Onko se aina noin rauhallinen?

Ylläolevaan kysymykseen joudun vastaamaan melkein aina, kun kyläilen Taiton kanssa jossakin uudessa paikassa tai meillä on joku kylässä. Vastaus on, että jotakuinkin. Varmaan hänelle on osunut joku viilipyttygeeni, mutta luulen, että myös arkielämässämme on myös monia sellaisia piirteitä, jotka altistavat rauhallisuudelle ja hyvälle keskittymiskyvylle.

Emme syö lihaa ollenkaan, joten hyvien proteiinien saamiseksi ruokapöydässä on kalaa melkein joka päivä, lajeja vaihdellen. Monissa kalalajeissa on rasvahappoja, jotka ovat välttämättömiä aivojen toiminnalle. Saa niitä kasvisruuastakin, mutta harvanpa ruokavalioon vaikkapa pellavaöljy kuuluu.

Pidämme kiinni ruoka- ja unirytmeistä aika tarkkaan, jotta ainakaan väsymys tai heittelevä verensokeri eivät lietsoisi kiukkukohtauksia. Satunnaista iltakiukkua rauhoittaa usein jo lohduttelu, että ”olet varmaan hirmuisen väsynyt”.

Sokeria vältämme ruokavaliossa samasta syystä kuin edellä. Vaikka eräs sairaanhoitaja väittikin, että sokerin villiinnyttävä vaikutus olisi ihan tieteellisesti kiistetty, arkikokemus kertoo muuta. Siksi tarjoamme ruokajuomaksi vettä, maitoa tai piimää, välipalaksi maustamatonta jukurttia marjojen ja vähäsokerisen myslin kanssa. Pullan sijasta suosimme täysjyväviljaa. Hyvä syy välttää sokeria on myös sokerin kasvattama syöpäriski, hammas- ynnä muiden haittojen ohella.

Televisiota ei ole, eikä Areenastakaan katsota vielä lastenohjelmia. Niiden sijaan luemme valtaisat määrät lastenkirjoja, sillä Taito kiikuttaisi niitä luettavaksi ihan loputtomasti. Vähän vanhemmista lapsista liian hurjien lastenohjelmien vaikutuksen näkee *niin* selvästi. Jossain vaiheessa töllöönkin lienee tutustuttava, mutta ei vielä.

Kun Taito alkoi puhua pitkiä lauseita, tajusin, että kieltämis- ja kehottamistyylimme taitaa olla aika sovitteleva. Hän sanoo, että ”jos Taito sen lelun voisi saada” tai ”jos vaikka äidin syliin”. Kiellämme tietysti, kun tarvetta on, mutta vältämme vastakkainasettelun lietsomista. Olen myös sitä mieltä, että kaksivuotiaan harmi on ihan oikeutettua, jos ei saa vaikkapa herkkuja silloin kun on nälkä. Silloin lohdutetaan, mutta selitetään samalla, että ensin pääruoka, sitten jälkiruoka. Nykyään tämä perustelu menee läpi jo kerralla tai muutamalla, eikä aiheuta kiukkua.

Perusturvallisuus lienee myös hyvin hanskassa, sillä vauvaa kuljetettiin kantoliinassa puolivuotiaaksi asti, imetettiin vuoden ikäiseksi ja perhepedissä nukumme vieläkin. Tuttia ei sen sijaan otettu koskaan käyttöön, kun aitojakin vaihtoehtoja oli tarjolla. 🙂

Rauhallisuus ei tarkoita sitä, että taapero tottelisi aina annettuja ohjeita. Hän pyrkii päämääriinsä aikamoisella sinnikkyydellä kielloista välittämättä. Maustehyllystä hän hakee maustepurkkeja tutkittavaksi ja lattialle kaadettavaksi, kun silmä välttää. Kämppis taas on hermorauniona, kun eteisen peiliin ilmestyy aina käden jäljet samaan paikkaan.

Huutaminen on ihan turhaa, kun se ei saa ainakaan tätä lasta noudattamaan kieltoja sen paremmin. Yhtä hyvin voi sitten ohjata rauhallisella äänellä. Lapsi myös omaksuu koko ajan toimintatapoja ympäristöstään, enkä minäkään halua, että minulle huudetaan. Yritän aina ajatella, millaisia käytöstapoja toivoisin, kun hän aikanaan on joutunut omaishoitajaksi ja minä sitten dementoituneena teen milloin mitäkin ei niin sisäsiistiä. 🙂

-Piia

Mainokset

Taaperon opetuksia ihmissuhteista

Runoilija Harry Salmenniemi kirjoittaa:

Opi kiireesti kaikki
minkä lapsi sinulle opettaa
kohta hänkin on avuton aikuinen.

Salmenniemi keskittyy Suomen Kuvalehden haastattelun mukaan ajatteluun niin täysipainoisesti, että välttää tekemästä juuri muuta. Tämä runonpätkä jäi mietityttämään myös minua. Olen monesti ihaillut lapsissa välittömyyttä toisiin ihmisiin suhtautumisessa. Taapero ei kyräile varautuneesti muita kyläpaikassa tai ulkona, vaan menee suoraan tervehtimään ja juttelemaan. Siitä kyvystä kun saisi jotain takaisin, niin kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa helpottaisi kummasti.

Aikuisiän ystävyyssuhteissa on rasittavaa se, että uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on vaikeaa, ja ystävyyssuhteita joutuu erikseen pitämään yllä. Helsingissä mikään ei ole lähellä, ja kaveritkin ovat hajallaan siellä täällä. Ihmisten tapaaminen ilman ennakkoon sopimista ei onnistu, vaan pitää sopia aika ja hurauttaa sitten bussilla kymmenen kilometriä jonnekin suuntaan. Sitten niiden kanssa pitää vielä keksiä jotain puhuttavaa. Toisaalta olen niin tottunut päättämään omasta ajankäytöstäni, että vaatisi totuttelua, jos kotiin ilmestyisi vieraita ennalta sopimatta.

Monesti tulee mieleen, että mitähän sille ja sille tutulle kuuluu, olisipa kiva mennä vaikka kahville. Mutta soittamisesta ei tule mitään. Jahkaan ja jahkaan, viikon päästä ehkä lopulta saan kännykän käteeni. Useimmiten käy niin, että unohdan lopulta koko jutun. Ja minä olen perheessä se, joka hoitaa sosiaalisten suhteiden ylläpidon, sillä Tomppa tekee niiden eteen vielä vähemmän. Tämä viikko olikin siksi erikoinen ja mukava poikkeus: neljä vierailua ja kahdet kuulumiset tekstiviestillä. Nyt onkin hyvä lähteä taas takaisin mökille omaan rauhaan. 🙂

Toisaalta onhan ymmärrettävää, että tiheän asutuksen keskellä sosiaalisuus kärsii. Jos jokaiseen vastaantulijaan pitäisi reagoida, kävisi kuormitus mahdottomaksi. Yritän silti pitää kiinni siitä, että tervehdin aina naapureita ja toisinaan voin vaihtaa jonkun sanan ihmisten kanssa kassajonossakin.

Mummossani ihailin aina sitä, kuinka helposti hän pystyi juttelemaan ihmisten kanssa. Puheluitakaan hän ei jahkannut etukäteen. Omia sisaruksia tosin riitti niin paljon, ettei hänen tarvinnut muita ystävyyssuhteita ylläpitääkään. Tuntemattomien kanssa keskustellessa hän usein kysyi, mitä nämä tekevät työkseen. Yleensä ihmiset puhuivat niin mielellään itsestään, ettei muita puheenaiheita sitten enää tarvinnut miettikään. 🙂

-Piia

Mökkipiha kukkii ja ruokkii

Mökillä tulee aina hyvä mieli, kun löytää uusia lajeja, ja kun huomaa vanhojen palanneen tänäkin vuonna. Voikukkapallojen säästäminen niittämiseltä ei mennyt hukkaan, sillä vihervarpuset ilmestyivät niitä syömään tänäkin vuonna. Taitokin seurasi keskittyneesti mökin ikkunasta lintujen syömispuuhia. Pelkkien voikukan nappien jäätyä jäljelle saatoin antaa viikatteen viuhua hyvällä omallatunnolla.

Puna-ailakkien lisääntymistä vuodesta toiseen olen katsonut vähän epäluuloisesti, sillä niiden kasvustot täyttävät jo puoli pihaa, mutta en ole kuitenkaan niitä hennonut niittää. Toissailtana tapasin niiden luota keskittyneen ruokailijan, jollaista en ollut ennen nähnyt: valtava mäntykiitäjä surisi kukkien edessä kuin kolibri, ja imi pitkällä kärsällään mettä. Lentämisen energiatalous näytti siltä, että sokeria on syytä saadakin ja paljon. Perhonen taisi olla liian painava laskeutumaan kukkiin ruokailemaan. Meillä on kotona kirja Luonto pihallesi, jossa neuvotaan mm. perhospuutarhan perustamista. Pitääpä joskus perehtyä tarkemmin.

Ryteköityneissä lehtimetsissä taas viihtyvät pyyt, jollaisia tiesin maillani olevan, mutta olin nähnyt niistä pelkkiä kakkoja. Nyt saunarannassamme kulki kanalintuemo poikastensa kanssa, ja säikytin ne vahingossa hakiessani vettä rannasta. Emo lensi saunan katon harjalle, ja poikaset mikä minnekin puiden oksille. Arvelin niitä pyiksi päässä olleen tupsun perusteella, mutta tämä on taas niitä tilanteita, joissa elävä luonto-opas olisi tarpeen. Monet kanalintujen poikaset oppivat lentämään jo pariviikkoisina, ja yllättävän ketterästi nuokin palleroiset pienet linnut lensivät ylös oksille siiventyngillään. Lintuharrastaja pystyisi varmaan määrittämään lajin jo metsän äänten perusteella.

Haluaisin kovasti oppia tunnistamaan lisää lajeja niin hyönteisistä, kasveista kuin linnuistakin. Kirjakaupoista on ollut vaikea löytää kattavaa hyönteiskirjaa, mutta ostin uusintapainoksen mainiosta Suomen sudenkorennot -kirjasta, jonka tekijä vietti vuosikaudet hyttysten syötävänä kosteikoissa kuvatakseen kaikki Suomen 55 sudenkorentolajia.

Suppean Valitujen palojen vanhan luonto-oppaan avulla olen tunnistanut muita pikkuotuksia, joista uusin havainto oli tarhaturilas. Niitä kuparinruskean ja vihreän värisiä kuoriaisia on alkukesällä näkynyt laumoittain kasvien lehtiä syömässä, etenkin horsmalla.

-Piia