nähtävyys.

Milanon akvaariorakennusHallitseva piirre Milanossa oli kaikkialla näkyvä vehreys, mutta ei puistoissa vaan rakennuksissa. Lokakuun alun leppeässä ilmassa kasvit kasvoivat vielä humisten, ja niitä oli parvekkeet ja katot täynnänsä. Eikä mitään pelargonioita vaan kokonaisia puita ja pensaita ruukuissa. Kelpaahan sitä tuollaisessa ilmastossa elellä ja keskittyä luomaan kauneutta ympärilleen. Suomessa otetaan asiat vakavammin ja keskitytään tiukkaan insinööriosaamiseen – ilmastomme vaikutusta, sanon minä.

Milanon ja Malpensan lentokentän välisellä tiellä kiinnitin huomiota tietullipisteisiin, joiden kautta bussimme sujuvasti ajoi. Italiassa lienee Euroopan vanhin tietullijärjestelmä, sillä Wikipedia tietää kertoa, että Milanon lähelle ensimmäiset tietullit otettiin käyttöön vuonna 1924! Moottoritielle ei olekaan asiaa ilman maksua. Kuinkahan kauan Suomessa vielä aiheesta keskustellaan?

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme turistimatkalla lapsi mukana. Olimme ajatelleet, että puu ja talo sovussaparempi katsella maailmaa enemmän vasta sitten, kun lapset matkasta voivat jotain muistaa, ja uusien paikkojen näkeminen voi jotain antaa. Ylipäätään emme harrasta kepeää lentolomailua tuosta noin vain, nytkin reissaamisen syynä oli luottamustoimen hoitaminen. Päästöt kompensoimme maksamalla puiden istuttamisesta sopivan palvelun kautta.

Matkailu on aika erikoinen ilmiö, koska perinteisessä lento ja hotelli -reissussa heittäytydään irti kaikesta kotoisasta. Olo tuntuu vieraalta, vaikka ympärillä on hotellin luksus. Olihan se kuohuviinitarjoilu osana hotellin aamiaispöytää mielenkiintoinen kokemus, mutta luontevampaa minulle on viettää vapaa-aika jossakin, mikä liittyy juuriini jollakin tavalla. Kuusivuotias viihtyi, mutta sanoi, että olisi vielä mieluummin ollut pikkusiskon paikalla mummolassa. 🙂

Uusiutuvia Berliinissä

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Tein tänä syksynä jotakin täysin poikkeuksellista: astuin lentokoneeseen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kahdessa luottamustoimessani on ohjelmassa ulkomaanmatka. Ensiksi singahdin Berliiniin Helsingin Energian johtokunnan mukana tutustumaan Saksan energiakäänteeseen. Ilmastokuormitus parin päivän reissun takia kuormittaa toki omaatuntoakin, mutta oli hienoa tutustua erilaiseen lähestymistapaan päästöjen vähentämiseen.

Saksa on rakennettu täyteen tuulivoimaloita ja aurinkovoimaa noin kymmenessä vuodessa. Sikäläinen tehokkuus on ollut vaikuttavaa: uusiutuvien osuus sähköntuotannosta on nyt noin 25 %. Sähköntuotannon heilahtelu on samalla kasvanut siinä määrin, että päästöjen vähennyksessä painotetaan nyt energiavarastojen tutkimista ja kaukolämmön käytön laajentamista. Saksassa kaukolämmön osuus lämmityksestä on lähteestä riippuen vain 12-17 %, ja öljykattilat ovat vielä yleinen tapa hoitaa talojen lämmitys. Insinöörit ovat oivaltaneet, että kivihiilivoimaloita voisi käyttää tehokkaammin ottamalla niiden tuottaman hukkalämmönkin talteen, ja kaukolämmön myötä talojen öljykattiloista voisi hankkiutua eroon. Suomen tapaan siis. Mielenkiintoista nähdä, yleistyykö kaukolämpö samalla saksalaisella tehokkuudella kuin tuulivoimakin. Mitähän sitten tehdään, kun päästöjä pitäisi leikata edelleen?

Tutustuimme Berliinissä mm. paikalliseen Moabit-nimiseen yhteistuotantovoimalaan, jonka on siirtynyt käyttämään haketta 40 % osuudella kivihiilen ohessa. Tarvittava puumäärä saadaan lähialueelta, ja hake kuljetetaan perille sekä proomuilla kanavaa pitkin että rekoilla. Uusia kaukolämpöasiakkaita tulee tulvimalla, ja vihreällä lämmöllä tehdään bisnestä myymällä se korvamerkittynä ympäristötietoisille asiakkaille. En tiedä, onko oikein laskuttaa omatunnoltaan herkimpiä, mutta ainakin uusiutuville on saatu rahoitus. Onnistuisikohan Suomessakin vesikuljetus yhtä näppärästi suoraan metsästä voimalalle vaikka Saimaan kanavaa hyödyntäen?

Tiedustelin johtokunnassa, voisiko Helsingin Energia ostaa koko porukalle reissua vastaavan päästökompensaation: hintaa kertyisi ehkä jäätelötötterön verran per nuppi, jos yritys ostaisi päästötonneja samalla tavalla kuin energiantuotantoonkin. Edestakaisen Berliinin-lennon päästöt ovat per nuppi noin 500 kg/hlö eli puoli tonnia. No, eihän pyyntööni suostuttu. Perustelu kuului, että Euroopan sisäinen lentoliikenne on päästökaupan piirissä. Se nyt vain ei ole sama asia: päästökauppaan osallistuminen tarkoittaa, että lentoliikenteen päästöt mahdutetaan vuosittain tietyn kiintiön sisään. Kiintiötä pienennetään ajan myötä, jotta kokonaispäästöt saadaan laskuun. Ei ihan sama kuin päästöttömyys, vai mitä?

 

-Piia

Ps. Tässä vaiheessa minut tunteva voisi paheksua, että etkö osta päästöoikeuksia mökkeilyn automatkoihin. Lentolaskelmien innoittamana otin selvää, paljonko mökkimatkat oikein tuottavat ilmastokuormitusta. Neljän kuukauden mökkeilykauden aikana ajamme äidiltäni lainatulla autolla noin 5000 km. Automalli on siltä ajalta, kun valmistajat eivät vielä kisanneet päästövähennyksissä, ja 190 g/km päästöillä kuormitusta kertyy 1000 kg hiilidioksidia kesän aikana.

Neljän hengen perheeni ja äitini koko kesän autoilu vastaa siis kahden ihmisen Berliinin-reissua. Nykyautomalleissa tavallinen farmarikin yltää 100 g/km kulutukseen, joten uudempaa automallia suosimalla mökkeilypäästöt saisi pudotettua yhden ihmisen keski-Euroopan matkaa vastaaviksi. Vielä parempaan tulokseen pääsisi vaihtamalla vaikka biokaasuun, mutta Etelä-Savo on harvoja maakuntia, jossa tankkausasemaa ei vielä ole.

« Older entries