Ituhippi Frankfurtissa

ituhippi_frankfurtissa1Frankfurt on pankkikeskus, jossa pukumiehet ja jakkupukunaiset ovat yliedustettuina. Ylläri, että heistä monet kiitävät nykyään polkupyörällä paikasta toiseen. Edellisen kerran kävin kaupungissa lukiolaisena, nyt luottamustoimireissulla. En muista, oliko siellä silloin yhtä hieno pyöräilyverkosto, mutta nyt ainakin pyöräkaistoja oli joka puolella. Julkista liikennettä edustavat metro ja ratikat, kapeille kaduille on vaikea mahduttaa busseja.

Kävelyllä Goethen aukion liepeillä löysin myös tulevaisuuspaviljongin, jonka ulkoseinät oli ympäröity hyötykasvi-istutuksilla. Sisällä oli parhaillaan meneillään kasvisruokabrunssi, jonka ruokailijoita viihdytti jazzorkesteri.

Frankfurtissakin on käytössä kaupunkipyörät, ja näin monen myös polkevan niillä.

Kaupungin vehreä ilme yllätti myös. Saksassa on pitkään puhuttu puiden hyödyllisyydestä kaupunki-ilman laadulle, ja niitä olikin joka puolella. Hotellin 27. kerroksen huoneestani näkyi myös viherkattoja ja taivaanrannassa siintäviä tuulivoimaloita.

ituhippi_frankfurtissa2Vanhan oopperan ravintolassa sain jälkiruuan, jonka tulkitsin friteeratuksi vuohenputken kukaksi. Sen kanssa tarjottiin mustikkakääretorttua.

Ai että miksi sinne Keski-Eurooppaan piti lentää parin päivän kokouksen ja messujen takia? No, sitä minäkin hiukan ihmettelen. Julkisomisteisten yritysten hallitusten palkitseminen vuoden parin välein toistuvilla reissulla näyttää olevan maan tapa. Mukana on kohtuuannos yrityksen toimialaan liittyviä tutustumiskäyntejä, joille osa porukasta osallistuu pienessä kuohuviinipöhnässä.

Onneksi messureissulle sentään otettiin mukaan yrityksen työntekijöitäkin – heidän näkemyksensä on tarpeellinen, kun päätetään, mikä uusi hieno parannus kannattaisi seuraavaksi ottaa käyttöön. Olisi heidän näkemyksensä tarpeen myös johtoryhmässä ja hallituksessa. Vinettoa naukkaileva hallituslainen ei ehkä samalla tavalla ole kiinni arjen työssä, että vaikkapa hahmottaisi, mitkä ovat kuormittavimpia työvaiheita.

Mainokset

Fedja-setää iltasaduksi

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Muistatteko 1970-luvun lastenkirjaklassikon Fedja-setä, kissa ja koira? Sillä on myös jatko-osia, jotka ovat ilmestyneet vasta 1990-luvulta lähtien. Saimme ihanan Fedja-setä -tiiliskiven joululahjaksi, ja luen sitä lapsille luku tai pari kerrallaan iltasaduksi. Lapset kyllä kinuaisivat aina pitempää lukusessiota.

Lapsuuteni lukukokemuksesta mieleen on jäänyt kohtaus, jossa hoetaan ”Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen” sekä Fedja-setä-pojan taloa lämmittävä keinoaurinko. Posteljoonin kohellus on nuoremmallekin polvelle takuuvarma naurattaja, mutta nyt Fedja-sedän seikkailuihin tuli äidille uusia näkökulmia. Tässähän on anarkismia, järjestelmän kritisointia, luontoon kaipuuta. Kuinka tämä meni läpi vuoden 1974 Neuvostoliitossa?

Liekö teos livahtanut sattumalta kotimaansa sensuurin seulasta, mutta pian tällaisista sattumista tehtiin loppu, ja vuoden 1975 jälkeen kirjailija Edvard Uspenski joutui yli kymmeneksi vuodeksi julkaisukieltoon.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa, sanoi Uspenski Etelä-Saimaan sanomien haastattelussa vuonna 2008.

Tarinan aiheenahan on kuusivuotiaan pojan karkaaminen maalle yhdessä puhuvien kissan ja koiran kanssa. Poikaa kutsutaan hänen pikkuvanhan olemuksensa vuoksi Fedja-sedäksi. Tarinoissa päähenkilöiden asioita urkkiva ei-niin-fiksu posteljooni Petshkin tuntuu edustavan byrokraattista valtiota, syö vieläpä suklaatkin ja odottaa lahjoja. Kateuden vallassa hän lopulta ilmiantaa Fedja-sedän olinpaikan.

Byrokratia kukkii, kun Petshkin on tuomassa kissa Matroskinille pakettia:

– Asuuko täällä kissa Matroskin?
– Minä olen Matroskin, kissa sanoi.
– Teille on tullut paketti. Se on tässä. Mutta minä en anna sitä, koska teillä ei ole henkilöllisyysodistuksia.
Fedja-setä kysyi:
– Miksi te sitten toitte sen?
– Koska sellainen on määräys.

– No mitäs nyt tehdään? kysyi Fedja-setä.
– En minä tiedä mitä te teette. Mutta minä tuon paketin tänne nyt joka päivä. Tuon paketin, kysyn todistuksia ja vien sen takaisin. Näin teen kaksi viikkoa. Sitten paketti lähtee takaisin kaupunkiin. Koska se ei ole kenellekään.

Maaseutu on autioitunut ihmisten muutettua kerrostaloihin, ja päähenkilöt saavat valita tyhjäksi jääneiden talojen joukosta mieleisensä. He eivät raaski kaataa koivuja polttopuiksi, mutta saavat tutkijoilta keinotekoisen auringon lämmöksi ja valoksi.

Ehkäpä edistyksen haittapuolien vähittäinen paljastuminen 1970-luvulla toi tähänkin teokseen kaipausta takaisin luontoon. Suomalaisissakin 1970-luvun lastenkirjoissa oli samaa luonnonläheisemmän ja yksinkertaisemman elämän kaipuuta, vaikkapa Marja-Liisa Puputin dystopiassa Tinttamarin matka aurinkoon. Uusista lastenkirjoista en tällaisia pohjavirtauksia oikein löydä.

Mietityttää, paljonko Fedja-sedässä on yksityiskohtia, jotka eivät minulle auenneet. Miksi vaikkapa Fedja-sedän lintukotokylä on nimeltään Prostokvashino eli Piimälä? Olisi jännä kuulla joltakulta venäjänkielentaitoiselta lisää Fedja-sedän maailmasta.

Ilmastosopimus!

ilmastosopimusTänään järjestetään suuria ilmastomarsseja ympäri maailmaa antamassa lähtöpotkua ilmastoneuvottelijoille, jotka jo huomenna aloittavat urakkansa Pariisissa. Tehkää nyt neuvottelijat hyvät kunnon lopputulos, että elämämme ei mene ilmaston sekoamisen takia ihan mullin mallin! Sellaisen etävetoomuksen lähetän täältä Juvalta.

Työpaikkoja!

Niin meni mielenosoitusperjantai: 30 000 ihmistä kaduilla vastustamassa leikkauksia, ja 86 000 Töissä myös perjantaina -facebook-ryhmässä. Kallistuin itse jälkimmäisen porukan kannattajaksi – tai olisin muuten, mutta kun ei ole työpaikkaa.

käyntikorttiOlen työntekijä parhaassa iässä: 37-vuotias, en aio enää lisääntyä, lapset ovat opettaneet vastuunottoa ja organisointitaitoja. Neljän vuoden kotonaolon jälkeen olen virkeä ja innokas tarttumaan johonkin. Olen luova ja oma-aloitteinen, tulen hyvin toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Lapset käyvät tyytyväisinä päiväkodissa ja koulussa. Kotivuodetkin olen touhunnut kaiken aikaa: hallituspaikkoja, yhdistyksiä, keväällä taitoin ja päätoimitin tämän lehden.

Työhakemuksiini tulee kuitenkin vastauksia kovin nihkeästi – viimeisen puolen vuoden aikana tasan yksi: Baronan edustaja soitti ja kysyi ensimmäiseksi, millä palkalla olen tottunut tekemään töitä. Ehkä päättäjät ovat oikeassa etuuksien kannustamattomuudesta, sillä 2100 euron palkka kaksivuorotyöstä kaikkine lisineen ei oikein vetänyt puoleensa – sain siihen aikaan vähintään saman verran ansiosidonnaista. Ikäiseni dippainssit saavat tuplapalkkaa. Toisaalta kun teen yrityslaskelmia, varovainenkin palkka-arvio yhdelle ihmiselle vaatisi valtavia myyntimääriä. Ehkä tämä maa pyörii pitkälti ylipitkää päivää painavien ja alipalkkaa nauttivien pienyrittäjien varassa?

No, omalla kohdalla tämä kannustinloukku poistui hetki sitten, kun putosin pois ansiosidonnaiselta. Sen jälkeen olen hakenut entistäkin laajempaa kirjoa työtehtäviä, samalla lopputuloksella. Pitäisi jaksaa hakea töitä iloisena ja reippaana, vaikka kylmä hiki nousee selkään, kun ajattelen, pääsenkö ikinä mihinkään kunnolliseen kiinni.

rapujuhlissaTästä tilanteesta tuntuu pahalta, että ihmiset kitisevät lomapalkkojen leikkausta tai muiden etuuksien poistoa. Toisaalta  pomoporras näyttää eristäytyneen omiin sfääreihinsä; miksei sieltä tule selvää viestiä yhteisiin talkoisiin osallistumisesta? Minun puolestani lomarahoista tai muista oudoista eduista saa leikata vapaasti, olen aina elellyt palkallani mukavaa elämää. Mutta hiuksianostattavalta tuntuu vapaa-ajasta leikkaaminen: nykyinenkin kesäloma on lyhyt, onneksi olen voinut kaikissa työpaikoissa pitkittää sitä palkattomilla vapailla. Tässä kurjassa ilmastossa on saatava nauttia kesän ihanuudesta perheen kanssa. Talven olen valmis painamaan töitä hiki hatussa.

Leikkausten rinnalla toivon päättäjien hakevan myös aitoja parannuksia työllistämisen hyväksi. Miksei pienyrittäjien palkkausbyrokratiaa helpoteta? Miksi pienyrittäjä joutuu kantamaan kohtuuttoman riskin vakituisen työntekijän palkatessaan – tästä kun ei pääse eroon keinolla eikä millään, jos työhalut menevät?

20150915_131442Murehdin kerran kämppikselleni, kuinka vuosikurssilaisieni nimiä näkyy professorinimityksissä, ja itse jumitan tässä tilanteessa. ”Sinulla on sentään elämä, niillä toisilla välttämättä ei”, hän totesi oikopäätä. Ainakin minun osaltani hän on oikeassa, työpaikkaa lukuunottamatta olen saanut kaiken, mitä olen aina halunnut. Mutta silti…

Tiedätkö fyysikolle hyvää sijoituspaikkaa Etelä-Savossa? Tai haluatko ryhtyä kanssani pyörittämään yritystä?

Paikkaani hakiessani ostin raivaussahan ja kunnostan nyt taimikoitani. Metsään on kiva mennä töihin varsinaisen työpaikan metsästämisen lomassa.

Eskarilaisen elämää: Vaalit eskarissa

Teimme vaalimainoksia eskarin omia vaaleja varten, minun puolueeni oli vihreät, koska äiti kuuluu ekovihreisiin. Vihreät vastustaa kaikkea saastuttavaa. Muita puolueita olivat esimerkiksi A:n Pyöräpuolue ja K:n Piparkakkupuolue. N:n Ilkimyspuolue lupasi kaikille paljon pissaa.

Taito

 

Kohta pääsee äänestämään!

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

kuva: Suvi Korhonen, Flickr, CC

Ennen istuin samassa johtokunnassa naapurissa asuvan vuorineuvoksen kanssa, ja sain toisinaan häneltä kyydin kotiin. Kokoomusvaikuttaja halusi edistää hyviä välejä valtapuolueiden kesken, ja viritteli keskustelua urheilusta. Jouduin sanomaan, etten ole seurannut aihepiiriä yhtään, enkä oikein osaa eläytyä jännittämään pelin tai kisan lopputulosta. Sillä mitä väliä on, kuka urheilukisoissa voittaa?

Sen sijaan vaalit ovat tapahtuma, joka saa politiikkaa harrastavan syttymään. Ja voittajalla on väliä, sillä voittajapuolueet hallitsevat meitä kaikkia koskevaa päätöksentekoa monta vuotta! Naapurinikin sanoi seuraavansa vaaleja mielellään, mutta ehdolle hän ei enää halunnut, koska ehdokkuuteen väistämättä kuuluva itsensä myyminen on niin epämiellyttävää puuhaa. Olen samaa mieltä. Mutta ääniä ei tule, jollei tuo mielipiteitään jotenkin esille.

Ensi keskiviikkona pääsee jo ennakkoäänestämään tämän kevään eduskuntavaaleissa! Silloin siirrytään vaalityössäkin tosi toimiin. Herään aikaisin ja osallistun vihreiden perinteiseen radan valtaukseen: jaan lähimetroasemallani suosikkiehdokkaideni esitteitä aamuruuhkassa. Tiiveimmin olen mukana ilmastoteemoja korostavan Maria Vuorelman tukiryhmässä ja jaan samalla myös ekostara Leo Straniuksen esitteitä.

vaalimainoksia

kuva: Helge V. Keitel, Flickr, CC

Tukiryhmäläisten tehtävä on auttaa ehdokkaansa näkymistä auttamalla tapahtumien järjestämisessa ja jakamalla esitteitä. Tiedän, että on ärsyttävää, kun kymmenen ihmistä on työmatkalaista vastassa työntämässä lappusia kouraan, mutta tiivis jalkatyö on kustannustehokkainta kampanjointia. Lehtimainokset ovat hirvittävän kalliita, ja vihreät on ainoa isohko puolue, joka ei saa taloudellista tukea miltään eturyhmältä. Ehdokkaat maksavat lähes kaiken omasta lompakostaan ja tukiryhmänsä lahjoituksilla. Alle 20 000 euron budjetilla ei juuri kannata lähteä yrittämään läpipääsyä.

Mutta jännitys! Sitä on luvassa, sillä vihreiden lista Helsingin vaalipiirissä on näissä vaaleissa todella kova ja moni vanha konkari on väistynyt. On vaikea valita, kun hyvä ehdokkaita on niin monta. Ainoastaan varsinaisia luonnonsuojeluehdokkaita jään kaipaamaan, mutta ilmaston puolustamisen ykkösasiakseen nostavia on jo monta.

Hesarin siteeraaman mielipidekyselyn mukaan lähes kaksi viidestä helsinkiläisestä voisi antaa äänensä Pekka Haavistolle. Hän on ylivoimaisesti suosituin ehdokas yli puoluerajojen. Itselläni on juuri kesken Haaviston muutaman vuoden takainen kirja Anna mun kaikki kestää, jossa hän kertoo työstään rauhanneuvotteluissa eri puolilla maailmaa.

Mutta, lukija hyvä. Jos lastesi tulevaisuus on tärkeä asia, anna äänesi vaaleissa vastuulliselle ehdokkaalle! Se on tavalliselle tallaajalle helpoin tapa vaikuttaa maailman menoon. 🙂

Yhteisöllisyyden puolesta!

yhteisollisyyden_puolesta1Laajasalon yhteisöllisyyttä täytyy vaalia, sanoo kaupunkisosiologi. Näiden rakentamissuunnitelmien kanssa on oltava tosi varovainen, jotta Laajasalon yhteisöllisyys säilyy, sanoo vastapäätä istuva kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu. Laajasalossa on tämä ainutlaatuinen yhteisöllisyys, josta on pidettävä huolta uutta ostaria suunniteltaessa. Uusi kiiltävä ostari kun ei vielä houkuta kävijävirtoja ja luo elävää kaupunkia, vaan vasta alueen omaleimaisuus, sanoo kaupunkisuunnitteluviraston viranhaltija. Tässä tapauksessa se omaleimainen juttu on Saaremme-osuuskunnan toiminta, jonka pohjalta on perustettu myös luomuruokakauppa ja tapahtumatila.

yhteisollisyyden_puolesta2Istun kotikaupunginosani Laajasalon uuden ostarin yhteiskehittelytyöpajassa, enkä ole uskoa korviani. Rahjustin väsyneenä paikalle, koska ajattelin, että onhan minun mentävä puolustamaan kaupunginosani ainutlaatuisia asioita. Kun ei kukaan muu sitä kuitenkaan tee. Eikä minua olisi tarvittukaan! Rakennusliike NCC:n edustaja kuunteli silmät pyöreänä, kun kaikki vuoronperään selittivät, että saarellemme suunnitellulta uudelta ostarilta on Saaremme-puodille ja osuuskunnalle on annettava tila käyttöön alle markkinahintojen, koska se on ostarin sydän. Luomulähikauppa ja kansalaistoiminta ei voi tuottaa niin paljoa euroja, että sillä maksaisi nykyistä isompaa vuokraa. Se kuitenkin houkuttaa kävijöitä kaikille muillekin ostarin yrityksille.
yhteisollisyyden_puolesta3

Laajasalon nykyistä ostaria. Kuva: vasiliisa, Flickr, CC.

Laajasalon nykyistä ostaria. Kuva: vasiliisa, Flickr, CC.

Uudessa ostarisuunnitelmassa oli varattu paikka Saaremme-puodille, mutta ostarin kakkoskerrokseen. Omassa puheenvuorossani sanoin, että jos Saaremme-puoti kerran on se juttu, miksei se ole paraatipaikalla katutasossa? Tälle saaremme syntynyt yhteisöllisyys on tosiaan ihme. Sanoin myös, että sen ansiosta jopa minunkaltaiseni paatunut ateisti käy nykyään sunnuntaisin Laajasalon kirkossa. Siellä on vain niin hyvä tunnelma ja paljon tuttuja ihmisiä. Viimeksi ei takki mahtunut naulakkoon, niin täynnä kirkko oli. Tästä on tosiaan pidettävä huolta. Muistutin myös ostarin lukuisista pienyrittäjistä, joilla ei tosiaan olisi varaa maksaa uuden hienon ostarin vuokria. Kakkoskerrokseen on asettunut luovien ihmisten yhteisö, jossa toimii mm. valokuvausstudio puoliksi harrastuspohjalta.

yhteisollisuuden_puolesta4Tilaisuudessa ideoitiin myös yhteiskäyttötilaa, jossa kirjasto, nuorisotoimi, Saaremme-osuuskunta ja kaikki muutkin alueen toimijat voisivat järjestää toimintaansa. Niitä ihan samoja juttuja, joita jo nytkin teemme: tupaten täysiä saleja Ravintolapäivänä, luontokuvailtoja, kurssiviikonloppuja, joogailtoja, myyjäisiä, kirppispäiviä

Muistatteko, kuinka aikaisemmin valitin, etten löydä samanhenkisiä ihmisiä omasta kaupunginosastani? Kiitos Saaremme-osuuskunnan ja kirkon aktiivit, että olette muuttaneet kaiken! Mutta pahus, kuinka nyt käy maallemuuttohaaveideni? Kuinka voin lähteä täältä minnekään?

Mihin rahat pitäisi sijoittaa?

Tänään ja huomenna vietetään Global Divestment Day -teemapäivää. Sen kautta muistutetaan, että on sekä riskialtista että epäeettistä sijoittaa varojaan yrityksiin, joiden toiminta pohjautuu fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja käyttöön.

Jos ylimääräistä rahaa sattuu olemaan, mihin ne sitten pitäisi panna kiinni? Minun sijoitustapani periytyy mummoltani, jolla olivat raha-asiat hanskassa. Ei meillä mitään omaisuuksia ollut, eikä suuria tuloja, mutta mummoni onnistui järjestämään talouteensa kaivattuja lisätuloja vuokralaisia majoittamalla. Myöhemmin hän hankki myös sijoitusasunnon, jossa oli kaikki laskettu tarkasti: sijainti oli hyvä Mikkelin keskustan kyljessä ja yhtiövastike oli erikoisen pieni, vaikka yhtiöstä pidettiinkin hyvää huolta.

valtion obligaatio

J-P Kärnä CC BY-SA 3.0, lähde: Wikimedia Commons

Lapsena sain äidin metsänmyyntituloista oman pienen osuuden, jonka sijoituskohteen mietin tarkasti. Kävimme mummoni kanssa pankissa ostamassa sillä valtion joukkovelkakirjalainoja: lainasin siis rahaa valtiolle korkoa vastaan. Siihen aikaan sijoitusarvopaperit olivat ihan oikeita papereita, joista leikattiin vuosittain korkoseteli irti. Sitä vastaan sai nostaa pankista vuotuisen korkotuoton. Valtiolle rahan lainaaminen on eettinen sijoutuskohde sekin: meneepä vähemmän korkorahaa maan rajojen ulkopuolelle.

Opiskeluaikana taisin olla rohkeampi ottamaan riskejä kuin nykyään. Seurasin mummoni esimerkkiä ostaen velkavivulla ensin yhden sijoitusasunnon Tompan kanssa ja sitten toisen yksin. Vuokralaisen kun valitsee tarkasti, järjestely toimii hyvin: hyvällä tuurilla asunnon hinta nousee ja velkaa voi samalla lyhentää vuokratuloilla. Onko tämä sitten eettistä? Ainakin järjestely on vapaavalintainen: otan kantaakseni riskin, mikä asunnon omistamisesta seuraa. Vuokralainen maksaa siitä, ettei hänen tarvitse sitoutua omistamiseen tai asunnon remontointiin.

taimikkoa

kuva: Ville.fi, Creative Commons -lisenssi

Sittemmin perheessämme kommuuniasuminen, autottomuus ja optiot jättivät rahaa säästöön. Käytimme sitä metsätilojen ostamiseen. Omilla tiluksilla on mukava kierrellä, ja kohtelen metsää lempeästi moneen muuhun metsänomistajaan verrattuna.

On kyllä aika ristiriitaista, että metsänhoitotoimia vartenhan me nykyään tarvitsisimme autoa käyttöömme. Kulkuneuvossa pitäisi kaiken lisäksi olla rippunen maastokelpoisuutta ja riittävästi tilaa raivaussahan kuljettamiseen. Myytävät metsätilat kun ovat usein taimikkovaltaisia, ja se merkitsee hihojen käärimistä ja puun taimien pelastamista ryteikön keskeltä. No, jospa kortteliauto.com:n valikoimalla pääsisi alkuun. Raivaussahankin voi vuokrata vaikkapa Erento.fi:stä, jos ei halua huolestua sen säilymisestä autiolla kesämökillä.

Jos nykyään olisi aikaa harrastaa sijoittamista, olisi hauskaa tukea hyviä kohteita joukkorahoituksen kautta tai vaikkapa antaa kehitysmaiden asukkaille mikrolainoja: Kiva-palvelussa voi sijoittaa vaikkapa vain 25 $, jonka vastaanottajan saa valita. Kun hän on maksanut lainan pois, se siirretään taas seuraavalle lainansaajalle jne.

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Irti markkinoiden vallasta

Olin haastateltavana Kaupungin kasvo -sarjassa helsinkiläisseurakuntien Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, aiheena tuulivoima-aloitteemme, jonka luovutimme kaupungille jokin aika sitten. Kirkko ja Kaupunki on muutenkin suosikkilehteni, nytkin siinä oli mainio teologi Patrik Hagmanin haastattelu. Hän on löytänyt yhtymäkohtia varhaisten kristittyjen toiminnan ja nykyisen kaiken kaupallisuutta vastustavan aktivismin väliltä. Varhaiskristillisille messun viettäminen oli tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa, ja sellaisena jumalanpalveluksen voi yhä nähdä. Hagmanilta kirjoittaa oivalluksistaan juuri ilmestyneessä teoksessaan Om sann gemenskap.

läsnäoloa purkissa

kuva: Elena, Flickr.com

Kapitalismi synnyttää ihmisissä aina uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Hagman lainaa yhteiskuntafilosofien näkemyksiä, joiden mukaan tarvitsemme kehon, joka ei seuraa vallan komentoja. Teologi ehdottaa keinoksi nykyaikaan sovitettuja askeettisia harjoituksia. Persoonallisuus sijaitsee kehossa, joten myös vastarinta on maailman muuttaminen on paras aloittaa siitä. Jotta voimme irrottautua kuluttamisen ikeestä ja toteuttaa itseämme muulla tavoin, voimme aloittaa vaikka näin:

– Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.

Läsnäolon taidon harjoittelemiseksi:

– Älä koskaan ota puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista.

Aika kevyttä, vai mitä? Ainakin varhaiskristillisten erämaaprojektien rinnalla. Minusta kannattaa pyrkiä vähän enempäänkin. Itse suosittelen mainonnan välttämistä kaikin keinoin: Ei mainoksia -lappu oveen, Adblock selaimeen ja tv:n tuijotuksen sijaan parempaa iltaohjelmaa. Minua ahdistaa, että edes kauppojen välttely ei riitä viemään ajatuksia tavaroiden haalimisesta: kirppari vetää puoleensa ostarilla käydessä, ja huuto.netistä on helppo poimia mukaan kaikenlaista, kun lapset kuitenkin aina tarvitsevat milloin mitäkin. Kotona sitten aikaa ja huomiota menee tavaravuoren hallintaan, vaikka meillä vuori onkin rajallisemman kokoinen moneen kuluttamiseen perehtyneempään verrattuna.

Katse siis yhteisöllisyyttä edistäviin asioihin sen sijaan, että miettisin, miten ilmaisen itseäni uudella vaateparrella. Teologi Hagman näkee jumalanpalveluksen ja ehtoollisen keinona vapautua keskinäisestä vertailusta ja ottaa elämä vastaan lahjana. Hänelle se on kaikkea yhteisöllinen tapahtuma: elämä saa sisältönsä siitä, että voi liittyä yhteen toisten kanssa. Tämä elämänsisältö on tavoittelemisen arvoinen, vaikkei elämää katsoisikaan kristillisestä näkökulmasta. Pelkkä kuluttajan rooli jättää olon kovin tyhjäksi.

« Older entries