Luonnollista lapsuutta etsimässä

Luin juuri Tiina Kaitaniemen teoksen Luonnollinen lapsuus, jossa kirjoittaja tutkii kulttuurisia vauvanhoitokäytäntöjämme verraten niitä tutkittujen metsästäjä-keräilijä -yhteisöjen, lähisukuisten kädellisten ja joidenkin ”nykyajankin” kulttuurien käytäntöihin. Kaitaniemen kiinnostus asiaan sai alkunsa samalla tavalla kuin itsellänikin: monet oman kulttuurimme hoitotavat vain vaikuttivat vauvalle sopimattomilta.

Kaitaniemen löytämien tutkimusten perusteella vaikuttaa selvältä, että ihmisvauvalle on luonnollista olla kannettavana tai vieressä lähes koko ajan. Vauvan on syytäkin hälyttää ja kovaa, jos se huomaa olevansa etäällä vanhemmistaan. Yhteisöt, joissa geenimme ovat kehittyneet, ovat hoitaneet lapsiaan lähellä. Vauvaa imetetään metsästäjä-keräilijäyhteisössä lapsentahtisesti, käytännössä suunnilleen vartin välein sen ollessa hereillä.

Myös viimeisille metsästäjä-keräilijäheimoille on täysin vieras ajatus, että vauva vietäisiin jonnekin erilleen muista ihmisistä. Kun vauvanhoito tunnetusti on rankkaa, lapsia on hoidettu yhdessä ja kaikki yhteisön jäsenet ovat osanneet tarvittaessa hyssytellä vauvaa sylissään. Taipumus vieraidenkin lasten hoitoon näkyy ihmisluonteessa edelleen, niin voimakkaita hellittelyreaktioita vauvat herättävät, olivat ne kenen hyvänsä.

Toinen asia, jota olen ihmetellyt lastenhoidossa, on selviäminen useamman pienen lapsen kanssa etenkin alkeellisissa oloissa. No, eivät metsästäjä-keräilijätkään pärjänneet, vaan tutkimustulokset viittaavat siihen, että sisarusten tyypillinen ikäero oli noin neljä vuotta. Jotta lapsi on selvinnyt hyvin, sitä on pitänyt imettää jonnekin kolmen ikävuoden tienoille asti. Lestadiolaisperheiden katraat ovat nykyajan yltäkylläisyyden tuote.

Kaitaniemi viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan kannettu ja perhepeditetty lapsi kehittyy nopeammin, on rauhallisempi ja tyytyväisempi ja itkee vähemmän. Ennestään jo tiedetään, että esim. monin puolin Afrikkaa lapset kävelevät selvästi länsimaisia nuorempina.

Osa vauvoista osaa ”vaatia” läheisyyttä, osa ei. Seurantatutkimuksissa ainakin Keniassa on huomattu, että vähään tyytyvien vauvojen kuolleisuus on huomattavasti suurempi kriisiaikoina. Täällä taas yksinolosta kieltäytyvä vauva luokitellaan helposti vaikeaksi tai epäillään koliikkia. Useimmissa kulttuureissa vauvan vaikeus on tuntematon käsite. Mielenkiintoinen havainto oli sekin, että vanhempansa vieressä nukkuva vauva tahdistaa untaan ja hengitystään vanhempansa mukaan. Tämä voi selittää, miksi perhepeditys näyttää vähentävän kätkytkuolemariskiä.

On kurjaa katsoa, kun niin usein näkee vaunuissa parkuvan pikkuvauvan, jonka tarpeita vanhemmat eivät näytä ymmärtävän. Monesti tekee mieli sanoa, että ottakaa nyt hyvät ihmiset kantoliina käyttöön ja lähtekää kävelemään, loppuisi huuto siihen. Mutta eipä sekään kai toimisi enää sitten, kun vauva ei ole pienestä asti kantoliinaan tottunut. Meidän lastenhoitomme kulttuuriset mallit menevät aika hutiin. Teollisuusmaista ainakin Japanissa ja Etelä-Koreassa vauvoja kannetaan lähes koko ajan, ja tutkimusten mukaan ne itkevät selvästi vähemmän kuin länsimaiset vauvat.

Tämän luettuani olen entistä vankemmin sitä mieltä, että vauvaa odottavan perheen paras hankinta on kantoliina, (nimenomaan liina, ei reppu, jossa pikkuvauvan selkä on väärässä asennossa). Eivät pikkuvauvat juuri leluista ole kiinnostuneita, vaan sylistä ja rinnasta.

-Piia

Mainokset

Vuohia taluttamassa ja ensi kertaa suksilla

Viimein pakkaset lauhtuivat ja pääsemme kunnolla ulos. Minulle pitemmän kävelylenkin pakkasraja menee jossain miinus kuuden tienoilla, koska posket paleltuvat liian helposti. Joululoman viettäminen sisällä ei oikein mielialaa kohottanut.

Saimme naapurilta pitkäaikaiseksi lainaksi taaperokoon sukset, ja sen verran uskalsin pakkasellakin ulos, että niitä pääsimme kokeilemaan. Tomppa ruuvasi siteet Taiton hurjaa kengännumeroa 27 vastaaviksi, ja sitten päästiin ekaan hiihtokokeiluun eteisen matolla. Hyvin meni, ja yllätys, lumisella jalkakäytävällä hiihtäminen onnistui yhtä hienosti. Suksien mukana ei ollut sauvoja, ja kunnon lumitalvi näyttää tyhjentäneen koko Helsingin suksisauvoista. Ei ollut kirpparilla eikä urheiluliikkeissäkään. Pitää tyytyä vielä jatkamaan opettelua ilman.

Tällä viikolla kämppiksellä oli vastuuviikko läheisessä Vartiosaaressa, jossa talliyhdistys hoitaa kahta vuohta. Tänään loppiaisena kinusimme mukaan, jotta Taitokin pääsisi taas kotieläimiä katsomaan. Kävelimme jään yli saareen ja siitä vielä pitkän matkaa polkua pitkin pulkka perässä vuohitallille. Pääsimme mukaan viemään vuohia Rauhaa ja Unelmaa päivittäiselle kävelylenkilleen. Kaikkea sitä helsinkiläisessä lähiössä voikin harrastaa. Vartiosaari on saanut elää omaa elämäänsä, kun mantereen maalaismaisemat on rakennettu vuosien mittaan asunnoiksi.

Tekipä hyvää liikkua lumisessa metsässä maalaismaisemien keskellä, ja vuohetkin näyttivät tyytyväisiltä. Luminen maasto ei kyllä ole niille kovin helppo ympäristö, kun kapeat sorkat uppoavat lumeen, eivätkä ne näytä osaavan etsiä ruokaa lumen alta. Sulan maan aikaan ne kyllä mussuttavat kanervia ja mitä vain vihreää sattuvat löytämään.

Taito on vuohenhoidosta ottanut vaikutteita myös leikkeihinsä: vuohipalapeli ilmestyi yhtenä päivänä legoaitauksen keskelle, ja hän selitti, että tässä on Unelma ja Rauha taas on Vartiosaaressa. Palapelivuohelle annettiin sitten legoporkkanoita ja vesikaukalo, tosin oikeassa elämässä vuohet eivät vettä erikseen kaipaa.

-Piia

Taaperon kanssa ulkoiluttamassa vuohia.

Taaperon kanssa ulkoiluttamassa vuohia.

Ensi kertaa suksilla.

Ensi kertaa suksilla.