Lasten luova taimitarha

lasten_luova_taimitarha1Innostuimme lasten kanssa kylvämään basilikansiemeniä ruukkuihin. Kun vauhtiin oli päästy, mieleeni juolahti, että maustekaappihan sisältää myös monenlaisia siemeniä. Taateleista taas kertyi taatelinkiviä, siemeniä nekin. Niinpä kahdesta ruukusta odotetaan nyt basilikantaimia ja kolmas pitää sisällään mahdollisuuden taatelipalmuihin, kuminanvarsiin ja kardemummaan. Toivottavasti jokin niistä kasvaa!

lasten_luova_taimitarha2Kokeilematta jäivät vielä ainakin fenkoli, korianteri, sinapinsiemenet ja erilaiset pippurit. Mitkähän kaikki on käsitelty niin, ettei itäminen ole mahdollista? Hedelmätarjottimelta löytyisi lisää luovan puutarhan aineksia.

Joskus muistan kasvattaneeni taatelipalmun taimen ”kivettömistä” taateleista löytyneestä kivestä. Palmun itäminen kesti pitkään, ja hengissäkään se ei säilynyt vuotta kauempaa. Mielenkiintoista nähdä silti, olisiko mahdollista onnistua tällä yrityksellä. Itse kasvatettu mandariinipuu ainakin on elänyt jo monta vuotta ja kasvanut kattoon asti.lasten_luova_taimitarha3

Mainokset

Ituhippi katsoo tositeeveetä

ituhippi_tositeevee1Kommuunin telkkari kannettiin kellariin ja sittemmin kierrätykseen, kun digi-tv:n aika alkoi tai pikemminkin analogisen tv-tekniikan aika päättyi vuonna 2007. Television katsominen oli jo sitä ennen jäänyt pois melkein kokonaan. Katselin kyllä lehdestä ohjelmatietoja, mutta äärimmäisen harvoin siellä näytti olevan mitään, minkä vuoksi olisi vaivautunut avaamaan vastaanottimen tiettyyn aikaan. Kannettavan tietokoneen näytöltä lapset ovat katsoneet toisinaan Pikku kakkosta, Avaraa luontoa tai kirjastosta lainattua Puuha-Peteä.

Kunnes sitten, metron näyttötauluilla alettiin mainostaa uutta tosi-tv-sarjaa Farmia. Joukko kilpailijoita viettää kesää maatilalla 1800-luvun tekniikan varassa. Kun selvisi, että kyseessä on vieläpä kotimainen tuotanto, jäimme koukkuun. Perinteiset työmenetelmät ja maaseudun arki ovat Tompan ja minun kiinnostuksen kohteita, ja kaunista ja eläväksi muuttunutta vanhaa maalaisympäristöä on ilo katsoa. Kirjavalle kilpailijajoukolle annetaan erilaisia viikkotehtäviä, jotka kullekin viikolle valitun johtajan on ohjattava porukka tekemään. Jaksoja on viikon aikana peräti kuusi, joista olemme poimineet ruutu.fi -palvelusta katsottaviksi ne jotka olemme ehtineet.

kuva: Teesusi, creative commons

kuva: Teesusi, creative commons

Erilaisista taustoista lähtöisin oleva porukka saa yhteistyöllä aikaan näyttäviä saavutuksia, kuten vaikkapa eläinsuojan tai ruuhen rakentamisen. Ohjelmassa on katsojien jännitystä lisäämässä kilpailijoiden pudottaminen. Jatkoon pääsy ei ikävä kyllä perustu 1800-luvulla selviämiseen, vaan aika satunnaiselta vaikuttavaan pärjäämiseen vaikkapa sahauskilpailussa. Pudotuskisaan valinta ja siitä seuraavat kilpailuasetelmat luovat ylimääräistä eripuraa ja juonittelua. Puheet voittajan 30 000 euron palkinnosta latistavat yhteishenkeä.

Lähes samoilla ohjelman elementeillä olisi voinut luoda näytteen ihmislajin yhteistyön voimasta ja selviytymisestä vaativissa oloissa. Samalla ohjelman sisältökin olisi keskittynyt enemmän siihen valtavaan määrään osaamista, mikä esivanhemmillamme on täytynyt olla. Myötätunto ja yhteistyöhön pyrkiminen eivät taida muutenkaan liikaa tv-viihteessä näkyä. Olisikohan tällainen sisältö ollut liian tylsä suomalaisten enemmistölle? On kuitenkin nytkin mukava seurata, kuinka ihmiset oppivat nopeasti uutta, kun vaikkapa lehmät on lypsettävä käsin päivittäin tai kuinka menestyksekkäästi nuori kaupunkilaisnainen johti viikkotehtävänä olleita rakennustöitä.

Sadonkorjuuaikaan 1800-luvun elämänmeno muistuttaa meidän mökkeilyämme. Eläimistä meillä on vain kanoja, emmekä jauha viljaa jauhinkivillä, mutta pokasaha kyllä rahisee päivittäin ja veden kantaminen antaa mukavasti papua lihakseen. Ihan oma lukunsa olisi ollut lähettää kilpailijat viettämään talvea 1800-luvun oloissa.

Farmi tulee varmastikin katsottua loppuun, mutta televisiota tuskin sen jälkeen on ikävä. Televisiottomuuden on huomannut vain siitä, että ohjelmista tulee suomen kieleen uusia ilmaisuja, joista töllötön on aluksi täysin ulkona. Kun joku sanoi minulle ensimmäistä kertaa, että kaikki meni niin kuin Strömsössä, oli vaikea päätellä, oliko mennyt hyvin vai huonosti. Ja kyllä mainonta kuulkaa vaikuttaa käyttäytymiseen. Kotimme tyhjiä neliöitä olisi nykyistäkin vähemmän, jos emme aktiivisesti välttelisi mainosten näkemistä. Ällistelimme joskus arpajaisista voittamamme kapselikahvinkeittimen suosiota huuto.netissä. Eihän kenellekään voi tulla mieleen ostaa yhtä älytöntä laitetta, ellei tarvetta mainonnalla luoda.

Kyselytutkimusten mukaan suomalaiset tuijottavat töllöä keskimäärin kolme tuntia päivässä. Me olemme olleet kiitollisia, että Farmin jaksot ovat 20-minuuttisia, kerran viikossa esitettävää pudotusjaksoa lukuunottamatta. Muuten katsominen olisi kyllä lapsiperheen touhumäärällä jäänyt. Ennen Farmin löytymistä meillä oli tapana pelata Tompan kanssa lautapelejä iltaisin tai hautautua kirjan taakse tai tietokoneen ääreen. Tammi ja viikinkien ajoilta periytyvä Hnefetafl olivat treenauksen kohteena, ennen kuin töllösarja vei hyvän harrastuksen tauolle. 🙂

Kuinka päivän sokeriraja täyttyy?

Maailman terveysjärjestö WHO nousi viimein julkisesti yletöntä sokerinkulutusta vastaan, ja julkaisi uudet terveyssuositukset sokerinkäytölle. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Mitä voi syödä, ennen kuin 25 gramman päivittäinen raja-arvo paukkuu?

viikon sokeriannos

Viikon sokeriannos: seitsemän tapaa saada päivän annos 25 g eli 6 tl täyteen, kahdella rahkalla menee ylikin.

Kävin ruokakaappia läpi. Kaapin perällä on lojunut tuliaiskarkkeja, joiden sokeripitoisuutta aloin nyt tutkia tarkemmin. Jaahas, yli 50 % sokeria, 40 g askillinen siis täyttäisi päivän kiintiön. Tummaa suklaata voisi vetäistä koko levyn, ja vielä hiukan jotain lisäksikin. Sokerinen maitosuklaalevy on leikattava kahtia, puolikkaasta levystä kertyisi jo WHO:n sallima määrä.

Entäs varsinaiset elintarvikkeet sitten? Maustetut jugurtit ja rahkat ovat juuri sellaisia sokeripommeja kuin kerrotaankin: kaksi 150 g rahkapurkkia saa jo kiintiön paukkumaan reilusti. Mustikkakeitossa ja täysappelsiinimehussa on molemmissa 10 % sokeria, joten 2,5 dl täyttää päivän annoksen. Kuvassa näkyy viikon sallittu sokeriannos yhdelle ihmiselle. Jaahas, ottaisikohan sitä tänään lasin mehua vai mustikkakeittoa? Suklaalevyyn olisi lisättävä varoitus: jaa levy ystävien kesken!

Olin kuvitellut perheeni olevan kohtuukäyttäjiä sokerin suhteen. Syömme lisättyä sokeria oikeastaan vain aamupuuron hillosilmässä ja välipalalla. Silloin käytän maustettua jugurttia tai rahkaa mausteena, jota lantraan maustamattoman jugurtin ja myslin sekaan: yksi pikkupikari kolmelle tai neljälle syöjälle. Tutkivan journalistin retkeni jälkeen voin todeta, että mielikuvani oli oikea. Pysymme terveysjärjestön suosituksissa, kunhan mehuja nauttii vain snapsilasillisen päivässä tuohon päälle ja pitää sokeriset leivonnaiset vaihtoehtona jugurtille ja myslille.

Ai miksei sokeria pitäisi syödä ylenmäärin? Syistä listasin joskus täällä.

Kuka liikkuu tyylikkäimmin?

Helkaman polkupyörämainos 1954Kevätaurinko tuli vihdoin esiin, eikä katujen paljastumista tarvinnut tänä vuonna kauan odottaa. Pyöräilykausi! Ja kuinkahan se näkyy mainonnassa, joka tunnetusti kertoo, miltä tavoiteltu elämäntapa näyttää? No, lauantain Hesarissa näkyy olevan seitsemän sivua automainoksia, ja yhden urheilukaupan mainoksessa pienellä präntillä maininta, että lastenpyörät ovat saapuneet.

Kone-Terän pyörämalleja 1954: jaguar, petoSelailin menneiden vuosien Suomen kuvalehtiä Pasilan kirjaston arkistossa, kun halusin tutkia, miten mainonta on vuosikymmenten mittaan muuttunut. Ja kyllä se on muuttunut. Vielä 1950-luvulla automainokset näyttivät olevan vähemmistönä, ja sivuja hallitsivat menevän näköiset polkupyörämainokset. Muita mainosten liikkumistapoja olivat ainakin VR:n junat, postiautokyyti, mopot ja moottoripyörät. Polkupyörämallien nimet henkivät voimaa ja vapautta: jaguar, peto.

Kuinkahan nykyisen epätasapainon saisi korjattua? Ilmastoa kuormittavien asioiden mainonnan raju verottaminen? Lakisääteinen osuus mainostilasta yleishyödyllisille asioille? Pyöräilyn vetovoiman kasvua tukee nyt uutisointi, joka kertoo pyöräilijämäärien kasvavan kaupungeissa. Mutta kyllä mainonta voisi kertoa meille samaa viestiä.

Oppilaat karkaavat lähikoulusta

koulutehtäviä harjoittelemassaKommuunimme lapset leikkivät innokkaasti keskenään kouluun menoa, puuhaavat reppuja selkään ja koulukirjoja mukaan, vaikka vanhimman koulun aloitukseen on vielä puolitoista vuotta. Päiväkodin kasvatuskeskustelussa taas hoitaja kysyy, olenko miettinyt lapseni koulun valintaa, ”kun olisihan noita ala-astevaihtoehtoja lähikoulun lisäksi lähiseudulla pari kappaletta…”. Syykin selviää: naapurustossa useampi lapsi on vaihtanut lähikoulusta muualle, kun ei ole jaksanut enää kiusaamista, häiriköintiä ja opetuksen tason heikkoutta. Minustakin on tuntunut pahalta kuulla, miten lapset huutelevat toisilleen koulumatkoilla. Tänään viimeksi menin väliin, kun poikajoukko näytti kiusaavaan pienempiään.

Voisi siis olla helpompaa valita rauhallinen koulu suoraan kuin joutua parin vuoden päästä vaihtamaan tuntemattomien lasten keskelle. Joku voisi valita kotiopetuksenkin, mutta se eristäisi omanikäisistä ja vaatisi paljon järjestämistä. Taas nostaa päätään houkutus koota perhe mukaan ja karata maaseudun rauhaan, lapset pieneen kyläkouluun.

Suoraselkäinen ratkaisu olisi tietysti taistella ongelmien korjaamiseksi. Koulu tarvitsisi järeitä tukitoimia, viihtyisyyden kohentamista, lisää osaavia opettajia ja kouluavustajia, luokkien yhteisöllisyyden tukemista. Kun tilanne on päässyt näin pahaksi, mikään yksittäinen korjausliike ei enää riitä.

Taas kerran olen sellaisessa tilanteessa, että itse pitäisi tehdä, jos haluaisi asioita kuntoon. Pitäisi varmaan koota naapurustosta kouluikäisten lasten vanhempia lähetystöksi, joka kävisi puhumassa kaupungin opetustoimen kanssa. Olen niin turhautunut: ei tämä ole mikään slummi, vaan monella tavalla viihtyisä kaupunginosa, jonka tulotasokin on hiukan Helsingin keskiarvon yläpuolella. Miksi, miksi koulu on päästetty niin huonoon jamaan?