Puutyökurssilla

Nippu itsetehtyjä lastoja ja kirjahylly, olo on kuin Aku Ankalla tämänviikkoisen lehden kannessa. Olen ehkä kymmenen vuotta haaveillut pääsystä kansalaisopiston puutyökurssille, ja viime syksynä lapset viimein olivat tarpeeksi isoja, etteivät hoitojärjestelyt käyneet ylivoimaisiksi. Kuusi- ja ysiveen voi jo toisinaan jättää vähäksi aikaa kahdestaankin. Kouluajoilta oli jäänyt harmittamaan, etten kehdannut mennä poikaenemmistöiseen puukäsityöryhmään, ja nyt viimein pääsin tutustumaan paremmin puuntyöstökoneisiin.

Puutyöhallissa on hyvä valikoima isoja koneita, joilla liimapuulevyjen ja oksanpätkien käsittely käy alta aikayksikön. Sillä lailla on mukava tehdä hommia, vaikka perinnekäsitöitä arvostankin. Puuntyöstöön koneilla ei tarvitse fyysistä voimaa, ohjailee vain puunpalat oikeaan suuntaan ja pitää näppinsä pois terien läheltä. Ompelussakin meillä on kotona sellainen työnjako, että minä hoidan koneompelua vaativat hommat ja Tomppa käsinompelun.

Mittailen ja mallailen kaikki moneen kertaan, ennen kuin uskallan tehdä ”lopullisia ratkaisuja”, ja niinpä minulla k-e-s-t-ä-ä, ennen kuin valmista syntyy. Eipä toisaalta mennyt mikään kohta pieleen kirjahyllyä väsätessä. Joku toinen kurssilainen teki vähemmällä miettimisellä ja muotoili sitten uudelleen yhteensopimattomia osia. Opettajan mielestä olisin voinut olla kunnianhimoisempi ja tehdä aluksi liimapuunkin itse laudanpalasista, mutta kyllä valmiiden liimapuulevyjen sahailussa, hiomisessa ja muotoilussa oli ihan riittävästi tekemistä yhdeksi syksyksi. Hyllykön osien kiinnittämiseen toisiinsa käytin liimaa ja lamello-liitoksia, jotka sietävät hiukan mittavirhettäkin, mutta pitävät hyvin. Nyt kirjahyllykkö odottaa enää vahakäsittelyä.

Mäntypuista liimapuulevyä on myynnissä melkein missä tahansa vähänkään rautakauppaan viittaavassa paikassa, joten sitä on helppo hankkia. Ikävä kyllä paikallinen rautakauppa myi vain virolaista levyä, eikö Suomessa enää kyetä sitä itse tekemään? Ylijäämäpaloista tekaisin nipun leikkuulautoja tutuille joululahjoiksi.

Aku Ankka ja kirjahylly, 11/2018Syksyiseltä mökkireissulta olin ottanut mukaan pihavaahterasta sahatun oksan lastojen raaka-aineeksi. Yllärinä oksan sisältä löytyi tummempi alue, mistä tuli mukava kuviointi valmiisiin lastoihin. Yksi lastoista on tehty kurssipaikalta löytyneestä visakoivun palasta. Höyläsin ensin oksan yhden sivun tasaiseksi, sahasin vannesahalla siitä muutaman millin paksuisia ”lautoja”, piirsin summittaiset lastan ääriviivat niihin, sahasin taas vannesahalla silmämääräisesti. Muodon viimeistelyt ja hiomiset oli helppo tehdä nauhahiomakoneella. Vaahtera on kovaa puuta, mutta vähän kummallisen hajuista. Toivottavasti ruokiin ei tule ylimääräisiä makuvivahteita.

Mutta missä ovat puutyökurssien osallistujat? Meitä on alle kymmenen hengen porukka. Mielestäni käsityöt ovat mitä parhainta mindfullness-harjoitusta. Kun keskittyy sahaamaan ja hiomaan puunpalasta lastan muotoon, mielestä putoavat pois kaikki muut ajatukset, ainakin syytä on jos aikoo säilyttää sormensa vastaisten töiden varallekin.

Mitä jälkeen jää

Yksi parhaiten ajan hammasta kestävä tiedontallennusväline ovat savitaulut, vanhimpien säilyneiden arvellaan olevan noin seitsemän tuhannen vuoden ikäisiä. Tämä tiedonmurunen jäi vaivaamaan mieltäni, kun olin lukenut kirjasto-opintojen tenttiin. Ihmiskunnalla on nyt tallennettuna enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksi auringon räväkämpi magneettimyrsky riittäisi pyyhkimään sähköiseen muotoon tallennetun pois. Nykyinen paperilaatukaan ei ole kovin kestävää, eläinten nahoista tehty pergamenttikin kesti kauemmin.

savitöitä

Lapset ovat löytäneet mumminsa kanssa mukavan yhteisen harrastuksen: torstaisin kansalaisopistolle savitöihin ja maanantaisin kuvataidetta harrastamaan. Ensin mietin, minne kaikki luovuuden tuotoksen saadaan sopimaan, saviesineet kun ovat kovin pysyviä. Sitten ehdotin, että he voisivat tehdä viestin meidän sukupolveltamme jollekin tulevalle sukupolvelle. Mutta mikä olisi tärkeä kerrottava asia meidän ajastamme? Ja miten se pitäisi kertoa, jotta aikojen päässä lukija sen ymmärtäisi? Eiväthän kirjoitusmerkitkään ole kovin pysyviä, ”arabialaiset” numeromerkkimmekin ovat olleet käytössä alle 500 vuotta. Tämä kotikuntanikin on sitä vanhempi. Ja vaikka merkit säilyisivät, kieli muuttuu ajan mukana.

No, vielä ei ole kovin syvällistä viestiä taideharrastustunneilta ilmestynyt. Olisi kuitenkin hauska taideprojekti käydä viemässä omia savitauluja johonkin luolaan odottamaan löytäjäänsä. Omilta mailtakin löytyisi muutama paikkaehdokas, ehkäpä se olisi hyvä lisä tulevan kesän ohjelmaan.

savitöitä

Mutta mikä se viesti olisi? Pitäisikö kertoa jokin tärkeä havainto tästä ajasta vai yleisohje ihmiselle, joka elää täällä sen jälkeen, kun Internet on sattunut tyhjentymään? Mikä edes olisi se tärkeä havainto?

Hoida lapsia kuunnellen, kärsivällisesti ja lempeästi
Pyri aina väkivallattomiin ratkaisuihin (vai onko tämä hyvän elintason ajan ylellisyyttä?)
Pese kädet ennen ruokailua
Tee muille niin kuin toivoisit heidän tekevän itsellesi
Vaali luontoa
Vuohenputken lehdet ovat hyvää kevätsalaattia
Järvikala kasvattaa järkeä, mutta kypsennä se hyvin
Nämä sienet ovat syötäviä
Matematiikan perusteet ovat tällaiset
Energia ei synny eikä häviä
Ajanlasku ja kalenteri toimivat näin

Jotenkin niinkö se menisi? Kivikauden harvat näkyvät jäänteet ovat usein kalenterijärjestelmään liittyviä rakennelmia, esim. kevätpäivän tasauksen valo osuu niihin tietyllä tavalla. Jos eläisi tuolla metsässä ilman kalenteria, sellaiset olisivat varmasti tarpeen. Mitä sinä kirjoittaisit savitauluun?

Sirkkaruokaa

Onpa tullut talven mittaan sitten sirkkaeväätkin testattua. Fazerin sirkkaleivässä kotisirkkoja on 3 %. Eipä sirkkajauho sieltä mitenkään maistu. Itse leipä on Fazerin tyypillinen tuote, jonka maku ja rakenne on viritetty kohdilleen mm. lisäämällä taikinaan gluteenia. Lapsille se uppoaa sellaista vauhtia, ettei kuvaa tahtonut ehtiä ottaa. Itse söisin mieluiten sirkkani luomummassa tuotteessa, oikeasti hapatetussa leivässä. Sellaisesta viljan ravintoaineetkin imeytyvät paremmin.

sirkkaleipätuotteitaToinen kokeilemamme sirkkatuote olivat maissijauhopohjaiset sirkka-siemenkeksit, joissa sirkkoja on 6 %. Ne oli maustettu fenkolinsiemenillä, eikä sirkan makua tai rakennetta sieltäkään varmuudella erottanut. Sain sen käsityksen, että otukset olivat niissä kuitenkin kookkaammassa muodossa kuin Fazerilla. Ja ne olivat ehtoja Pohjanmaalla kasvatettuja otuksia, eivät ulkomailta rahdattuja kuten Fazerilla. Nämäkin katoavat lasten suuhun hetkessä, jos pussi unohtuu näkyville.

Kävin kyläyhdistyksen kokouksessa tapaamassa kesämökkiseutuni asukkaita, ja vein mennessäni maistettavaksi sirkkakeksejä. Ties vaikka joku innostuisi uudesta elinkeinosta tyhjilleen jääneeseen navettaan. Yllättävän moni ei uskaltanut ollenkaan maistaa. Suurin osa maistoi ja piti makua ihan menettelevänä. Monenlaiseen käyttöön uskoisin sirkkojen sopivan, kun vahvaa omaa luonnetta ei niissä ole.

Mutta mites se maailman pelastuminen? Jos syön sirkkaleivän samanlaisina voileipinä kuin muutenkin, aiheutan luultavasti sirkkojen viljelyn verran lisäkuormitusta. Pitäisi siis vähentää rippunen jotain leivänpäällysproteiinia. Näillä sirkkamäärillä vain ei taida olla proteiininsaannin kannalta paljoakaan merkitystä, ehkä pienenä ruokavalion monipuolistajana kuitenkin.

Ja gluteeni? Olin muutaman vuoden gluteenittomalla ruokavaliolla, koska se tuntui vatsassa mukavammalta ja vähensi ihon jatkuvaa kesimistä. Mutta en onnistunut tasapainottamaan ruokavaliota niin, että olisin saanut viljan B-vitamiinitkin ym. jostain luonnollisesta lähteestä. Seurauksena oli voimattomuutta, lihasten nykimistä ja valtava ruisleivän himo.

Luin sitten ravitsemusterapeutin haastattelun, jossa hän kertoi, että vaikka gluteenivilja tekeekin vatsan turvotusta, se on silti todella hyväksi suolistopöpöjen hyvinvoinnille. Magneettikuvissakin kuulemma näkyy, että gluteeniviljamöykky yksinkertaisesti etenee monilla ruuansulatuksessa hitaammin kuin moni muu vaihtoehto. Niin että vatsaoireet voivat myös olla ihan mekaanisia ja haitattomia. No, nyt kokeilen taas syödä viljatuotteita, kohtuudella. Iho hilseilee ja vatsaa nipistelee, mutta lihasten voimattomuus on poissa. Tasapaino olisi mukava löytää… Suolistovasta-aineita minulla ei ole, ihon osalta testejä ei ole tehty.

Lumilinnan lumoissa

Sääennuste näytti lupaavalta: takana muutama nuoskalumipäivä, tulossa vakaa pakkasjakso. Ja viikkojen aikana oli kertynyt kunnon lumikerros. Siis aika tehdä lumiukkoja, -linnoja, -hevosia, jotka hyvällä tuurilla säilyvät tanakasti jäätyneinä pitkälle kevättalveen.

lumilinnaa rakentamassa

lumilinnan ikkunaLauantaina aamupäivällä lähetin perheen ulos lumihommiin. Paukutimme Tompan kanssa lumilinnan seiniä kokoon ja selostin, millaisia lumiprojekteja harrastin lapsena omakotitalomme laajalla pihalla. Lapset kohteliaasti toivat palloja seinien vahvistukseksi. Oli hyvä hetki, kun iäkäs naapurikin innostui mukaan lumilinnantekoon. Omille vanhemmilleni ei olisi juolahtanut mieleenkään tulla leikkimään lumessa, ainoana lapsena linnat piti enimmäkseen koota itse. Jäin vielä tasoittelemaan seiniä kuumeisesta olosta huolimatta, kun muut menivät sisälle valmistelemaan lounasta. Vielä tuosta ja tuosta… Valokki tuli lopulta hakemaan minut sisälle: ”äiti, ei sinun yksin täällä kylmässä tarvitse olla”.

Nuoskalumi on uskomaton materiaali. Lumimöykyt tarttuvat tiukasti kiinni toisiinsa, sen kun vain muotoilee haluamansa. Ehkä tämän rakennusmateriaalin rajaton saatavuus jotenkin kuvastaa tasa-arvoista pohjoismaista yhteiskuntaakin. Linnaa kootessani mietin, että lumiveistosten ja -rakennelmien tekeminen sopisi hyvin Go Scandinavian -loman ohjelmanumeroksi: ”änd nau wii aar going tu bild ö snoumän…”. Tiedän, ei tämä mitään Skandinaviaa ole, mutta sellainen loman nimi voisi kuulostaa puoleensavetävältä. Täällä Suomessa olisi paljon enemmän mahdollisuuksia kaikenlaisiin elämyslomiin. Aineksia niihin on maaseutumme täynnä, ei tarvitse kuin vähän ideoida.

lumilinnaa tekemässä

Olisinpa vähemmän ujo ja introvertti, niin ryhtyisin elämyslomaoppaaksi varakkaille reissaajille tältä istumalta. Tai ehkä sentään jonkin matkailualan kurssin kautta. Kiireiset uraihmiset maksaisivat hyvät rahat siitä hyvästä, kun pääsisivät irrottamaan ajatuksensa arkiympyröistään rauhallisen luonnon keskellä. Paikasta toiseen reissaamiseen kannustaminen ei toki ole mikään ympäristöteko, mutta ehkä luonnon keskellä vietetty loma edistäisi luonnon huomioimista muutenkin. Ja reilummanhintaisista lomista riittäisi hyvin varoja myös päästökompensaatioiden ostamiseen.

Pyöreitä vuosia

Tänään on ohjelmassa täyttää pyöreitä vuosia, 40 vuotta tuli täyteen. Nuorempi lapsi, eskarilainen, lohdutti, että ethän sinä äiti vielä näytä nelikymppiseltä, ehkä suunnilleen 35-vuotiaalta. Ja elämänkokemus on vanhenemisen arvoista. Tervetuloa keski-ikä!

Tähän ikään mennessä itsetuntemusta on kertynyt. Tuskastelin jossakin vaiheessa, etten ole yhtä nopea tekemään asioita kuin useimmat muut. Sitten huomasin, että nopeasti ja huolellisesti tekeminen ovat osittain toisensa poissulkevia asioita. Aivoni huomaavat pienetkin yksityiskohdat, ja saatan jäädä niiden kanssa jumiin. Olen myös vielä miettimässä, mikä olisi paras tapa toimia, kun vikkelämpi on jo tekemässä jollakin valitsemallaan tavalla. Mutta ihmisen evoluutiossa on ollut hyödyllistä, että laumassa on monella tavalla toimivia yksilöitä.

Pentti-setäni suunnittelemia ja askartelemia pirunnyrkkejä.

Epäilenpä, että pienten yksityiskohtien huomaaminen myös aiheuttaa ylimääräistä mielen kuormittumista sähköisten sovellusten kanssa. Facebookin tai Twitterin ”silpputieto” etsii aivoista lokeroita, minne asettua. Sitten väsyttää, muisti pätkii ja tekisi mieli vain nukkua. Olen onneksi oppinut rajaamaan medioiden käyttöä ankarasti: en edelleenkään päästä Facebookia puhelimeeni, en ole liittynyt Whatsapp:iin, kännykän sovellus kertoo, montako minuuttia puhelinta on käytetty tänään. Aivot vaativat myös kunnon ruokaa; B-vitamiineja ja kalaöljyä. Luulenpa, että meitä silpputiedon kuormittamia on enemmänkin, kannattaa kuulostella herkästi omia mielialojaan.

Ideointi, se on minun juttuni. Pääni suoltaa jatkuvasti suunnitelmia uusista projekteista. Projektit ovat hauskimpia alussa, mutta loppuun asti puurtamistakin on onneksi ehtinyt jo tähän ikään mennessä opetella. Löydän asioista näkökulmia, jotka eivät muille ole tulleet mieleen.

Olen myös säilyttäjä. Uppoudun sukututkimuksiin ja haastattelen vanhempia sukulaisia saadakseni lisätietoa perimistäni valokuvista. Viihdyn muutenkin kuuntelemassa vanhempien ihmisten juttuja.

Mieheni ehti saavuttaa neljänkympin rajapyykin vajaa vuosi ennen minua. Mitään kriisiä ei kuulemma tuntunut. No, ei minuakaan muu vaivaa kuin tietoisuus siitä, että hyväpalkkainen työura jäi saavuttamatta. Mutta toisaalta olen saanut sen sijaan tehdä monenlaisia hauskoja juttuja ja viettää pitkiä ihania kesiä mökillä. Mökillä oli iso vaikutus siihenkin, että tuskastuin työttömän arkeen pääkaupungissa ja muutin lähemmäksi rakkaita seutuja.

fysiikkakisan materiaaliaÄidin luona siivotessani löysin muinaisen lukion fysiikkakilpailun osanottajalistan. Sijoituin valtakunnallisessa kilpailuissa 20:n parhaan joukkoon ja osallistuin loppukilpailuun. Googlailin huvikseni, missä ne kaikki muut ovat nyt. Ikäluokkani muista fysiikanosaajista on tullut professoreja, menestyneitä tutkijoita ja ohjelmistoyrittäjiä. Alisuoriutuminen mietityttää toisinaan. Enkö ollut yhtä uskottava fyysikko, kun olin porukan ainoa tyttö? Vai kävikö vain huono tuuri? Olisipa hauska vielä löytää lokero, jossa ideointikykyni olisi hyödyksi. Nykyinen työ kirjastossa on ihanaa, mutta sen ohella pystyisin tekemään enemmänkin.

Yläkoulu- ja lukioaikoina harrastin muitakin kisoja. Metsävisasta saadut visakoivun taimet ovat mökillä jo isoja puita, ja palkintomakuupussi ja -trangia edelleen käytössä.

Toisaalta olen suvun ensimmäisen akateemisen koulutuksen hankkinut, joten lähdin myös liikkeelle takamatkalta verrattuna niihin, joiden vanhemmat olivat myös proffia tai muuten hyvissä asemissa. Isäni suvussa periytyy matemaattinen taipumus, mutta köyhissä oloissa eläneillä vanhemmilla sukupolvilla ei ollut mahdollisuutta opiskella. Setäni lähti nuorena merille ja kehitteli merimatkojen joutilaina vapaahetkinä ison joukon erilaisia älypelejä. Monimutkaisin on 60-osainen pirunnyrkki, jota en ole uskaltanut purkaa, koska sen saaminen takaisin kokoon voisi olla mahdoton urakka.

Lapset ovat tietenkin elämän paras saavutus. Huokailemme aina mieheni Tompan kanssa tyytyväisinä, kuinka hyvä tuuri kävi, kun meille osui noin hyvät lapset. Ja molemmissa huomaa matematiikkageenin jatkavan eteenpäin, monen muun kiinnostuksen kohteen ohella.

lapset

Parivaljakko mökillä.

Muistoja vuodelta 2017

Huh, minusta tuli tämän vuoden aikana laiska blogikirjoittaja. Älypuhelimella luen lehden, seuraan harvakseltaan Twitteriä ja hoidan päivittäistä tiedonhakua. Sen jälkeen tietokoneen käynnistäminen ei vedä puoleensa. Kirjoitusaiheita kyllä nousee mieleeni yhtä tasaisesti kuin ennenkin ja valokuvaan arkielämää. Mutta se tietokoneen avaaminen, sen sijaan olen uppoutunut kirjan äärelle. Olen nauttinut töistä Juvan kirjastossa ja aloittanut kirjastoalan opinnot, verkkotehtäviinkin menee siivu vapaahetkistä.

Kokosin tähän pienen osan muistoista vuodelta 2017. Asumme edelleen maalla: talvet kirkonkylällä, kesät mökillä. Helsingissä käymme joskus lomailemassa, ja mieheni Tomppa viettää arjen siellä töissä.

Frozen-luistelunäytös
Olemme kannustaneet kummeja viemään lapsia mukanaan retkille ja kulttuuririentoihin, sen sijaan että kotiimme kerääntyy uusi kerros leluja. Ehkei tämä Frozen-luistelunäytös sen ympäristöystävällisempi valinta ollut, mutta lapset olivat ihastuksissaan ja lelukori ei täyttynyt enempää. Kiitos kaikille kummeille ajastanne, lapset arvostavat sitä! Tehtiin myös retkiä metsiin ja tutuille rannoille, ihanaa kun niin moni vieraili mökillämme tänäkin vuonna.


Autoin äitiäni taidenäyttelyn kokoamisessa.


Taiton ysivee-synttärit järjestettiin läheisellä leirintäalueella yhdessä luokkakaverin kanssa. Siten saatiin koko luokka kutsuttua, eikä tarvinnut miettiä, ketä joutuu pudottamaan pois listalta. Lapset viihtyivät hyvin ulkona rymyämässä.

Kuusenkerkkiä
Kuusenkerkkien keruuseen ehdimme, ja teimme sekä kuusenkerkkäsiirappia että käytimme yhdestä liemierästä siiderin kaltaista juomaa.

pieni luonnontutkija
Mökillä vietimme paljon aikaa tänäkin vuonna, sehän on elämän tarkoitus. Tässä pieni luonnontutkija on työssään.

punainen lumme Kissakoskella
Valokin synttärien kunniaksi veimme lähisukua käymään Kissakoskella, jossa on sekä koski, luontopolku että erinomainen ravintola. Tässä on kuva kuuluisista punaisista lumpeista, jotka on muinoin istutettu Kissakosken lähivesiin. Ehkä viimeisiä kuvia, sillä kuulin myöhemmin huhun, että joku olisi käynyt ryöväämässä lumpeen juuria myöten. Nouseekohan se vielä?

sateenkaari
Mökillä näkyy usein sateenkaaria, etenkin tällaisena sateisena kesänä. Lapset halusivat kuvata tätä ilmestystä, jossa oli myös sivusateenkaaria.

mustikassa
Lapset olivat ahkerina mukana mustikanpoiminnassa.


Kesäkanat ja hyväluontoinen kukko, jonka nimi oli Uotisen Jorma. Tänäkin vuonna kanoille löytyi uusi koti talveksi.

koulumatka maalla
Mökiltä voi hurauttaa koulubussilla kirkonkylälle, siten mökkikausi pitenee.

tomaatteja kypsymässä
Kylmän kesän tomaattisato kypsyy sisälläkin. Nämä kaikki muuttuivat myöhemmin punaisiksi. Omenat ovat mukana tuottamassa eteeniä, joka edistää kypsymistä.

Pentti Linkolan elämäkerta
Pentti Linkolan elämäkerta ansaitsi Tieto-Finlandia -palkintonsa. Suosittelen!

retkellä
Kävimme perheen kanssa vanhoilla kotikonnuillani. Tässä evästauko Mustalammen rannalla. Parasta vanhassa kotitalossani oli, että joka puolella aukeni hyviä ulkoilumetsiä.

Keuhkokuumetta vastaan taistelemassa

Meillä vieraili sitten keuhkokuume. Aloin ihmetellä, kun nuorimmainen oli jo kolmatta päivää kovin vaisuna, yski rajusti yskimistään. Silti hän vastasi kysymyksiin voinnista, että on ihan hyvä olo. Viime vuosina olin tottunut siihen, että useimmat flunssat kestävät noin päivän. Lääkäriin mars, ja sieltähän vastaus saatiin: keuhkokuume. Julkisella puolella lapset saavat hyvää hoitoa, mutta lääkäriparka oli kovin kiireinen. Hän joutui kesken vastaanoton käymään muidenkin asioihin reagoimassa.

Taas podettiin muutama päivä, nyt antibiootin kera. Havahduin miettimään, eikö sen jo pitäisi vaikuttaa. Googlen avustuksella sain tietää 48 tunnin säännöstä: jos ei keuhkokuumepotilaan kuume ja vointi ole sinä aikana alkanut mennä parempaan päin, on palattava takaisin lääkäriin. Muuten keuhkot voivat mennä vain pahempaan kuntoon. Voih, olisipa se lääkäri ollut vähemmän kiireinen ja ehtinyt kertoa säännöstä meillekin. Nyt ehti kulua neljä päivää, ennen kuin oltiin taas jonossa vastaanotolle, keskussairaalan päivystyksessä viettämässä sunnuntaita. Samalla selvisi, että alkuvuoden 2010 jälkeen syntyneet on rokotettu äkäisintä keuhkokuumepöpöä, pneumokokkia, vastaan. Syyllistä pitäisi siis etsiä jostain muualta.syyskasveja

Keskussairaalan päivystävä lääkäri vastasi kysymyksiini kärsivällisesti. Hän kertoi, että totutut kulkutautisyklit ovat viime vuosina menneet pois raiteiltaan: ”Yleensä keuhkokuumeet tulevat vähän eri vuodenaikaan, ja nyt on liikkeellä flunssaa, joka aiheuttaa myös keuhkokuumetta”.

Monelleko iloiselle maailmanmatkaajalle tulee mieleen, että huvireissun kylkiäisenä voi kotimaahan kulkeutua antibiootille vastustuskykyinen pöpö? Monissa maissa antibiootteja haetaan vapaasti apteekista ja käytetään holtittomasti. Entä jos tämä tauti olisi sellainen, johon antibiootti ei tehoa?

Tällä kertaa selvisimme säikähdyksellä. Kuopus pääsi sairaalaan yöksi ja sai toista antibioottiehdokasta, laajavaikutteista makrolidia. Seuraavana aamuna hän oli muuttunut zombista takaisin omaksi itsekseen. Ehdimme viettää sairaalassa laatuaikaa, lukea kirjoja ja opetella pelaamaan tammea ja myllyä. Lääkärin aamupäiväkierroksen jälkeen meidät lähetettiin kotiin. Parin päivän päästä varmistui myös labrakokeista, että syyllinen olikin mykoplasma, bakteerien sukuinen otus. Se on rakenteeltaan niin yksinkertainen, ettei siihen arkisempi antibiootti tehoa.

syksyn kasvejaAntibioottihoidon ohella olemme syöneet toipumisen tueksi sinkkiä, seleeniä ja maitohappobakteereja. Minua vaivaa, kuinka perusterveen lapsen kunto voi yhtäkkiä vain romahtaa keuhkokuumeeseen. Oliko paria viikkoa aikaisemmin sairastettu enterorokko muokannut maaperää sopivaksi? Rasittiko lapsi itseään liikaa eskarin maratonhaasteessa, jossa lapsia kannustettiin juoksemaan koulun pihan 400 m pituista rataa ympäri? Seikkailiko hän liikaa eskarin uimahallireissun jälkeen märillä hiuksilla?

Ainakin hän on ainoa perheenjäsen, jolle seleenin vuoksi syömämme parapähkinät eivät ole maistuneet. Meille muille perheenjäsenille ei tullut edes flunssaa, vaikka vietimme yskiväisen kuopuksen kanssa yli viikon saman katon alla. Huomasimme kyllä kaikki, että jokin pöpö yrittää nyt iskeä: kurkkua kutitti ja niska oli jumissa muutaman päivän. Sen pitemmälle puolustuksen läpi mykoplasmapöpönen ei tällä kertaa päässyt murtautumaan. Äitini kunto sen sijaan romahti kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli meillä kyläillyt – keuhkokuume sekin. Nyt hänkin on päässyt pois sairaalasta.

Antibiootit tekevät vielä ihmeitä, mutta kuinka kauan? Läheisten rivit harvenevat, jos menetämme antibiootit. Syökäähän omat kuurinne ohjeiden mukaan. Ja ovatko ne kotoista bakteeriflooraa ”rikastavat” kaukomatkat ihan välttämättömiä? Rentoutua voi lähempänäkin!

Iloa tyrnipensaasta

Tyrnipensaamme Raisa ja Rudolf ovat viihtyneet jo ainakin vuosikymmenen mökillä pellon laidassa. Tuulinen paikka ja karu maa kai muistuttavat niitä esivanhempien kodista meren rannoilla. Savossa tyrnimarjoilla herkuttelu on uudehko juttu. Itse olen oppinut käyttämään niitä mieheni Tompan myötä, hän kun on Satakunnasta kotoisin.

tyrnipensas ja marjat

Meillä on tapana pakastaa tyrnipensaasta vaivalla nypityt marjat. Syksyn ja talven mittaan ne tulevat syödyksi pirtelöissä. Tyrni, banaani ja vaniljajäätelö ovat hyvä makuyhdistelmä. Tyrnin marjat ovat superruokaa; yhdistelmä lukuisia eri vitamiineja, hyviä rasvahappoja ja antioksidantteja. Mehua lipitämme myös pitkin talvea, mutta sen olemme ostaneet valmiina.

tyrni vihreänä teenäFacebookin villiyrttiryhmästä opin, että myös tyrnin lehdet sisältävät samoja hyviä ravintoaineita kuin marjat, erityisen runsaasti hapettumista torjuvia antioksidantteja. Tulehdusten torjunnassa tyrninlehdistä väitetään saadun hyviä tuloksia eläinkokeissa. Kiinassa tyrniä viljellään valtavilla pinta-aloilla etenkin terveysvaikutteisiksi teeaineksiksi. Kokeilin tänä syksynä ensimmäistä kertaa liittää tyrnin lehdet mukaan kotoiseen yrttiteevalikoimaan. Ihan hyvää perusvihreää teetä siitä tulee. Suipot lehdet ovat myös kauniita teeaineksia. Olen viime ajat vältellyt kofeiinia, joten monenlaisia yrttejä on tullut kätkettyä teepannuun.

tyrninlehtiäLehtiä voi muiden yrttiharrastajien mukaan käyttää myös viherjauheena. Voisin kuvitella, että jauhetta olisi helppo piilotella vaikkapa taikinoihin tai myslipatukoihin.

Raisa-pensas on jo kasvanut niin korkeaksi, että latvaa ja oksia on katkottava aika ajoin. Osan marjoista ja lehdistä voi niin ollen kerätä mukavasti sisällä lämpimässä istuskellen, irrotetusta oksasta. Molemmat pensaat tuottavat myös juurivesoja, ja Raisan tytär teki tänä vuonna ensimmäiset marjansa.

Syysmyyjäisissä naapuripöydällä oli myynnissä oranssimpia ja pulleampia tyrnimarjoja kuin mihin olemme tottuneet. Viljelijä sanoi niiden olevan venäläistä lajiketta – helpompia kerätä, mutta lyhytikäisempiä pensaita. Olisi mielenkiintoista tietää, onko eri lajikkeiden ravintoainepitoisuudessa eroja. Ainakin rakkaat puskamme tulevat uusien oppien myötä hyödynnettyä entistä tarkemmin.

tyrnipensas syysaamun kajossa

Ukon koiran kannoilla

Eilen molemmat lapset juoksivat työpaikalleni kirjastolle itkien lohduttomasti. He olivat olleet siirtämässä perhostoukkaa turvaan jalkakäytävältä, kun Taiton luokkakaveri osui paikalle ja ajoi toukan yli pyörällään – kolme kertaa. Kuulemma ”kostona siitä, että se oli mönkinyt hänen paidallaan”.

Joutuivatpa poloiset oppimaan, että ihmiset jakautuvat kovin eri lajeihin suhtautumisessaan luontoon. On tuskallista olla ötököistä kiinnostunut ituhippi maailmassa, jossa naapuritkin levittävät hyönteismyrkkyä pitkin pihoja, pelkäävät puolta eläinkuntaa ja yrittävät torjua elämää kaikin keinoin.

Horsmakiitäjän toukka ruokapöydässään. Kuva: Kentish Plumber, Flick.com, CC.

Mökillä vasta ihailimme komeita ja pulleita perhostoukkia, joita Valokki oli löytänyt horsmilta mönkimästä. Luulisin niiden olleen horsmakiitäjiä. Kun jää katsomaan horsmanvarsia tarkasti, niitä voi löytää paljonkin. Katsoimme vielä myöhemmin perhoskirjasta, minkä näköisiksi perhosiksi ne aikanaan muuttuvat.

Näin loppukesällä perhostoukkia näkee, sillä ne ovat luoneet nahkansa moneen kertaan ja kasvaneet isoiksi. Kun kasvit eivät enää maistu, ne siirtyvät maahan mönkimään ja etsimään koteloitumispaikkaa.

Horsmakiitäjä aikuisena Kuva: Ryszard, Flickr.com, CC.

Mustikkaretkellä varvikossa näkyi paljon pieniä karvaisia perhostoukkia. Äiti sanoi, että sellainen on Ukon koira. Ukko ylijumalan koirako mönkii pitkin varpuja? En löytänyt lisätietoja Ukon koira -nimityksestä, netissä oli vain ote vanhasta sanakirjasta, jossa nimitys selitetään karvaiseksi perhostoukaksi. Onko kenelläkään lukijalla lisätietoja nimitykseen liittyvästä mytologiasta?

Onko tupsukas Ukon koira? kuva: Tom Grant, Flickr.com, CC.

Suomen luonnon päivänä

Tänään 26.8. vietetään taas Suomen luonnon päivää, ja ensimmäistä kertaa nostetaan myös lippu salkoon. Päivän kunniaksi lisään tähän muutaman kuvan majavan kaatamasta haavasta, jonka elämää olen seuraillut mökkilammen rannalla. Lahopuu on monen lajin koti, ja haapa elättää erityisen ison joukon muita lajeja. Kuvasin sitä ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, pitäisi vertailiun vuoksi etsiä nekin kuvat esille.

Meidän perheessä on loppukesällä kerätty mustikoita ja ihmetelty lammen rannan kurkia, jotka valmistautuvat jo muuttomatkaan. Nauttikaahan luontoretkistä!

« Older entries Newer entries »