Gerda ja Greta

Kun seuraan kansainvälisen ilmastoliikkeen toimintaa ja Greta Thunbergin Amerikan-matkaa, mielessäni kaikuvat kohtaukset Andersenin Lumikuningatar-sadusta. Muistatteko, miten se menee?

Pikku Kai on joutunut vangiksi Lumikuningattaren jäätäviin saleihin, mutta ei voi pelastaa itseään. Pahalais-peikon kirotut peilinsirut ovat vääristäneet hänen sydämensä ja näkönsä. Hänen ystävänsä Gerda matkaa läpi maiden pelastamaan häntä.

”Keskellä jäätä istui kotona ollessaan Lumikuningatar; hän sanoi silloin istuvansa järjen peilissä, joka oli ainoa ja paras tässä maailmassa.
Pieni Kai oli vilusta aivan sininen, milteipä musta, mutta ei hän itse huomannut sitä; Lumikuningatarhan oli suudellut hänestä pois kaikki vilunväreet, ja hänen sydämensä oli miltei kuin jääkimpale. Hän kulki edestakaisin raahaten teräviä, litteitä jäälohkareita, joita hän laitteli ja sovitti yhteen, sillä hän tahtoi tehdä niistä jotakin. Hän leikki niillä niin kuin toiset lapset rakennuspalikoilla, joista voi sommitella kuvioita. Pieni Kaikin rakensi kuvioita, se oli järjen-jääpeliä. Hänen mielestään kuviot olivat aivan erinomaisia ja perin arvokkaita, se johtui lasinsirusta, joka oli hänen silmässään! Hän laati kuvioita, joista muodostui jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän saanut rakennetuksi sitä sanaa jota yritti, sanaa Iäisyys…”

Kain ystävä pikku Gerda matkaa pohjoiseen pelastamaan häntä, ja on päässyt pitkän etsinnän jälkeen poron kyydissä Ruijalaismuijan luo. Poro vetoaa Ruijalaismuijaan saadakseen apua:

”- Etkö antaisi pienelle tytölle sellaista juomaa, että hän saisi kahdentoista miehen voimat ja voittaisi Lumikuningattaren?

– Kahdentoista miehen voimat, siitä sitä olisikin!

– Mutta etkö sinä voi antaa Gerdalle sellaista juomaa, että hän saa valtaansa kaikki tyynni?

– Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö näe, kuinka suuri se on? Etkö näe, kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa? Älköön hän saako meiltä tietää valtaansa, se on hänen sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Hänen täytyy itsensä päästä Lumikuningattaren linnaan ja saada lasinsirut poistetuksi pienestä Kaista, sillä meistä ei ole apua!”

Onnea ja menestystä Greta!

Gerda matkalla Lumikuningattaren linnaan.

Gerda matkalla Lumikuningattaren linnaan. Kuva James Butler, Flickr, CC

Ps. Ai mitäkö minä teen ilmastolakon hyväksi? Gretan innoittamana kysyin paikalliselta kaukolämpöyhtiöltäni, koska aikovat luopua turpeesta. Noloa, että omankin rivitalon patterit lämpiävät sillä. Yllätyin, kun minulle soittaneen henkilön puheesta kuuli, että firman viimeinen turvevoimala on heillekin kiusallinen asia. Kaikki muut laitokset käyvät hakkeella tai pelletillä, paikallisilla hakkuutähteillä siis enimmäkseen. Suunnitelmia isoon investointiin ei kuitenkaan vielä ollut, mutta toivottavasti sellaisia saadaan pian! Ei ole enää sopivaa polttaa paikalliseen suohon varastoitunutta hiiltä taivaalle yhteistä ilmastoa kuormittamaan.
Kysykää te muutkin, miten oman arkenne rakenteet saadaan kestäviksi! Suomalaiset kunnat ovat jo muuttaneet paljon, mutta tekemistä riittää edelleen.

Mainokset

Andersenin lumoissa

Olen ollut viime viikot ihastunut sekä Hans Christian Andersenin satuihin että Disneyn Frozen-elokuvaan. Arendellin kuninkaallisten siskosten Elsan ja Annan tarinan pohjana on Andersenin Lumikuningatar. Lumikuningattaressa päähenkilöpari ovat lapset Kai ja Gerda. Kai saa vääristävän peilinsirun silmäänsä ja sydämeensä ja jää vangiksi jäiseen järjen maailmaan. Hän ei saa yhteyttä tunteisiinsa ja yrittää turhaan koota jäisestä palapelistä sanaa iäisyys, joka vapauttaisi hänet. Sinnikäs Gerda kulkee vaarallisen matkan ja pelastaa hänet, kuten Frozenissa Anna saa herätettyä Elsan taas rakastamaan muita.

the snow queen

Lumikuningatar. Maalaus: Elena Ringo. Lähde: Wikimedia Commons, CC.

Välillä kyllä tarinoiden yhtäläisyyksiä saa hakemalla hakea, ja joku innokas harrastaja on jopa vääntänyt ne rautalangasta tarinan vaihe vaiheelta. Elokuvassa alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan mm. joillakin nimivalinnoilla: pahispäähenkilö on Hans, ja hyvismies taas Christoph. Kain ja Gerdan mukaan on nimetty kaksi Arendellin linnan palvelijaa.

Luin Hans Christian Andersenin elämäkerran pääsiäislukemisena. Halusin tietää, oliko saduissa toistuva teema suosioon nousevasta ja oman itsensä ja yhteisönsä löytävästä rumasta ankanpoikasesta hänen oma tarinansa. Kyllä oli. Andersen muutti rahattomana teininä yksin Kööpenhaminaan, ja onnistui sinnikkäästi kuin vieteriukko nousemaan kerta toisensa jälkeen pyytämään tukea. Hän epäonnistui baletin, näyttelemisen ja laulun opinnoissaan, mutta löysi lopulta satujen kirjoittamisesta oman juttunsa. Ankanpoikasen värjöttely ankaran talven kourissa kurjissa oloissa oli se sekin suoraan hänen omasta elämästään.

Pikku Hans Christian oli muuten niin erikoinen lapsi, että hän olisi oitis saanut ADD-diagnoosin, jos sellaisia olisi 1800-luvun Tanskassa jaettu. Hän viihtyi aikuisten seurassa, mukaan lukien kansansatuja kertovat mummot, oli äärimmäisen herkkä ja tunsi voimakkaasti, haaveili omissa maailmoissaan. Emme ehkä istuisi tuijottamassa Frozenin lumoavia lumimaisemia, jos jonkin lääkefirman tuotteilla olisi hänestä hoidettu kouluun sopeutuva ja yhteiskuntakelpoinen.