Sait multa horsman…

jäätelöä, maitohorsman ja mesiangervon kukkia.

Jäätelöä maitohorsman kukkien ja mesiangervon kera.

…annoskoristeeksi. Löysin maitohorsman mahdollisuudet vasta, kun toimitin villivihanneksia erääseen ravintolaan, ja sieltä toivottiin myös horsmaa. Horsman latvalehtiä voi piilotella ruokiin niin kauan kuin kasvi ei ole kukkinut. Kukkiminen taas siirtyy ja uusia latvoja kasvaa, jos latvan katkaisee. Horsmanlehdet ovat mielestäni aika karvaita, mutta eipä niitä sellaisenaan syödäkään.

Kukat ovat herkullisempia, ja niiden kausi kestää viikkoja: kukkiminen alkaa tyvessä kasvavista kukista, ja viimeisenä avautuvat latvan nuput. Poimimisen jälkeen maitohorsma sen sijaan nuupahtaa pian, ellei sitä kiidätä vaikka maljakkoon. Kukkakoristeetkin kannattaa levittää juuri ennen tarjoilua. Ja huuhtoa kylmällä vedellä, sillä monet ötökätkin ovat horsman ystäviä…

Maitohorsmassa on erityistä siementen pitkä säilyvyys maassa odottamassa, että metsä väistyy ja elintila aukeaa. Olen ajatellut, että niiden täytyy kyetä vastustamaan hajottavia sienirihmastoja. Onkohan kukaan tutkinut horsman mahdollisuuksia sienilääkkeenä?

Mantelisalaattia ja horsmankukkia.

Mantelisalaattia ja horsmankukkia.

Maitohorsmankukkia munakokkelin koristeena.

Maitohorsmankukkia munakokkelin koristeena.

Seikkailu Saimaalla

Blogini on ollut hunningolla, kun olin töissä järjestämässä Juvan kesäkarkeloita. Oli hienoa päästä samalla edistämään lähiruoan menekkiä ihan palkkatyönä. Järjestin kesäjuhliin kauppa-auton täynnä paikallisia tuotteita, ja tein markkinointia. Ilo oli nähdä, kuinka kesäjuhlan kävijät mielellään ostivat paikallisia herkkuja. Nyt on karkeloitu onnistuneesti, ja nautin hiukan lomasta samalla, kun haen seuraavaa pestiä.
Linnansaaren kansallispuisto
Kesän parhaita asioita on tutustua kotinurkkiin tarkemmin. Kesäinen Järvi-Suomi on minulle maailman paras paikka. Hämmästelen aina, että Saimaata koluamassa ei liiku enempää ihmisiä: sisämaan saaristoa pitkin voi kulkea monesta itäsuomalaisesta kaupungista toiseen, ja vieläpä kauniita reittejä. Ja jos ei huvita kierrellä, voi vain nauttia lähirannan maisemista. Vaikka laulussa ”naista sen rannoilta vaan ei näin tuuliseen saareen saa asettumaan”, niin tuuletkin ovat järvellä leppeämmät kuin meren rannan ainainen puhuri.

kuva: Miika Silfverberg, CC, Flickr.

kuva: Miika Silfverberg, CC, Flickr.

Meillä on tapana pyytää joka kesä sukulaisia muualta Suomesta juhlimaan Valokin synttäreitä. Joka kerralle yritämme löytää uusia käyntikohteita mökkipaikkakunnalta ja sen liepeiltä. Ohjelman valintaa vaikeuttaa vaihtoehtojen suuri määrä. Tänä vuonna meiltä toivottiin Saimaan risteilyä, ja vatvoimme Linnansaaren kansallispuiston, omien lähirantojen ja Suomen laajimmille kalliomaalauksille ulottuvan laivaretken välillä.

seikkailu_saimaalla3Linnansaari voitti, Rantasalmen Järvisydämestä lähtevän saariretken muodossa. Retki ei sisältänyt mitään sen kummempaa kuin kulkemista isolla puuveneellä pitkin Haukiveden maisemia Kaarnetsaareen ja kiertelyä pitkin metsäpolkuja. Eipä sen kummempaa tarvittukaan, urbaanimmatkin matkalaiset olivat tyytyväisiä. Oma lempparini ovat Saimaan alueen hienot kalliot, aina niitä riittää uusia ja erilaisia. Tämän kesän nettijulkkis kalasääskikin pesii näissä samoissa maisemissa norpan naapurina.

Niittämässä ja leikkaamassa

20160620_200142Aina sitä oppii uutta, tänä kesänä käytin ensimmäistä kertaa ruohonleikkuria. Vaikeaa oli kiertää kaikki kasvit, jotka halusin säästää. Rivitalossa on jonkinlaista sosiaalista painetta pitää nurtsi ojennuksessa. Jätin kuitenkin rönsyleinikkejä ja muita kukkia. Ne ovat kauniita, ja pitäähän pihan pienilläkin asukkailla olla koti. Vauhtiin pääsyäni ajoin vielä naapurinkin pihapläntin. Sen reunalla oli ihana kasvusto metsämansikoita, jotka säästin. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja katsoi vähän ihmeissään leikkuujälkeäni.

niittamassa_ja_leikkaamassa_kirjovuohenputkiMyöhemmin naapurin piha oli siistitty täystuhoperiaatteella, myös mansikat. Miten jollekulle tasainen nurmikko *voi* olla tärkeämpi kuin ne kesän kohokohdat? No, omalla pihallamme luonnonkukat ovat saaneet kasvaa rauhassa. Hyötykasvejakin siellä on: tilasin keväällä kirjovuohenputken taimia. Kirjovuohenputki on vuohenputken kirjava muoto, samaa lajia. Odotan innokkaana, että taimet ovat riittävän vahvoja kestääkseen maistamista.

Mökillä meillä on tapana niitellä piha viikatteella. Monet kohdat kyllä jäävät niittämättä, sillä tunnen pihan kasvit liiankin hyvin: tuon kuisman kerään kukinta-aikaan, samoin siankärsämön. Mesiangervot samoin tarvitaan flunssalääkkeeksi. Nokkosen latvoja kerätään ruokiin läpi kesän. Valkoapilan kukat sopivat hyvin salaattiin ja teen makeuttajaksi. Vuohenputken kukissa taas kuhisee niin valtavasti hyönteisiä, etten henno niittää kaikkia: Naapurin mehiläiset, eri kimalaislajeja, kauniita kultakuoriaisia, kukkajääriä ja paljon muita. Harjaneilikat ovat vallanneet alueita siellä täällä, eikä koskaan tiedä etukäteen, millaisia väriyhdistelmiä tämä kesä tuo tullessaan. Ne ovat varsinainen perinnöllisyystieteen demolabra.

Niinpä pihanhoidon lopputulos on vähintäänkin epätasainen. Monimuotoisuus korvaa esteettisen heilahtelun: joka kesä näen jonkin uuden ötökkälajin, ja monenlaiset linnut viihtyvät pihan kätköissä. Tänä kesänä vasta teinkin harvinaisen havainnon: toisen pihan, joka rehotti samaan tapaan. Sinisen tuvan pihan villivihannesretki piristi mieltä, vaikka joku perehtymättömämpi vieras ehdottikin rounduppia avuksi.

Viikatteen käyttö on muuten helppoa, kun vain muistaa liipata terää riittävän usein takaisin teräväksi. Aioin kuvata oman viikatteen teroitus ja niitto -videon, mutta youtubessa olikin muutama jo niin pro otos, ettei oma teroitustekniikkani yllä ihan samaan. Tekijän savolaisuus tuo oman värinsä: ”nurmen voi niittää tai olla niittämättäkin”.:)

Ituhippi Frankfurtissa

ituhippi_frankfurtissa1Frankfurt on pankkikeskus, jossa pukumiehet ja jakkupukunaiset ovat yliedustettuina. Ylläri, että heistä monet kiitävät nykyään polkupyörällä paikasta toiseen. Edellisen kerran kävin kaupungissa lukiolaisena, nyt luottamustoimireissulla. En muista, oliko siellä silloin yhtä hieno pyöräilyverkosto, mutta nyt ainakin pyöräkaistoja oli joka puolella. Julkista liikennettä edustavat metro ja ratikat, kapeille kaduille on vaikea mahduttaa busseja.

Kävelyllä Goethen aukion liepeillä löysin myös tulevaisuuspaviljongin, jonka ulkoseinät oli ympäröity hyötykasvi-istutuksilla. Sisällä oli parhaillaan meneillään kasvisruokabrunssi, jonka ruokailijoita viihdytti jazzorkesteri.

Frankfurtissakin on käytössä kaupunkipyörät, ja näin monen myös polkevan niillä.

Kaupungin vehreä ilme yllätti myös. Saksassa on pitkään puhuttu puiden hyödyllisyydestä kaupunki-ilman laadulle, ja niitä olikin joka puolella. Hotellin 27. kerroksen huoneestani näkyi myös viherkattoja ja taivaanrannassa siintäviä tuulivoimaloita.

ituhippi_frankfurtissa2Vanhan oopperan ravintolassa sain jälkiruuan, jonka tulkitsin friteeratuksi vuohenputken kukaksi. Sen kanssa tarjottiin mustikkakääretorttua.

Ai että miksi sinne Keski-Eurooppaan piti lentää parin päivän kokouksen ja messujen takia? No, sitä minäkin hiukan ihmettelen. Julkisomisteisten yritysten hallitusten palkitseminen vuoden parin välein toistuvilla reissulla näyttää olevan maan tapa. Mukana on kohtuuannos yrityksen toimialaan liittyviä tutustumiskäyntejä, joille osa porukasta osallistuu pienessä kuohuviinipöhnässä.

Onneksi messureissulle sentään otettiin mukaan yrityksen työntekijöitäkin – heidän näkemyksensä on tarpeellinen, kun päätetään, mikä uusi hieno parannus kannattaisi seuraavaksi ottaa käyttöön. Olisi heidän näkemyksensä tarpeen myös johtoryhmässä ja hallituksessa. Vinettoa naukkaileva hallituslainen ei ehkä samalla tavalla ole kiinni arjen työssä, että vaikkapa hahmottaisi, mitkä ovat kuormittavimpia työvaiheita.

Katuruokaa villikasveista

IMG_8824Nokkossalsaa ruislastujen tai jyvänäkkärin kanssa, villivihannespirtelöitä, toivottavasti nokkos-perunarieskojakin… Olemme Tompan kanssa valmistelleet villivihanneskojua Mikkelipuiston kevät -tapahtumaan.

Mielikuvitusta on tarvittu jonkin verran: kuinka pidetään tuotteet kylmänä kuljettamatta valtavia kylmälaitteita, millainen on sopiva annoskoko, mistä lainataan teltta, mitä tehdään kun se teltta ei mahdu autoon, saanko neuvonta-apua suurkeittiön koneiden käyttöön…
Aika pitkälle on kuitenkin jo päästy, tällaisia herkkuja teimme viikonloppuna. Tervetuloa maistamaan ensi perjantaina ja lauantaina!nokkossalsa

Uusi koti

Niin vaihtui koti taas kerran. Kävi kyllä mielessä, että kun valitsee asuinpaikan maalla, kannattaako sitten ostaa rivitalokoti läheltä isoa tietä. Vaikka houkuttelevia talovaihtoehtoja olisi ollut monia, olemme Tompan kanssa lyöneet itseämme sormille: malttia siinä, meillä on jo mökki, joka vaatii yhden omakotitalon työt. Olemme valinneet vaihtoehdon, joka täällä maalla on suosittu: talvi kirkonkylällä keskuslämmityksen vaikutuspiirissä, kesä oikeasti maalla.

Juvalla on paljon kotivaihtoehtoja noin tuhannen euron neliöhinnalla. Sellaisen mekin valitsimme. Pohjaratkaisu on kiva, ikkunasta näkyy metsä ja palvelut ovat lähellä. Muovimatto vaihtui parketiksi.

Kauppoja tehdessämme laskin, että tämä oli kuudes kerta, kun olen ostamassa asuntoa tai osaa siitä. Ja sen päälle vielä metsätilakaupat. Jokainen kauppa on vieläpä tullut tehtyä ilman välittäjää. Toivottavasti tämä osoittautuu yhtä hyväksi kaupaksi kuin ne edellisetkin.

Kaupantekopäivän jälkeen selailin myytäviä metsätiloja. Siellä oli äsken maksetulla hinnalla myynnissä metsätila hirsimökkeineen, parikymmentä hehtaaria maata, vesioikeuskin. En ikinä totu siihen, että maata saa valtavan alan muutaman betoniseinän hinnalla. Entä jos olisimme valinneet toisen vaihtoehdon, ja päättäneet oikeasti *elää* maalla?

Talven aikana ”kaupunkielämään” ehtii tottua. Keväällä mökille mennessä vastassa on aina sama huumaava tunne: täällä elän, kerrostalossa olen vain hengissä. Teemmekö nyt elämästämme liiankin helppoa, ja paljonko menetämme samalla?

Korvasieniä omasta viljelmästä

Viime keväänä mieheni Tomppa oli pettynyt. Uurastus lapion varressa edellissyksynä ei näyttänyt tuottaneen tulosta, sillä maahan haudattujen sanomalehtien kohdalle ei ollut ilmestynyt sienen sientä. Korvasienet tarvitsivatkin rippusen enemmän aikaa. Nyt puolitoista vuotta sanomalehtien piilotuksen jälkeen maasta, peltosaarekkeelta, kurkisti neljä ryppyistä palloa.
korvasieniä
Omat korvasienet päätyivät jo pataan, Eviran ohjeiden mukaisen kahden ryöppäyskerran jälkeen. Innokkaana odotamme, saadaanko niitä vielä lisää.

korvasieniateria ja vuohenputkisalaattiNoin puolen neliön kokoinen viljelmämme onnistui ilman, että siirsimme sienirihmastoa mistään paikalle. Lähimmät korvasienet olimme bonganneet noin parin sadan metrin päästä, mutta naapurin uudispellon laita ei ole paras paikka harjoittaa jokamiehenoikeuksia.:)

Onkohan se insinööriluonnetta, että minua kiehtoo, kuinka metsästäjä-keräilijä voisi parantaa saalistaan? Vähän aikaa sitten tein tilauksen myös viidestäsadasta pakuriympistä, joiden ansiosta pellonreunakoivikkoni muuttuu pakuriviljelmäksi. Ja sain vieläpä paikallisen metsänhoitoyhdistyksen järjestämään tilaisuuden, jossa muitakin houkutellaan mukaan samaan hulluuteen.

Olisin mieluusti mukana tutkimusprojekteissa kokeilemassa muidenkin erilaisten lahottaja- tai symbionttisienten viljelyä. Juvallahan on pitkäaikainen tryffelihanke, jonka vetäjä jo ehti esitellä alustavia kantarellinkasvatuskokeitaan, kun kävin hänen luonaan vierailulla villivihannesasioissa. Osterivinokkaiden kasvatus kahvinporoissa on sekin vielä kokeilematta.:)

Ekaluokkalaisen elämää: Muuttaminen

muuttolaatikot

kuva: Olli Sulopuisto, Flickr, CC

Hei! Minä ja perheeni olemme löytäneet uuden asunnon. Kyllä, luit oikein. Uusi asunto on täydellinen, mutta parhaita paikkoja ovat portaat ja niiden alla oleva komero. Siellä on myös mahtava, lasitettu parveke.  Uudesta asunnosta on lyhyt matka kouluun.

Taito

Savolaista kulttuuria omaksumassa

Perheeni on sitten selvinnyt talvesta maalla! Varmaankin olemme kevytmaalaisia, kun asumme vain kirkonkylällä, mutta ainakin viikkojen kireän pakkasjakson ajan se oli hyvä. On tuntunut hyvältä totutella taas savolaiseen kulttuuriin.

Muualla Suomessa hoetaan, että kun savolainen avaa suunsa, vastuu siirtyy kuulijalle. Näin on, ja se on olennainen osa savolaista keskustelukulttuuria. Tapoihin kuuluu ujuttaa keskusteluun sekaan vakavalla naamalla sanottuja lausahduksia, joita ei ole tarkoitettu vakavasti otettaviksi. Kuulijan tehtävä on itse nämä tunnistaa.

kahvikupit

kuva: waferboard, Flickr, CC

Helsingissä jouduin opettelemaan tästä tavasta pois, kun heittoni johtivat yhtenään riitoihin etenkin jäykkien pohjanmaalaisten kanssa. Nyt opettelen uudelleen huastelemaan oikeaoppiseen paikalliseen tyyliin. Tällä viikolla minulla oli tapaaminen Juvalla kymmenen vuotta asuneen tunisialaisen tutkijan kanssa. Hän naljaili työkaverilleen niin, että tuntui vaivaannuttavalta. Kohtelias kuitenkin yritän olla.

Nautin myös yleisestä rentoudesta, joka ulottuu puheenparsien ohella muuhunkin elämään. ”Etteivät saranat turhaan kulu”, sanoo tuntematon miekkonen minulle kaupan ovea avatessaan. Juvalaiset jäävät helposti juttusille tuntemattoman, vennon vieraan, kanssa pitkäksikin aikaa, ja samalla selviävät yhteiset tutut ja mahdolliset sukulaisuussuhteet.

Pari päivää sitten kävin ensimmäistä kertaa katsastamassa autoa, ja siinä kahvikupposta juodessani aika kului mukavasti, kun toinen odottelija kertoili 1950-luvun kouluajoistaan. Jätin kertomatta, että hän on juuri edesmenneen tätini ikäinen, muuten loppupäivän aikatauluni olisi pitänyt järjestää uusiksi. En ihmettele, että Pohjanmaalla saadaan enemmän yritystoimintaa aikaan. Siellä luultavasti käytetään huasteluajat tekemiseen. Mielialalle sosiaalisuus tekee hyvää, vaikkei keskustelun aihe mitään merkittävää koskisikaan. Enpä ole sitäkään aikaa vatvomassa omia asioita mielessäni.

Andersenin lumoissa

Olen ollut viime viikot ihastunut sekä Hans Christian Andersenin satuihin että Disneyn Frozen-elokuvaan. Arendellin kuninkaallisten siskosten Elsan ja Annan tarinan pohjana on Andersenin Lumikuningatar. Lumikuningattaressa päähenkilöpari ovat lapset Kai ja Gerda. Kai saa vääristävän peilinsirun silmäänsä ja sydämeensä ja jää vangiksi jäiseen järjen maailmaan. Hän ei saa yhteyttä tunteisiinsa ja yrittää turhaan koota jäisestä palapelistä sanaa iäisyys, joka vapauttaisi hänet. Sinnikäs Gerda kulkee vaarallisen matkan ja pelastaa hänet, kuten Frozenissa Anna saa herätettyä Elsan taas rakastamaan muita.

the snow queen

Lumikuningatar. Maalaus: Elena Ringo. Lähde: Wikimedia Commons, CC.

Välillä kyllä tarinoiden yhtäläisyyksiä saa hakemalla hakea, ja joku innokas harrastaja on jopa vääntänyt ne rautalangasta tarinan vaihe vaiheelta. Elokuvassa alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan mm. joillakin nimivalinnoilla: pahispäähenkilö on Hans, ja hyvismies taas Christoph. Kain ja Gerdan mukaan on nimetty kaksi Arendellin linnan palvelijaa.

Luin Hans Christian Andersenin elämäkerran pääsiäislukemisena. Halusin tietää, oliko saduissa toistuva teema suosioon nousevasta ja oman itsensä ja yhteisönsä löytävästä rumasta ankanpoikasesta hänen oma tarinansa. Kyllä oli. Andersen muutti rahattomana teininä yksin Kööpenhaminaan, ja onnistui sinnikkäästi kuin vieteriukko nousemaan kerta toisensa jälkeen pyytämään tukea. Hän epäonnistui baletin, näyttelemisen ja laulun opinnoissaan, mutta löysi lopulta satujen kirjoittamisesta oman juttunsa. Ankanpoikasen värjöttely ankaran talven kourissa kurjissa oloissa oli se sekin suoraan hänen omasta elämästään.

Pikku Hans Christian oli muuten niin erikoinen lapsi, että hän olisi oitis saanut ADD-diagnoosin, jos sellaisia olisi 1800-luvun Tanskassa jaettu. Hän viihtyi aikuisten seurassa, mukaan lukien kansansatuja kertovat mummot, oli äärimmäisen herkkä ja tunsi voimakkaasti, haaveili omissa maailmoissaan. Emme ehkä istuisi tuijottamassa Frozenin lumoavia lumimaisemia, jos jonkin lääkefirman tuotteilla olisi hänestä hoidettu kouluun sopeutuva ja yhteiskuntakelpoinen.

« Older entries

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.