Ukon koiran kannoilla

Eilen molemmat lapset juoksivat työpaikalleni kirjastolle itkien lohduttomasti. He olivat olleet siirtämässä perhostoukkaa turvaan jalkakäytävältä, kun Taiton luokkakaveri osui paikalle ja ajoi toukan yli pyörällään – kolme kertaa. Kuulemma ”kostona siitä, että se oli mönkinyt hänen paidallaan”.

Joutuivatpa poloiset oppimaan, että ihmiset jakautuvat kovin eri lajeihin suhtautumisessaan luontoon. On tuskallista olla ötököistä kiinnostunut ituhippi maailmassa, jossa naapuritkin levittävät hyönteismyrkkyä pitkin pihoja, pelkäävät puolta eläinkuntaa ja yrittävät torjua elämää kaikin keinoin.

Horsmakiitäjän toukka ruokapöydässään. Kuva: Kentish Plumber, Flick.com, CC.

Mökillä vasta ihailimme komeita ja pulleita perhostoukkia, joita Valokki oli löytänyt horsmilta mönkimästä. Luulisin niiden olleen horsmakiitäjiä. Kun jää katsomaan horsmanvarsia tarkasti, niitä voi löytää paljonkin. Katsoimme vielä myöhemmin perhoskirjasta, minkä näköisiksi perhosiksi ne aikanaan muuttuvat.

Näin loppukesällä perhostoukkia näkee, sillä ne ovat luoneet nahkansa moneen kertaan ja kasvaneet isoiksi. Kun kasvit eivät enää maistu, ne siirtyvät maahan mönkimään ja etsimään koteloitumispaikkaa.

Horsmakiitäjä aikuisena Kuva: Ryszard, Flickr.com, CC.

Mustikkaretkellä varvikossa näkyi paljon pieniä karvaisia perhostoukkia. Äiti sanoi, että sellainen on Ukon koira. Ukko ylijumalan koirako mönkii pitkin varpuja? En löytänyt lisätietoja Ukon koira -nimityksestä, netissä oli vain ote vanhasta sanakirjasta, jossa nimitys selitetään karvaiseksi perhostoukaksi. Onko kenelläkään lukijalla lisätietoja nimitykseen liittyvästä mytologiasta?

Onko tupsukas Ukon koira? kuva: Tom Grant, Flickr.com, CC.

Mainokset

Suomen luonnon päivänä

Tänään 26.8. vietetään taas Suomen luonnon päivää, ja ensimmäistä kertaa nostetaan myös lippu salkoon. Päivän kunniaksi lisään tähän muutaman kuvan majavan kaatamasta haavasta, jonka elämää olen seuraillut mökkilammen rannalla. Lahopuu on monen lajin koti, ja haapa elättää erityisen ison joukon muita lajeja. Kuvasin sitä ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, pitäisi vertailiun vuoksi etsiä nekin kuvat esille.

Meidän perheessä on loppukesällä kerätty mustikoita ja ihmetelty lammen rannan kurkia, jotka valmistautuvat jo muuttomatkaan. Nauttikaahan luontoretkistä!

Niittämässä ja leikkaamassa

20160620_200142Aina sitä oppii uutta, tänä kesänä käytin ensimmäistä kertaa ruohonleikkuria. Vaikeaa oli kiertää kaikki kasvit, jotka halusin säästää. Rivitalossa on jonkinlaista sosiaalista painetta pitää nurtsi ojennuksessa. Jätin kuitenkin rönsyleinikkejä ja muita kukkia. Ne ovat kauniita, ja pitäähän pihan pienilläkin asukkailla olla koti. Vauhtiin pääsyäni ajoin vielä naapurinkin pihapläntin. Sen reunalla oli ihana kasvusto metsämansikoita, jotka säästin. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja katsoi vähän ihmeissään leikkuujälkeäni.

niittamassa_ja_leikkaamassa_kirjovuohenputkiMyöhemmin naapurin piha oli siistitty täystuhoperiaatteella, myös mansikat. Miten jollekulle tasainen nurmikko *voi* olla tärkeämpi kuin ne kesän kohokohdat? No, omalla pihallamme luonnonkukat ovat saaneet kasvaa rauhassa. Hyötykasvejakin siellä on: tilasin keväällä kirjovuohenputken taimia. Kirjovuohenputki on vuohenputken kirjava muoto, samaa lajia. Odotan innokkaana, että taimet ovat riittävän vahvoja kestääkseen maistamista.

Mökillä meillä on tapana niitellä piha viikatteella. Monet kohdat kyllä jäävät niittämättä, sillä tunnen pihan kasvit liiankin hyvin: tuon kuisman kerään kukinta-aikaan, samoin siankärsämön. Mesiangervot samoin tarvitaan flunssalääkkeeksi. Nokkosen latvoja kerätään ruokiin läpi kesän. Valkoapilan kukat sopivat hyvin salaattiin ja teen makeuttajaksi. Vuohenputken kukissa taas kuhisee niin valtavasti hyönteisiä, etten henno niittää kaikkia: Naapurin mehiläiset, eri kimalaislajeja, kauniita kultakuoriaisia, kukkajääriä ja paljon muita. Harjaneilikat ovat vallanneet alueita siellä täällä, eikä koskaan tiedä etukäteen, millaisia väriyhdistelmiä tämä kesä tuo tullessaan. Ne ovat varsinainen perinnöllisyystieteen demolabra.

Niinpä pihanhoidon lopputulos on vähintäänkin epätasainen. Monimuotoisuus korvaa esteettisen heilahtelun: joka kesä näen jonkin uuden ötökkälajin, ja monenlaiset linnut viihtyvät pihan kätköissä. Tänä kesänä vasta teinkin harvinaisen havainnon: toisen pihan, joka rehotti samaan tapaan. Sinisen tuvan pihan villivihannesretki piristi mieltä, vaikka joku perehtymättömämpi vieras ehdottikin rounduppia avuksi.

Viikatteen käyttö on muuten helppoa, kun vain muistaa liipata terää riittävän usein takaisin teräväksi. Aioin kuvata oman viikatteen teroitus ja niitto -videon, mutta youtubessa olikin muutama jo niin pro otos, ettei oma teroitustekniikkani yllä ihan samaan. Tekijän savolaisuus tuo oman värinsä: ”nurmen voi niittää tai olla niittämättäkin”. 🙂

Fedja-setää iltasaduksi

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Muistatteko 1970-luvun lastenkirjaklassikon Fedja-setä, kissa ja koira? Sillä on myös jatko-osia, jotka ovat ilmestyneet vasta 1990-luvulta lähtien. Saimme ihanan Fedja-setä -tiiliskiven joululahjaksi, ja luen sitä lapsille luku tai pari kerrallaan iltasaduksi. Lapset kyllä kinuaisivat aina pitempää lukusessiota.

Lapsuuteni lukukokemuksesta mieleen on jäänyt kohtaus, jossa hoetaan ”Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen” sekä Fedja-setä-pojan taloa lämmittävä keinoaurinko. Posteljoonin kohellus on nuoremmallekin polvelle takuuvarma naurattaja, mutta nyt Fedja-sedän seikkailuihin tuli äidille uusia näkökulmia. Tässähän on anarkismia, järjestelmän kritisointia, luontoon kaipuuta. Kuinka tämä meni läpi vuoden 1974 Neuvostoliitossa?

Liekö teos livahtanut sattumalta kotimaansa sensuurin seulasta, mutta pian tällaisista sattumista tehtiin loppu, ja vuoden 1975 jälkeen kirjailija Edvard Uspenski joutui yli kymmeneksi vuodeksi julkaisukieltoon.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa, sanoi Uspenski Etelä-Saimaan sanomien haastattelussa vuonna 2008.

Tarinan aiheenahan on kuusivuotiaan pojan karkaaminen maalle yhdessä puhuvien kissan ja koiran kanssa. Poikaa kutsutaan hänen pikkuvanhan olemuksensa vuoksi Fedja-sedäksi. Tarinoissa päähenkilöiden asioita urkkiva ei-niin-fiksu posteljooni Petshkin tuntuu edustavan byrokraattista valtiota, syö vieläpä suklaatkin ja odottaa lahjoja. Kateuden vallassa hän lopulta ilmiantaa Fedja-sedän olinpaikan.

Byrokratia kukkii, kun Petshkin on tuomassa kissa Matroskinille pakettia:

– Asuuko täällä kissa Matroskin?
– Minä olen Matroskin, kissa sanoi.
– Teille on tullut paketti. Se on tässä. Mutta minä en anna sitä, koska teillä ei ole henkilöllisyysodistuksia.
Fedja-setä kysyi:
– Miksi te sitten toitte sen?
– Koska sellainen on määräys.

– No mitäs nyt tehdään? kysyi Fedja-setä.
– En minä tiedä mitä te teette. Mutta minä tuon paketin tänne nyt joka päivä. Tuon paketin, kysyn todistuksia ja vien sen takaisin. Näin teen kaksi viikkoa. Sitten paketti lähtee takaisin kaupunkiin. Koska se ei ole kenellekään.

Maaseutu on autioitunut ihmisten muutettua kerrostaloihin, ja päähenkilöt saavat valita tyhjäksi jääneiden talojen joukosta mieleisensä. He eivät raaski kaataa koivuja polttopuiksi, mutta saavat tutkijoilta keinotekoisen auringon lämmöksi ja valoksi.

Ehkäpä edistyksen haittapuolien vähittäinen paljastuminen 1970-luvulla toi tähänkin teokseen kaipausta takaisin luontoon. Suomalaisissakin 1970-luvun lastenkirjoissa oli samaa luonnonläheisemmän ja yksinkertaisemman elämän kaipuuta, vaikkapa Marja-Liisa Puputin dystopiassa Tinttamarin matka aurinkoon. Uusista lastenkirjoista en tällaisia pohjavirtauksia oikein löydä.

Mietityttää, paljonko Fedja-sedässä on yksityiskohtia, jotka eivät minulle auenneet. Miksi vaikkapa Fedja-sedän lintukotokylä on nimeltään Prostokvashino eli Piimälä? Olisi jännä kuulla joltakulta venäjänkielentaitoiselta lisää Fedja-sedän maailmasta.

Eskarilaisen elämää: roskien keruuta meren rannalla

meren rannalla roskia keräämässäRoskien keruu roskapihdeillä on hauskaa, kun voi siivota luontoa. Emme ehtineet edes lähteä, kun isä löysi autotallin lattialta jonkun paperin. Kun olimme merenrannalla, löysimme sieltä roskia. Muuten siellä on hauskaa. Käyn siellä mielelläni retkillä, koska tykkään kiipeillä siellä. Näimme siellä myös sorsia.

Löysimme rannalta kokonaisen pussillisen roskia. Ajattelin roskaajista niin rumasti, etten voi sitä edes tähän kirjoittaa.

Taito

roskien_keruuta_meren_rannalla2Ps. Tässä tekstissä vierailevana toimittajana oli kuusivuotias Taito, joka halusi kirjoittaa omia mietteitään. Sain haasteen roskienkeruuretkeen Kaarina Davisilta, joka antoi haasteen bloginsa välityksellä. Kiitos Kaarina! Haastan itse muutkin laajasalolaiset pitämään huolta rantojemme kauneudesta. Sinne jäi vielä kerättävää. 🙂

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Toisinnäkijan päiväkirja

Muistatteko, kun muutama vuosi sitten kirjoitin Kaarina Davisin teoksesta Irti oravanpyörästä? Kirjailija kertoo elämänmuutoksestaan, muutostaan maalle luonnon keskelle ja elämän yksinkertaistamisesta. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? ”Jatko-osa” Toisinnäkijän päiväkirja ilmestyi jo 2013, mutta satuin bongaamaan sen kirjastosta vasta tänä vuonna. Suosittelen kovasti muillekin!

Toisinnäkijän päiväkirjaLukija olisi kyllä suonut luonnonrauhan löytäneen pariskunnan saavan elää lintukodossaan kaikessa rauhassa, mutta naapurit metsänmyyntisuunnitelmineen eivät sitä suoneet. Jotain sentään jäi jäljelle. Metsänsuojelijoiden ja puunkaatajien välinen epäsuhta on piinallinen: jotta puu saisi kasvaa vaikkapa 80 vuotta, sinä aikana yksikään puunkaatoa suunnitteleva ei saa ottaa sitä silmätikukseen. Menetykseen riittää, että tulee yksi, joka tuhoaa monien toiveen puun pysyvyydestä.

Davisin luontomietteet tuntuvat niin tutuilta, ja on mukava lukea, kuinka hän oppii kaiken aikaa uusia asioita uudesta elinympäristöstään. Samankaltaisia havaintoja olen miettinyt mökkeillessäni vuosien mittaan: kuinka voi olla mahdollista, että huomasin vasta vajaan kymmenen vuoden mökkeilyn jälkeen mökin lähitienoilla viihtyvät haukat. On hiirihaukkojen upeita lentonäytöksiä ja kirkaisuja syystaivaalla, hiljaisempien mehiläishaukkojen jäljiltä metsässä kaivettuja ampiaispesiä. Miten emme ikinä katselleet niitä myöskään isovanhempien kanssa, kun lapsena vietin pitkiä aikoja mökillä?

Davisin kirjat ovat kiinnostavia myös hänen taustansa takia: kuinka hän selviytyi elämään, vaikka alkoholi vei äidin. Ituhipeistä aika monella on rikkinäinen kotitausta. Luin vasta suomalaisen sairaanhoitajan lopputyön, jossa tutkittiin alkoholistiperheissä kasvaneiden selviytymistä. Yllättävää kyllä, eräs tyypillinen reagointitapa alkoholistiperheen lapsilla on hillitön suorittaminen. Samalla rutiinilla voi sitten puurtaa vaikka ympäristöjärjestön vapaaehtoistöissä, tosin Davis onneksi näyttää onnistuvan varsin hyvin elämän leppoistamisessa. Toisaalta luonto on varsinkin kovia kokeneelle mielenrauhan tuoja, joka auttaa elämän myrskyistä selviytymisessä. Niinpä sen suojeluun on sitäkin suurempi syy.

Jatko-osia on luettavana vielä lisää, sillä Davis pitää myös blogia!

Puhe metsiensuojelun puolesta

Puhuin Vihreiden puoluekokouksessa metsiensuojelun puolesta. Puhujanpönttöön kiipeäminen satojen osallistujien katsottavaksi ja kuultavaksi pelotti, mutta tämä on kai sitä paljon puhuttua epämukavuusalueelle menoa. Ainakin on hyvä saada harjoitusta esiintymisessä silloin tällöin.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa käytämme tieteen antamaa tietoa tarvittavista päästövähennyksistä. Yhtä lailla tieteen antamaa tietoa pitää käyttää luonnon monimuotoisuuden suojelussa: biologien mukaan ihmistoiminnalta pitäisi rauhoittaa vähintään noin 10 % pinta-alasta. Muuten elinympäristöjen pirstoutuminen vähitellen hävittää eliölajeja pois.

Puheeni oli tällainen:

Hyvät ystävät!

Haluan puhua metsiensuojelun puolesta. Suomessa on nyt sallittua tehdä avohakkuita vaikka ihan suojelualueen kyljessä. Ja se on väärin. Metsänsuojelualueiden lähellä pitää käyttää pehmeämpiä metsänkäsittelymenetelmiä.

Meillä on metsiensuojelualueita eri puolilla Suomea, jotta meillä säilyisi monimuotoinen metsälajisto. Suojelualueet eivät kuitenkaan riitä säilyttämään herkimpiä metsän eliölajeja. Yli 1000 metsissä elävää lajia uhkaa hävitä Suomesta. Luonnonsuojeluun tarvitaan siis lisää pinta-alaa. Meillä on riittävään tasoon vielä pitkä matka. Biologien mukaan vähintään 10 % metsistä pitäisi olla rauhoitettu. Suojeluverkosto toimisi paremmin, jos talousmetsien käsittelyssä otettaisiin huomioon läheiset suojelualueet. Tämä olisi myös kustannustehokasta luonnonsuojelua.

Luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen ympärille pitäisi jättää tarpeeksi laajat puskurivyöhykkeet. Nämä eivät olisi varsinaisia suojelualueita. Niillä voisi harjoittaa metsätaloutta, mutta maanomistajia neuvottaisiin valitsemaan pehmeämpiä metsänhoidon menetelmiä. Vältettävää olisi ainakin avohakkuut ja liian raju maanpinnan käsittely. Metsiin jätettäisiin lahopuuta ja puuston monimuotoisuutta suosittaisiin. Tällaiset metsät ovat hyviä myös virkistyskäyttöön.

Metsiensuojelu on nyt erityisen tärkeää, kun ilmastonmuutos muuttaa Suomen lajistoa. Suomi on allekirjoittanut Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen. Olisi hyvin linjassa tämän sopimuksen kanssa, jos suojelualueita ympäröiviä metsiä ei saisi runnella miten hyvänsä. Talousmetsien käsittelyssä pitää ottaa huomioon lähellä olevat suojelualueet: ei sallita avohakkuita kansallispuistojen kylkeen!

Kymmenen kirjaa…

.. tai montako niitä jo kertyikään. Facebookissa monet kaverini ovat listanneet suosikkikirjojaan, mikä tuo kivasti esiin ihmisten tuntemattomiakin puolia. Tänä aamuna herätessäni minulla oli mielessäni oma kirjalistani, mutta monisanaisena haluan kertoa siitä vähän pitemmin kuin pelkät kirjailijat ja kirjojen nimet. Kaikki nämä kirjat saaneet päänupissani jonkinlaisen pitempiaikaisen muutoksen aikaan, luoneet siis uusia merkityksiä.

Jos kirjalistani sisältää täysin tuntemattomia opuksia, suosittelen aivan erityisesti kahta: lue ainakin jokin Linkolan esseekokoelma ja Nicholas Carrin Pinnalliset – Mitä Internet tekee aivoillemme.

Jostain syystä maailmankuvani perustaksi on asettunut käsitys, että me ihmiset olemme yksi ihmisapinalaji, ja toimintamme taustalla vaikuttaa satojen tuhansien vuosien evoluution metsästäjä-keräilijöinä. Tämän maailmankuvan eri osasia ovat olleet kokoamassa mm. seuraavat teokset:

Raamattu. Tunnen sen varsin hyvin. Perusteellisempi lukukokemus teininä johti ateismiin: tämä opushan on täysin epälooginen ja sekava, ja meille opetetut ennustukset ja niiden seuraukset ovat vain valikoitu osa kokonaisuudesta. Jeesuksen opetukset ovat joka tapauksessa hyviä elämänohjeita, ja Vanhan testamentin puolella taas on myös kiinnostavaa kaunokirjallisuutta, mm. näytelmän muotoon kirjoitettu Jobin kirja.

Jalouden alkuperä – Epäitsekkyyden ja yhteistyön biologiaa, Matt Ridley. Meissä, kuten muissakin ihmisapinoissa, on lajityypillinen pyrkimys yhteistyöhön ja epäitsekkyyteen. Toiminta oman ryhmän hyväksi auttaa lopulta myös meitä itseämme. Myötätunto on olennaisesti ihmisen biologiaan kuuluva piirre. Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, tämä teos tuli ensimmäisenä mieleen lukemistani.

Luonnollinen lapsuus, Tiina Kaitaniemi. Valtaosan ihmisen kehityshistoriaa olemme olleet metsästäjä-keräilijöitä, joiden lapset ovat kehittyneet vaarallisissa oloissa. Vauvoista on myös hylätty merkittävä osa useimmissa historiallisissa ihmisyhteisöissä. Kun vauvan ja pikkulapsen käyttäytymistä miettii tältä pohjalta, siihen on helpompi vastata turvallisuuden tunnetta tarjoten. Vauvan on syytäkin nostaa meteli, jos tutuista aikuisista ei saa aistihavaintoa. Perhepeti ja kantoliina tekevän vauvan olosta turvallisemman ja vauvaperheen arjesta sujuvamman.

Jared Diamond: Miksi seksi on hauskaa? Ihmisille ja monille muille ihmisapinoille lajityypillistä käytöstä on vahvistaa parisidostaan harrastamalla seksiä ”huvin vuoksi”. Meillä poikasten hoitaminen vaatii vanhemmilta paljon työtä ja kestää kauan, siksi vanhempien hyvä sitoutuminen toisiinsa edistää jälkeläisten selviämistä. Useimmilla muilla eläimillä seksin tarkoitus on vain lisääntyminen. Samasta teemasta kirjoitti jo keskiaikainen persialainen runoilija Sa’di teoksessaan Ruusutarha: Talossa, jossa nainen nousee tyydyttämättömänä miehensä viereltä, vallitsee ainainen riita ja tora.

Mieltäni kiehtoo, miten täällä Suomessa on eletty ennen nykyistä materiaalinen hyvinvoinnin aikakautta. Tähän näkökulmia tuovat monet teokset.

Kanteletar, koonnut Elias Lönnrot. Kanteletar on siinä mielessä Kalevalaa aidompi, että sen runoja ei ole muokkaamalla muokattu yhdeksi kokonaisuudeksi. Elämä on ollut kurjaa, ja laulaminen on tehnyt siitä helpompaa.

Täällä pohjantähden alla -sarja, Väinö Linna. Yksi näkökulma Suomen historiaan ja sen taustoihin. Myös Kalle Päätalo on tehnyt vaikutuksen.

Luonnonsuojelussa monet teokset ovat olleet vaikuttavia, mutta erityisesti nämä palaavat mieleen vuodesta toiseen:

Pentti Linkolan esseekokoelmat, erityisesti Toisinajattelijan päiväkirjasta, Unelmat paremmasta maailmasta ja Voisiko elämä voittaa. Kaunista tekstiä, joista vanhimmatkin, jo 1960-luvulla kirjoitetut esseet, ovat yhä ajankohtaisia. Lukijan on myös hyvä tietää, että Linkolan savolaiset sukujuuret tuntuvat hänen tavassaan sanoa asioita.

Kutistuva maailma, Ilkka Hanski. Yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista tutkijoista selittää rautalangasta vääntäen, miksi eliölajin eloonjäämiseen pitkällä tähtäimellä ei riitä pikkuinen suojelualue. Sukupuuttovelka hävittää lajistoa myös suojelualueilta, jotka ovat jääneet eristyksiin.

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, Theodore Kaczynski. Yhdysvaltalainen matemaatikko, joka tuli tunnetuksi myös Unabomberiksi kutsuttuna kirjepommittajana. Hän suree teknisestä kehityksestä seurannutta luonnon tuhoa, mutta tämä hänen manifestinsa käsittelee teollisen yhteiskunnan henkisiä vaikutuksia. Kehittyvä tekniikkaa ajaa meidät vaatimuksiin yhä kurinalaisemmin toimivista yksilöistä: vaaditaan esimerkiksi pitkä koulutus, jotta ihminen ei syrjäytyisi.

Romahdus, Jared Diamond. Kirjailija taitaa olla kaikkien alojen asiantuntija, kun kirjoittaa menestyneitä tiedekirjoja aiheesta kuin aiheesta. Tässä kerrotaan historiallista faktaa siitä, mitkä piirteet ja valinnat ovat saaneet yhteiskunnat tuhoutumaan tai selviytymään historian kuluessa.

Ihmetyttää, mistä olen mahtanut ilmastoon ja energiaan liittyvän innostukseni ammentaa, kun ei tule yhtään kirjaa mieleen. Ehkä netistä sitten pääasiassa.

Yleisiä elämänohjeita on kertynyt lukuisista teoksista. Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kurt Vonnegutin tuotanto. Erityisesti Äiti yö jättänyt pysyvän jäljen: ”Beware, what you pretend to be, because you *are* what you pretend to be”. Olet sitä, mitä esität olevasi, ja toiset toimivat sen perusteella. Samaa sarjaa on Gandhin tunnettu elämänohje ”Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Vonnegutin teokset ovat lukukokemuksina ärsyttäviä, mutta päästyäni loppuun olen aina saanut oivalluksen: tämän hän siis halusi sanoa!

Pinnalliset – Mitä Internet tekee aivoillemme, Nicolas Carr. Uuden tietotekniikan pioneeri alkoi kiinnittää huomiota netin käytön vaikutuksiin ihmisissä. Hän kuvailee teoksessaan Pinnalliset aivotutkimusten tuloksia. Katsaus lukemisen historiaan auttaa ymmärtämään, miten iso muutos voi seurata, kun siirrytään kirjojen lukemisesta sähköiseen tekstiin, joka on täynnä linkkejä sinne tänne. Kaikki mitä aivoillamme teemme, muokkaa niitä!

Mihin kasvimme kelpaavat, Toivo Rautavaara. Olen innokas villivihannesten hyödyntäjä, ja tämä jo pula-aikana tehty klassikko on opettanut paljon uutta. Rautavaara on tosin suurpiirteinen joidenkin kasvien myrkyllisyyden suhteen. Monet rikkakasvimme edes ole Suomen alkuperäisiä luonnonkasveja, vaan esimerkiksi jauhosavikka on kivikautinen viljelykasvi, jonka esivanhempamme ovat tuoneet tullessaan.

Mistään kotosin, Marjaneh Bakhtiari. Myös uudempi teos Toista maata. Meidän ympärillämme elää kirjavampi joukko ihmisiä kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Kuinka monen sukupolven jälkeen pidämme heitä aina vain ”maahanmuuttajina”? Voisimmeko suhtautua ihmisiin vain toisina ihmisinä ilman lokerointia?

Työnhakijan kirja, Olli Aulio. Mieheni kummisedän kirjoittama kirja on sekalainen kokoelma työnhakijan ohjeita, mutta tärkein niistä on tämä: Älä koskaan sano itsestäsi mitään kielteistä työhaastattelussa! Ehkä tästä voi johtaa apua elämään yleensä ja myös suhtautumisessa muihin ihmisiin.

Vaaralliset viljat, Braly & Hoggan. Gluteeniviljojen syöminen voi aiheuttaa välillisesti monenlaisia sairauksia, jos perimäsi sattuu olemaan sellainen, että se tuottaa vasta-aineita gluteenia vastaan. Samat vasta-aineet nimittäin voivat tuhota omiakin kudoksia.

Ja vielä vaikka kuinka paljon muita kirjoja. Monesta kirjasta on jäänyt mieleeni elämään jokin yksittäinen ajatus. Toiselle lukijalle kirjan merkitys voi olla ihan toinen. Olen nähtävästi tiedekirjaintoilija, vaikka yritän aina lukea kaunokirjallisuuttakin. Kymmeneenkö olisi jo pitänyt lopettaa?

Kuolevat tervehtivät sinua

Kuolemaantuomittuja kaltereiden takana, sellaisia kävimme lasten kanssa katsomassa viime perjantaina. Korkeasaaressa nimittäin. Monien lajien tulevaisuus näyttää heikolta, ja eläintarhat tekevät hyvää työtä yksilömäärän kasvattamiseksi. Jos alkuperäiset elinalueet ovat kutistuneet sietämättömän pieniksi, eläintarhat voivat antaa tekohengitystä sen aikaa kun perustetaan luonnonsuojelualueita ja vähennetään salametsästystä. Lajia ei ole kuitenkaan kauan olemassa ilman elinympäristöä.

mongolianvillihevoset

Mongolianvillihevosia.

Tropiikissa lajiston monimuotoisuus on niin huimaavaa, että eliön alkuperäinenkin elinympäristö voi olla vain hyvin pieni maa-alue. Niinpä harkitsematon maankäyttö voi tuhota paljon. Korkeasaarenkin terraariossa elelee uhanalainen lisko (hondurasinpiikkihäntäiguaani), jonka alkuperäinen koti on jokin hondurasilainen metsä, eikä sen kotimaassa ole herätty suojelutoimiin. Päätäni huimasi, kun ajattelin, miten paljon muuta harvinaista lajistoa liskolla mahtoi olla kotopuolessa seuranaan. Eläintarhan terraarioon ei alueen puita, hyönteisiä, sammalia tai sieniä ollut siirretty, vaan vihreää tarjosivat helppohoitoiset huonekasveinakin tunnetut kasvit.

Aasianleijonat köllöttivät häkissään rauhallisina, eikä niiden elinalue Intiassakaan ole paljon kummempi: vain Girin kansallispuisto, johon jäljelläolevat ovat ahtautuneet. Reviirejä ei ole mahdollista laajentaa, koska ihmisasutus on vastassa kaikkialla puiston ulkopuolella ja osin jo sen sisälläkin. Vielä parisataa vuotta sitten leijonat ovat elelleet koko valtavalla Intian niemimaalla, ja lisäksi levinneisyys on ulottunut Euroopan rajoille asti!

tiikeri sukulaisia katsomassaVaikka vatsaa väänsi, kun ajattelin lukuisten lajien toivotonta tulevaisuutta, oli kuitenkin mukavaa nähdä Korkeasaaren tutut eläimet. Minulle eläintarhan asukkien vaihtuvuus ei ole suuri houkutin, vaan tahdon nähdä tuttuja. Siellä ne edelleen olivat: vesikilpikonnat, pikkukrokotiileiltä näyttävät kaimaanit ja etelä-amerikkalaiset apinaperheet. Uljaannäköiset amurinleopardit kulkivat edelleen häkkinsä viertä edestakaisin, mutta vapaudessa kotimaassa niiden elinajanodote jäisi kovin lyhyeksi, siitä salametsästäjät pitävät huolen. Valokki otti mukaan Tikru-tiikerinsä katsomaan sukulaisiaan, mutta Tikru sai tällä kertaa tyytyä näkemään vain leopardi- ja leijonaserkkuja, kun tiikerit pysyivät piilossa. Marraskuinen Korkeasaari oli hyvä käyntikohde: eläimet ovat hyvin esillä, kun häiriötä on vähemmän, ja trooppisiin taloihin pääsee yhtä hyvin kuin milloin tahansa.

Saimmepa samalla järjestettyä kavereidemme häälahjan: muutaman kympin lahjoitus amurintiikereiden- ja leopardien hyväksi, ja asiasta muistuttava jääkaappimagneetti. Ideaa sopii käyttää myös joululahjaostoksia mietittäessä!

« Older entries