Sirkkaruokaa

Onpa tullut talven mittaan sitten sirkkaeväätkin testattua. Fazerin sirkkaleivässä kotisirkkoja on 3 %. Eipä sirkkajauho sieltä mitenkään maistu. Itse leipä on Fazerin tyypillinen tuote, jonka maku ja rakenne on viritetty kohdilleen mm. lisäämällä taikinaan gluteenia. Lapsille se uppoaa sellaista vauhtia, ettei kuvaa tahtonut ehtiä ottaa. Itse söisin mieluiten sirkkani luomummassa tuotteessa, oikeasti hapatetussa leivässä. Sellaisesta viljan ravintoaineetkin imeytyvät paremmin.

sirkkaleipätuotteitaToinen kokeilemamme sirkkatuote olivat maissijauhopohjaiset sirkka-siemenkeksit, joissa sirkkoja on 6 %. Ne oli maustettu fenkolinsiemenillä, eikä sirkan makua tai rakennetta sieltäkään varmuudella erottanut. Sain sen käsityksen, että otukset olivat niissä kuitenkin kookkaammassa muodossa kuin Fazerilla. Ja ne olivat ehtoja Pohjanmaalla kasvatettuja otuksia, eivät ulkomailta rahdattuja kuten Fazerilla. Nämäkin katoavat lasten suuhun hetkessä, jos pussi unohtuu näkyville.

Kävin kyläyhdistyksen kokouksessa tapaamassa kesämökkiseutuni asukkaita, ja vein mennessäni maistettavaksi sirkkakeksejä. Ties vaikka joku innostuisi uudesta elinkeinosta tyhjilleen jääneeseen navettaan. Yllättävän moni ei uskaltanut ollenkaan maistaa. Suurin osa maistoi ja piti makua ihan menettelevänä. Monenlaiseen käyttöön uskoisin sirkkojen sopivan, kun vahvaa omaa luonnetta ei niissä ole.

Mutta mites se maailman pelastuminen? Jos syön sirkkaleivän samanlaisina voileipinä kuin muutenkin, aiheutan luultavasti sirkkojen viljelyn verran lisäkuormitusta. Pitäisi siis vähentää rippunen jotain leivänpäällysproteiinia. Näillä sirkkamäärillä vain ei taida olla proteiininsaannin kannalta paljoakaan merkitystä, ehkä pienenä ruokavalion monipuolistajana kuitenkin.

Ja gluteeni? Olin muutaman vuoden gluteenittomalla ruokavaliolla, koska se tuntui vatsassa mukavammalta ja vähensi ihon jatkuvaa kesimistä. Mutta en onnistunut tasapainottamaan ruokavaliota niin, että olisin saanut viljan B-vitamiinitkin ym. jostain luonnollisesta lähteestä. Seurauksena oli voimattomuutta, lihasten nykimistä ja valtava ruisleivän himo.

Luin sitten ravitsemusterapeutin haastattelun, jossa hän kertoi, että vaikka gluteenivilja tekeekin vatsan turvotusta, se on silti todella hyväksi suolistopöpöjen hyvinvoinnille. Magneettikuvissakin kuulemma näkyy, että gluteeniviljamöykky yksinkertaisesti etenee monilla ruuansulatuksessa hitaammin kuin moni muu vaihtoehto. Niin että vatsaoireet voivat myös olla ihan mekaanisia ja haitattomia. No, nyt kokeilen taas syödä viljatuotteita, kohtuudella. Iho hilseilee ja vatsaa nipistelee, mutta lihasten voimattomuus on poissa. Tasapaino olisi mukava löytää… Suolistovasta-aineita minulla ei ole, ihon osalta testejä ei ole tehty.

Mainokset

Lumilinnan lumoissa

Sääennuste näytti lupaavalta: takana muutama nuoskalumipäivä, tulossa vakaa pakkasjakso. Ja viikkojen aikana oli kertynyt kunnon lumikerros. Siis aika tehdä lumiukkoja, -linnoja, -hevosia, jotka hyvällä tuurilla säilyvät tanakasti jäätyneinä pitkälle kevättalveen.

lumilinnaa rakentamassa

lumilinnan ikkunaLauantaina aamupäivällä lähetin perheen ulos lumihommiin. Paukutimme Tompan kanssa lumilinnan seiniä kokoon ja selostin, millaisia lumiprojekteja harrastin lapsena omakotitalomme laajalla pihalla. Lapset kohteliaasti toivat palloja seinien vahvistukseksi. Oli hyvä hetki, kun iäkäs naapurikin innostui mukaan lumilinnantekoon. Omille vanhemmilleni ei olisi juolahtanut mieleenkään tulla leikkimään lumessa, ainoana lapsena linnat piti enimmäkseen koota itse. Jäin vielä tasoittelemaan seiniä kuumeisesta olosta huolimatta, kun muut menivät sisälle valmistelemaan lounasta. Vielä tuosta ja tuosta… Valokki tuli lopulta hakemaan minut sisälle: ”äiti, ei sinun yksin täällä kylmässä tarvitse olla”.

Nuoskalumi on uskomaton materiaali. Lumimöykyt tarttuvat tiukasti kiinni toisiinsa, sen kun vain muotoilee haluamansa. Ehkä tämän rakennusmateriaalin rajaton saatavuus jotenkin kuvastaa tasa-arvoista pohjoismaista yhteiskuntaakin. Linnaa kootessani mietin, että lumiveistosten ja -rakennelmien tekeminen sopisi hyvin Go Scandinavian -loman ohjelmanumeroksi: ”änd nau wii aar going tu bild ö snoumän…”. Tiedän, ei tämä mitään Skandinaviaa ole, mutta sellainen loman nimi voisi kuulostaa puoleensavetävältä. Täällä Suomessa olisi paljon enemmän mahdollisuuksia kaikenlaisiin elämyslomiin. Aineksia niihin on maaseutumme täynnä, ei tarvitse kuin vähän ideoida.

lumilinnaa tekemässä

Olisinpa vähemmän ujo ja introvertti, niin ryhtyisin elämyslomaoppaaksi varakkaille reissaajille tältä istumalta. Tai ehkä sentään jonkin matkailualan kurssin kautta. Kiireiset uraihmiset maksaisivat hyvät rahat siitä hyvästä, kun pääsisivät irrottamaan ajatuksensa arkiympyröistään rauhallisen luonnon keskellä. Paikasta toiseen reissaamiseen kannustaminen ei toki ole mikään ympäristöteko, mutta ehkä luonnon keskellä vietetty loma edistäisi luonnon huomioimista muutenkin. Ja reilummanhintaisista lomista riittäisi hyvin varoja myös päästökompensaatioiden ostamiseen.

Statussymboleja ja muistutuksia elämän rajallisuudesta

Arvaatteko, miten 1600-luvulla eläneet hollantilaiset esittelivät ystävilleen varallisuuttaan? Muotiin tuli teettää näyttäviä maalauksia hedelmäasetelmista. Mitä realistisempi materiaalin tuntu oli maalaukseen saatu, sitä kovempipalkkaiseen taiteilijaan oli ollut varaa. Hedelmät ja muu monipuolinen ruoka edusti elintason nousua, jonka vilkas ulkomaankauppa oli tehnyt mahdolliseksi.Hedelmäasetelma 1600-luku

Hedelmien joukossa näkyy muutakin: kuoriainen mönkimässä kohti herkkuja, rastassaalistaan syövä pöllö tai pääkallo. Elämän katoavaisuutta ja turhuutta viestivät vanitas-symbolit muistuttavat ökyilijää, ettei päästäisi kohonnutta elintasoa nousemaan hattuun. Niiden avulla maalauksen omistaja muistutti itseään moraalin ja oikeamielisyyden tärkeydestä yltäkylläisyyden keskelläkin.

statussymboleja2

Miksikö yhtäkkiä vatvon 1600-luvun tauluja? Autoin äitini löytämään perille Sinebrychoffin taidemuseoon Helsingissä. En voinut etukäteen arvata, että vanhat hedelmäasetelmat voisivat olla kiinnostavia. Museokäynnin jälkeen jäin miettimään, miten nykyään viestitään elintasosta ja – ennen kaikkea – muistuttaako nykyihminen itseään henkisistä arvoista kaiken mässäilyn keskellä? Liitetäänkö nykyisten statussymboleiden kylkeen vanitas-hahmoja?

En oikein löytänyt esimerkkejä. Kyllähän ympäristöliike, eläinoikeusaktivistit ja kirkko muistuttavat kohtuudesta rajattomilta tuntuvien valintojen keskellä, mutta millä symbolilla yksittäinen ihminen muistuttelisi itseään elämän rajallisuudesta? Kehittelinpä tähän joitakin ehdotuksia nykyajan vanitas-symboleiksi:

lego vanitas

kuva: Kosmolaut, Flickr, CC

– (Dinosauruksen kuva Bemarin kyljessä) Ajan dinomehulla, jota ei enää valmisteta

– (Tarra älypuhelimen kuoressa) Anteeksi, tätä materiaalia ei enää riitä teille nuoremmille

– (Symboli viinapullon kyljessä joulun alla) Kuva, jossa on joukko murheellisia lapsia ja katkennut joulukuusi

– (Kuntosalin sisustusta) Viikatemies muistuttamassa, miten lopulta käy innokkaastakin treenaamisesta huolimatta

– (Kuvamateriaalia uuden vaatteen hintalapussa) Uurastajia puuvillapellolla / Tämän vaatteen tuottamista varten intialaiselle pellolle levitettiin puolen kiloa hyönteismyrkkyjä

– (Lentokentän sisustusta) Kuvia kuivuuteen nääntyneestä karjasta Darfurista tai tulvien alle tuhoutuneista taloista Bangladeshista

– (Aika ajoin ilmestyvä nettiselaimen näkymä) Jonakin päivänä internetiä ei enää ole.

– (Facebookin ilmoitus) Tämän istunnon aikana siirryit 20 min lähemmäksi kuolemaa.

apokalypsiSuurin osa taiteesta tuntuu minusta yhdentekevältä, koska en löydä teoksista mitään tarttumapintaa. Kerran kuitenkin tykästyin tällaiseen tauluun kansalaisopiston näyttelyssä, koska näin siinä apokalyptisen maiseman, jossa joukko ihmisiä lämmittelee nuotion äärellä hajonneen yhteiskunnan rauniossa. Mietin jo silloin, että se olisi hyvä muistutus vaikkapa eteisen seinälle kaiken hässäkän keskelle, ettei tämä kaikki hyörinä nyt lopulta niin tärkeää ole, tai ainakin leppoisa elämämme voi muuttua täysin minä päivänä tahansa. Hauska tietää, että myös kauan minua ennen on elänyt ihmisiä, jotka ovat kaivanneet seinälleen samanlaista muistutusta.

Ilmastosopimus!

ilmastosopimusTänään järjestetään suuria ilmastomarsseja ympäri maailmaa antamassa lähtöpotkua ilmastoneuvottelijoille, jotka jo huomenna aloittavat urakkansa Pariisissa. Tehkää nyt neuvottelijat hyvät kunnon lopputulos, että elämämme ei mene ilmaston sekoamisen takia ihan mullin mallin! Sellaisen etävetoomuksen lähetän täältä Juvalta.

Ituhipin Amsterdam

pyörä amsterdamissaKaupunkikuvaa syysloman aluksi: pyöriä, pyöräilijöitä ja punaisia pyöräkaistoja oli kaikkialla. Autoilua on rajoitettu, ja tien ylitys oli useimmissa paikoissa helppoa, kun autoliikennettä oli niin vähän. Viherseiniä näkyi siellä täällä, ja lahopuita ja hyönteishotelleja oli aseteltu monenlaisten lajien kodiksi. Paljon sellaista, mitä Helsinki tavoittelee, mutta tämä oli Amsterdam. Luottamushenkilöreissun ohessa sain viettää yhden vapaapäivän tutkimassa kaupunkia ituhipin näkökulmasta.

Amsterdamin joukkoliikenne toimii etenkin ratikoiden varassa, mutta märkään maahan on onnistuttu kaivamaan myös pari metrolinjaa. Kolistelin itse paikasta toiseen 7,50 euron päivälipulla, joka kävi kaikkiin kulkuvälineisiin.

jäkäläseinäAlkuperäistä luontoa on Hollannissa kovin vähän jäljellä, mutta paikalliset näyttivät tekevän parhaansa luodakseen elintilaa monenlaisille lajeille. Kaupungin istutukset rehottivat iloisen anarkistisesti, pihoihin on aseteltu linnunpönttöjä. Kuuminta hottia olivat sisätiloihin luodut kosteat jäkäläseinät, joita on perustettu puhtaamman hengitysilman luomiseksi. Kuvassa sellaisia on Schipholin lentokentän turvaratkastustilojen katossa.

Matkalla muualla maassa näkyi paljon tuulivoimaloita, osa melkein maalaistalojen pihassa. Voimalat olivat vähän pienempiä kuin ne, joita olen nähnyt Suomessa, mutta ne näyttivät jauhavan tasaisesti. Aurinkolämpökeräimiä ja aurinkosähköä näkyi myös paljon käytössä.

Kaverini Sofia oli reilaamassa samaan aikaan. Vietimme vapaan lauantain Amsterdamin kasvitieteellisessä puutarhassa, Hortus Botanicumissa. Kasvien keskellä rentouduttuamme oli mukava istahtaa lounaalle puutarhan yhteydessä olevaan ravintolaan, jonne houkuteltiin kävijöitä lounaan ja pääsymaksun kattavalla yhteislipulla. Niin tässä ravintolassa kuin muissakin ruokapaikoissa oli suomalaisin silmin mukavasti luomua ja reilun kaupan tuotteita.ituhippi_amsterdamissa8

ituhippi_amsterdamissa5Paluumatkalla hotellille kuljimme vielä Waterloopleinin kirpparikojujen kautta. Kirpparialueen vieressä sijaitsee myös Ruohonjuurityyppinen ekokauppa Ekoplaza, jossa oli valtavat valikoimat ruokatarvikkeita. Hollantilaiset ruokatottumukset olivat kaiken kaikkiaan minun makuuni: paljon terveellisiä kasviksia, monenlaisia mereneläviä ja eri kalalajeja.

Ja sitten miettimään, millä kompensoin lennon päästöt. Puiden istutusta olisi mukava tukea, mikä olisi paras kohde? Onneksi tällaista ei tarvitse miettiä usein, sillä pelkän lomailun takia en lentomatkailua harrasta.

Ps. Ai että miksi blogini kuvien laatu on romahtanut? Sen neuvon annan, että jos haluat puhelimen, jolla sa hyviä kuvia, älä hanki Samsungia. Aina ei järkkäri osu mukaan, ja se näkyy kuvien laadussa.

Kohta pääsee äänestämään!

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

Ennen istuin samassa johtokunnassa naapurissa asuvan vuorineuvoksen kanssa, ja sain toisinaan häneltä kyydin kotiin. Kokoomusvaikuttaja halusi edistää hyviä välejä valtapuolueiden kesken, ja viritteli keskustelua urheilusta. Jouduin sanomaan, etten ole seurannut aihepiiriä yhtään, enkä oikein osaa eläytyä jännittämään pelin tai kisan lopputulosta. Sillä mitä väliä on, kuka urheilukisoissa voittaa?

Sen sijaan vaalit ovat tapahtuma, joka saa politiikkaa harrastavan syttymään. Ja voittajalla on väliä, sillä voittajapuolueet hallitsevat meitä kaikkia koskevaa päätöksentekoa monta vuotta! Naapurinikin sanoi seuraavansa vaaleja mielellään, mutta ehdolle hän ei enää halunnut, koska ehdokkuuteen väistämättä kuuluva itsensä myyminen on niin epämiellyttävää puuhaa. Olen samaa mieltä. Mutta ääniä ei tule, jollei tuo mielipiteitään jotenkin esille.

Ensi keskiviikkona pääsee jo ennakkoäänestämään tämän kevään eduskuntavaaleissa! Silloin siirrytään vaalityössäkin tosi toimiin. Herään aikaisin ja osallistun vihreiden perinteiseen radan valtaukseen: jaan lähimetroasemallani suosikkiehdokkaideni esitteitä aamuruuhkassa. Tiiveimmin olen mukana ilmastoteemoja korostavan Maria Vuorelman tukiryhmässä ja jaan samalla myös ekostara Leo Straniuksen esitteitä.

vaalimainoksia

kuva: Helge V. Keitel, Flickr, CC

Tukiryhmäläisten tehtävä on auttaa ehdokkaansa näkymistä auttamalla tapahtumien järjestämisessa ja jakamalla esitteitä. Tiedän, että on ärsyttävää, kun kymmenen ihmistä on työmatkalaista vastassa työntämässä lappusia kouraan, mutta tiivis jalkatyö on kustannustehokkainta kampanjointia. Lehtimainokset ovat hirvittävän kalliita, ja vihreät on ainoa isohko puolue, joka ei saa taloudellista tukea miltään eturyhmältä. Ehdokkaat maksavat lähes kaiken omasta lompakostaan ja tukiryhmänsä lahjoituksilla. Alle 20 000 euron budjetilla ei juuri kannata lähteä yrittämään läpipääsyä.

Mutta jännitys! Sitä on luvassa, sillä vihreiden lista Helsingin vaalipiirissä on näissä vaaleissa todella kova ja moni vanha konkari on väistynyt. On vaikea valita, kun hyvä ehdokkaita on niin monta. Ainoastaan varsinaisia luonnonsuojeluehdokkaita jään kaipaamaan, mutta ilmaston puolustamisen ykkösasiakseen nostavia on jo monta.

Hesarin siteeraaman mielipidekyselyn mukaan lähes kaksi viidestä helsinkiläisestä voisi antaa äänensä Pekka Haavistolle. Hän on ylivoimaisesti suosituin ehdokas yli puoluerajojen. Itselläni on juuri kesken Haaviston muutaman vuoden takainen kirja Anna mun kaikki kestää, jossa hän kertoo työstään rauhanneuvotteluissa eri puolilla maailmaa.

Mutta, lukija hyvä. Jos lastesi tulevaisuus on tärkeä asia, anna äänesi vaaleissa vastuulliselle ehdokkaalle! Se on tavalliselle tallaajalle helpoin tapa vaikuttaa maailman menoon. 🙂

Ajokortti!

Tänä aamuna herätessäni Tomppa kysyi, miltä tuntuu aloittaa ensimmäinen kokonainen päivä ihan oikeasti aikuisena. Kun on sentään ajokortti ja kaikki. Hyvältähän olo tuntui, vaikkakin uupuneelta. Eiliselle osui ajokokeen lisäksi myös taittotyön palautuspäivä, auton ajon rinnalla kun olen opetellut ajamaan Indesign -taitto-ohjelmaa. Ajokokeesta lähdin suoraan Vihreän Langan toimitukseen neuvottelemaan vakitaittajan kanssa taittamani liitelehden viime hetken viilauksista.

Ajokokeesta tutkinnon vastaanottaja päästi minut pitkin hampain läpi, mutta piti kärttyisän saarnan siitä, etten hänen mielestään huomioinut muuta liikennettä tarpeeksi. Minulle jäi sellainen tunne, että jokin tavassani toimia vain ärsytti häntä suunnattomasti. Ajoin kyllä koko ajan rauhallisesti, vaikka sähläsinkin melko harmittomien juttujen kanssa: esim. kerran en huomannut ajoissa siirtyä suoraan menevälle kaistalle, minkä jälkeen piti mennä eri reittiä kuin suunniteltiin.

ajokortti

Tällaisella paperilla todistan ajo-oikeuden olemassaolon siihen asti, kunnes valmis ajokortti saapuu postissa.

Niin, sellaisia hajamielisiä hattarapäitä monet meistä fyysikoista ovat. Mutta silti minun ammattikuntani suunnittelee niin ydinvoimalat kuin merkittävän osan autojen tekniikastakin. Pari viikkoa sitten juuri lähetin hakemuksen Murata Electronicsille, joka tuossa Vantaalla suunnittelee ja valmistaa ajonvakautusjärjestelmiin käytettäviä kiihtyvyysantureita. Suunnitteluhommissa ei tarvita nopeaa reagointia.

Itse autokoulun käyminen oli kyllä ihanaa, sattuikin niin mukava opettaja. Tällaisille puumaikää lähestyville oppilaille voisi kyllä olla syytä järjestää vähän vähemmän puoleensa vetävää opetushenkilökuntaa. Siis jos oppilaan keskittymiskykyä halutaan tukea. Ammattitaitoinen opettaja onneksi osaa käyttäytyä asiallisesti, vaikka viihtyisikin oppilaansa seurassa.

Lähipiirikin on suhtautunut kannustavasti. Lapset olivat kerran ajotunnilla mukana, ja kehuivat, että olin heidän mielestään peruuttanut hienosti. Langon kanssa kävin kerran ajelemassa hänen Mersullaan, ja hän käyttäytyi vielä tyynemmin kuin autokoulunopettajani. Hän jaksoi rauhallisesti opastaa silloinkin, kun automme oli poikittain sammuneena risteyksessä ja autoja lähestyi eri puolilta. Pitääkin ehdottaa, että elleivät kirjallisuustieteilijän hommat lyö leiville, ajamisen opettamisessa hän kyllä pärjäisi hyvin.

Pääsiäiseksi matkustamme Noormarkkuun appivanhempien luokse. Junaliput on jo ostettu, mutta pelkkä meno tällä kertaa. Takaisin pitäisi päästä autolla, jonka he lupasivat lainata meille mökkeilykaudeksi. Hyvä juttu muuten, mutta harmillista, ettei heidän Citroëniinsa saa mitään hiilidioksidineutraalia polttoainetta. Tuttuni kyllä lupasi, että saan kokeilla hänen biokaasukäyttöistä Octaviaansa ekan päivän ilmaiseksi. Toinen ystäväperhe taas ehdotti vastahankitun etanoli-Fordinsa yhteiskäyttöä. Autovakuutukset kaipaisivat yhteiskäyttöä suosivaa uudistamista, ei olisi kiva viedä kenenkään bonuksia…

Ja sitten varomaan autoilijan sudenkuoppia, muutenkin kuin liikenneturvallisuudessa: omilla jaloillaan on syytä liikkua jatkossakin. Ainoat mieleentulevat ihmiset, joilla autoilu ei näytä tuoneen vararengasta vyötärön ympärille, ovat autokoulunopettajani ja eräs naapurini. Ehkä suomenruotsalaiset geenit ovat jotenkin ylivoimaisia tässä asiassa? Meillä savolaisilla ei sellaista etua ole.

Mihin rahat pitäisi sijoittaa?

Tänään ja huomenna vietetään Global Divestment Day -teemapäivää. Sen kautta muistutetaan, että on sekä riskialtista että epäeettistä sijoittaa varojaan yrityksiin, joiden toiminta pohjautuu fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja käyttöön.

Jos ylimääräistä rahaa sattuu olemaan, mihin ne sitten pitäisi panna kiinni? Minun sijoitustapani periytyy mummoltani, jolla olivat raha-asiat hanskassa. Ei meillä mitään omaisuuksia ollut, eikä suuria tuloja, mutta mummoni onnistui järjestämään talouteensa kaivattuja lisätuloja vuokralaisia majoittamalla. Myöhemmin hän hankki myös sijoitusasunnon, jossa oli kaikki laskettu tarkasti: sijainti oli hyvä Mikkelin keskustan kyljessä ja yhtiövastike oli erikoisen pieni, vaikka yhtiöstä pidettiinkin hyvää huolta.

valtion obligaatio

J-P Kärnä CC BY-SA 3.0, lähde: Wikimedia Commons

Lapsena sain äidin metsänmyyntituloista oman pienen osuuden, jonka sijoituskohteen mietin tarkasti. Kävimme mummoni kanssa pankissa ostamassa sillä valtion joukkovelkakirjalainoja: lainasin siis rahaa valtiolle korkoa vastaan. Siihen aikaan sijoitusarvopaperit olivat ihan oikeita papereita, joista leikattiin vuosittain korkoseteli irti. Sitä vastaan sai nostaa pankista vuotuisen korkotuoton. Valtiolle rahan lainaaminen on eettinen sijoutuskohde sekin: meneepä vähemmän korkorahaa maan rajojen ulkopuolelle.

Opiskeluaikana taisin olla rohkeampi ottamaan riskejä kuin nykyään. Seurasin mummoni esimerkkiä ostaen velkavivulla ensin yhden sijoitusasunnon Tompan kanssa ja sitten toisen yksin. Vuokralaisen kun valitsee tarkasti, järjestely toimii hyvin: hyvällä tuurilla asunnon hinta nousee ja velkaa voi samalla lyhentää vuokratuloilla. Onko tämä sitten eettistä? Ainakin järjestely on vapaavalintainen: otan kantaakseni riskin, mikä asunnon omistamisesta seuraa. Vuokralainen maksaa siitä, ettei hänen tarvitse sitoutua omistamiseen tai asunnon remontointiin.

taimikkoa

kuva: Ville.fi, Creative Commons -lisenssi

Sittemmin perheessämme kommuuniasuminen, autottomuus ja optiot jättivät rahaa säästöön. Käytimme sitä metsätilojen ostamiseen. Omilla tiluksilla on mukava kierrellä, ja kohtelen metsää lempeästi moneen muuhun metsänomistajaan verrattuna.

On kyllä aika ristiriitaista, että metsänhoitotoimia vartenhan me nykyään tarvitsisimme autoa käyttöömme. Kulkuneuvossa pitäisi kaiken lisäksi olla rippunen maastokelpoisuutta ja riittävästi tilaa raivaussahan kuljettamiseen. Myytävät metsätilat kun ovat usein taimikkovaltaisia, ja se merkitsee hihojen käärimistä ja puun taimien pelastamista ryteikön keskeltä. No, jospa kortteliauto.com:n valikoimalla pääsisi alkuun. Raivaussahankin voi vuokrata vaikkapa Erento.fi:stä, jos ei halua huolestua sen säilymisestä autiolla kesämökillä.

Jos nykyään olisi aikaa harrastaa sijoittamista, olisi hauskaa tukea hyviä kohteita joukkorahoituksen kautta tai vaikkapa antaa kehitysmaiden asukkaille mikrolainoja: Kiva-palvelussa voi sijoittaa vaikkapa vain 25 $, jonka vastaanottajan saa valita. Kun hän on maksanut lainan pois, se siirretään taas seuraavalle lainansaajalle jne.

Ituhippi autokoulussa

Hyvää vegaanista tammikuuta vain! Meillä on tänä vuonna sen sijasta sokeriton tammikuu. Olo ei ole kovin ekologinen, kun autokoulun käyminen vie ison osan ajatuksista. Luitte oikein. Yksi kaverini juuri sanoikin, että sinäkö – nyt ovat maailmankirjat sekaisin.

Älkää huolestuko, Helsingin joukkoliikenteessä ja omilla jaloillani viihdyn edelleen hyvin. Syynä ovat maallemuuttohaaveet. Ajattelin, että nyt työttömänä minulla on ainutlaatuinen tilaisuus lopettaa jahkaaminen ja ottaa yksi askel sitä mahdollisuutta kohti, että voisimme joskus kokeilla maalla asumista.

Autokoulun Škoda Octavian päästöt ovat 122 g/km eli reilut 5 l satasella. kuva: Matěj Skalník, CC-lisenssi.

Autokoulun Škoda Octavian päästöt ovat 122 g/km eli reilut 5 l satasella. kuva: Matěj Skalník, CC-lisenssi.

Lähiautokouluni Lilliputti on tähän asti ollut mukava paikka oppia. Hämmästyttävää, kuinka ystävällisiä ja kärsivällisiä opettajat ovat, vaikka kuinka sählään auton kanssa. Järjestääköhän työnantaja heille stressinpurkua potkunyrkkeilytunneilla tai jotain?

Ajotunneilla tuntui aluksi siltä, että minut aina heitettiin vaativammalle askelmalle kuin mihin kykenin. En tuntenut liikennesääntöjä yhtään, ja heti ekalla tunnilla mentiin Kulosaareen oikeille kaduille ajamaan. Rauhallista oli liikenne, mutta kyllä bussin väistely tuli vähän äkkiä. Sitä seuraavalla kerralla oli vuorossa Vanha Herttoniemi, ja sitten jo Herttoniemen liikennevalot, huh. Aika monen risteyksen tukkeena olen jo ollut, mutta onpa siitäkin selvitty. Viidennellä tunnilla rutiinia kytkimen ja vaihteiden käyttöön oli jo tullut rippusen, ja pystyin hiukan rentoutumaan. Uuden oppiminen on kyllä ollut mukava juttu. Ja mindfullness-harjoituksesta tämä käy: keskittyminen on täysin ajamisessa koko tunnin ajan, sellaista informaatiovyöryä uudelle kuskille liikenteessä toimiminen on!

Auton ohjaimissa riittää nippeleitä ja nappeleita. Kuva: Brian en Doortje De Witt, CC-lisenssi.

Auton ohjaimissa riittää nippeleitä ja nappeleita. Kuva: Brian en Doortje De Witt, CC-lisenssi.

Nyt havahduin siihen, että autokoulun Skoda Octaviassahan on aikamoinen määrä erilaisia turvatoimintoja ja ajoa helpottavia toimintoja. Innokkaana insinöörinä lainasin käyttöohjekirjan viikonlopuksi ottaakseni aiheesta tarkemmin selvää. Hienovaraisesti auto muistuttaa minua vaihtamaan isommalle vaihteelle, mutta enpä olisi arvannutkaan, että se myös voi ehdottaa lepotaukoa ratin liikkeitä analysoituaan. Skodalla on myös Start-Stop -järjestelmä, joka sammuttaa moottorin vaikkapa liikennevaloissa viilatakseen polttoaineen kulutusta vielä vähän alaspäin. Huono juttu vain, ettei se toimi Suomen talvessa: järjestelmä kytkeytyy pois päältä, jos ulkona on liian kylmä tai akku on muuten erityisen kuormitettuna.

Uusien autojen päästötasot ovat pudonneet isosti vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Olin silti yllättynyt, etteivät uudet polttoainevaihtoehdot näkyneet autokoulun kalustossa. Selvisi, että hybridit ovat automaattivaihteisia/suoravetoisia, joten niillä ei voi hoitaa valtaosaa opetusajosta, jos pitäisi vaihteiden käyttökin oppia. Autokoululla ollut hybridi oli kokenut kovia jäätyään talven pakkasissa liian vähälle käytölle. Tiedättehän, mitä tyhjälle akulle pakkasessa käy: se menee pilalle. Ehkä olisi kannattanut panostaa mieluummin bi-fuel -tyyppiseen biokaasuautoon: olisi edullinen, ja kaasutankin tyhjentyessä voisi ajaa bensiinilläkin. Hybridi kannattaa hankkia vain todella paljoon ajoon: kaupunkitaksille?

Teoriatunnilla sanottua:
Opettaja: Mitä katalysaattori tekee?
Minä: Hajottaa typen oksideja.
O: Mitä, oletko sä joku ydinfyysikko vai?
M: No, ehkä niinkin voi sanoa.
O: … Niin siis katalysaattori tosiaan poistaa näitä ilmansaasteita. Ja sitten siirrymmekin seuraavaan aiheeseen…

Autokoulua on muutettu vuosien mittaan vaikuttamaan yhtä enemmän uusien kuskien asennekasvattajana. Harjoitustehtävissä käydään kerran toisensa jälkeen läpi tilanteita, joissa takapenkin mölyäjät lietsovat kuskia ottamaan turhia riskejä. Jostain syystä en oikein tunnista itseäni näistä kuvauksista. Kaverini ovat aina olleet samanlaisia akateemisia viilipyttyjä kuin minä itsekin. Hurjin lietsominen, jonka muistan, oli kun mökkireissulla kuski ajoi tyhjän liikenneympyrän kahteen kertaan ympäri takapenkin kommenteista suivaantuneena. Eikö löydy mitään keski-ikäisten tätien erityisriskikartoitusta, johon voisi vaihteen vuoksi pureutua? Mutta Lilliputti on kyllä mainio autokoulu, suosittelen kaikille! Oma naisten kurssikin siellä on, jos ei kehtaa esittää kysymyksiään teinipoikien kuunnellessa.

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

« Older entries