Luonnollista lapsuutta etsimässä

Luin juuri Tiina Kaitaniemen teoksen Luonnollinen lapsuus, jossa kirjoittaja tutkii kulttuurisia vauvanhoitokäytäntöjämme verraten niitä tutkittujen metsästäjä-keräilijä -yhteisöjen, lähisukuisten kädellisten ja joidenkin ”nykyajankin” kulttuurien käytäntöihin. Kaitaniemen kiinnostus asiaan sai alkunsa samalla tavalla kuin itsellänikin: monet oman kulttuurimme hoitotavat vain vaikuttivat vauvalle sopimattomilta.

Kaitaniemen löytämien tutkimusten perusteella vaikuttaa selvältä, että ihmisvauvalle on luonnollista olla kannettavana tai vieressä lähes koko ajan. Vauvan on syytäkin hälyttää ja kovaa, jos se huomaa olevansa etäällä vanhemmistaan. Yhteisöt, joissa geenimme ovat kehittyneet, ovat hoitaneet lapsiaan lähellä. Vauvaa imetetään metsästäjä-keräilijäyhteisössä lapsentahtisesti, käytännössä suunnilleen vartin välein sen ollessa hereillä.

Myös viimeisille metsästäjä-keräilijäheimoille on täysin vieras ajatus, että vauva vietäisiin jonnekin erilleen muista ihmisistä. Kun vauvanhoito tunnetusti on rankkaa, lapsia on hoidettu yhdessä ja kaikki yhteisön jäsenet ovat osanneet tarvittaessa hyssytellä vauvaa sylissään. Taipumus vieraidenkin lasten hoitoon näkyy ihmisluonteessa edelleen, niin voimakkaita hellittelyreaktioita vauvat herättävät, olivat ne kenen hyvänsä.

Toinen asia, jota olen ihmetellyt lastenhoidossa, on selviäminen useamman pienen lapsen kanssa etenkin alkeellisissa oloissa. No, eivät metsästäjä-keräilijätkään pärjänneet, vaan tutkimustulokset viittaavat siihen, että sisarusten tyypillinen ikäero oli noin neljä vuotta. Jotta lapsi on selvinnyt hyvin, sitä on pitänyt imettää jonnekin kolmen ikävuoden tienoille asti. Lestadiolaisperheiden katraat ovat nykyajan yltäkylläisyyden tuote.

Kaitaniemi viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan kannettu ja perhepeditetty lapsi kehittyy nopeammin, on rauhallisempi ja tyytyväisempi ja itkee vähemmän. Ennestään jo tiedetään, että esim. monin puolin Afrikkaa lapset kävelevät selvästi länsimaisia nuorempina.

Osa vauvoista osaa ”vaatia” läheisyyttä, osa ei. Seurantatutkimuksissa ainakin Keniassa on huomattu, että vähään tyytyvien vauvojen kuolleisuus on huomattavasti suurempi kriisiaikoina. Täällä taas yksinolosta kieltäytyvä vauva luokitellaan helposti vaikeaksi tai epäillään koliikkia. Useimmissa kulttuureissa vauvan vaikeus on tuntematon käsite. Mielenkiintoinen havainto oli sekin, että vanhempansa vieressä nukkuva vauva tahdistaa untaan ja hengitystään vanhempansa mukaan. Tämä voi selittää, miksi perhepeditys näyttää vähentävän kätkytkuolemariskiä.

On kurjaa katsoa, kun niin usein näkee vaunuissa parkuvan pikkuvauvan, jonka tarpeita vanhemmat eivät näytä ymmärtävän. Monesti tekee mieli sanoa, että ottakaa nyt hyvät ihmiset kantoliina käyttöön ja lähtekää kävelemään, loppuisi huuto siihen. Mutta eipä sekään kai toimisi enää sitten, kun vauva ei ole pienestä asti kantoliinaan tottunut. Meidän lastenhoitomme kulttuuriset mallit menevät aika hutiin. Teollisuusmaista ainakin Japanissa ja Etelä-Koreassa vauvoja kannetaan lähes koko ajan, ja tutkimusten mukaan ne itkevät selvästi vähemmän kuin länsimaiset vauvat.

Tämän luettuani olen entistä vankemmin sitä mieltä, että vauvaa odottavan perheen paras hankinta on kantoliina, (nimenomaan liina, ei reppu, jossa pikkuvauvan selkä on väärässä asennossa). Eivät pikkuvauvat juuri leluista ole kiinnostuneita, vaan sylistä ja rinnasta.

-Piia

3 kommenttia

  1. m said,

    22 tammikuun, 2011 klo 1:04 am

    Ihmettelempä minkä perusteella perhepeditetty lapsi olisi rauhallisempi tai kehittyneempi. Monessa tuttavaperheessä todettu että paremmin nukkuu koko perhe kun omissa sängyissään nukkuvat, itse en voi kuvitellakaan että nukkuisin jatkuvasti lapsen kanssa, satunnainen kummityttären kyläily on sitä että minä varon koko yön ettei pienelle satu mitään ja siirtelen paremmin omalle puolelleen sänkyä.
    Eräs tuttavaperhe on harvoja porukoita jotka vieläkin perhepetiä harrastavat. Lapset kärsivät pahasta läheisriippuvuudesta viiden vuoden iässä, eivät osaa nukkua jos eivät saa tuijottaa vanhemman kasvoja nukahtaessaan (mikä tarkoittaa sitä että jos herää yöllä, pitää äidin herätä tuijottelemaan…), lasten fyysinen kehitys on heikkoa, puheen kehitys ei ole oikealla tasolla, kasvukäyrät eivät ole normaalit… Ja nämä siis ”normaaleilla” lapsilla joilla ei ole mitään varsinaisia vammoja tai kehityshäiriöitä. Tuo liian pitkään jatkunut perhepeti on melko vahvasti yksi tekijä jotka ovat tainneet osaltaan hidastaa normaalia kehittymistä.

    Vauvakin voi nukkua ihan siinä oman sängyn vieressä, omassa sängyssään, ihan tyytyväisenä ilman liiskaantumisriskiä…

  2. Piia said,

    24 tammikuun, 2011 klo 10:57 pm

    Kaitaniemi siis viittasi tutkimukseen, jossa lähellä paljon olleet lapset olivat myöhemmin mm. luottavaisempia. Vauva pelkää vanhemman häviävän jonnekin, ja jos se joutuu olemaan koko ajan varuillaan (varmistamaan itkulla, onko vanhempi vielä jossakin), se voi heijastua käytökseen myöhemminkin. Oli huomattu, että esim. kaksivuotiaat, jotka oli hoidettu ”lähempänä” kuin länsimaiset lapset keskimäärin, jäivät luottavaisemmin toisten ihmisten joukkoon ja hoitoon vanhemman lähtiessä. Mutta nämä ovat tietysti keskiarvoja, ja joku vauva on enemmän varuillaan kuin joku toinen.

    Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat vanhempiensa vieressä, joten poikkeuksellisempaa on tämä meidän oma sänky -käytäntömme. Mutta pahinta minusta on, jos vauva on erillisessä huoneessa. Kun oma sänky on samassa huoneessa, ainakin isompi vauva voi aika hyvin varmistaa, että vanhemmat ovat yhtä siinä.

    Meidän taaperossamme silmiinpistävää on luottavaisuus toisiin ihmisiin, etenkin aikuisiin, ja hän on ikäistään nopeammin kehittynyt, nukahtaa myös yksin jne. Odotankin jo kiinnostuneena havaintoja toisesta lapsesta, ovatko kyseessä vain satunnaiset luonteenpiirteet ja ominaisuudet vai korreloivatko ne hoitotavan kanssa.

    Heh, itse olen niin tottunut nukkumaan taaperon vieressä, että nukun levottomammin, jos lämmin taapero ei ole siinä kyljessä kiinni. Harjoittelemme kyllä parhaillaan pienin erin omaan sänkyyn siirtymistä, ja lapsi on ollut ylpeä, kun on saanut kokeilla nukkumista ihan omassa huoneessa. Tähän asti hän on kyllä kömpinyt aamuyöstä takaisin viereemme.

  3. Laura said,

    27 tammikuun, 2011 klo 9:07 pm

    Mielenkiintoisia tutkimustietoja, joista osan olin lukenut jostain muusta lähteestä aiemminkin.
    Oman perheen lapsista voin kertoa, että kannettuina ja perhepeditettyinäkin he ovat olleet tavallista arempia muutaman vuoden ikään asti (aivan kuten vanhempansakin), mutta sen jälkeen reippaita. Ensimmäisen lapsen kohdalla en kuitenkaan olisi pärjännyt ilman noita luonnollisia hoitotapoja. Vauva yksinkertaisesti vaati kantamista ja läheisyyttä, ja kovaa vaatikin 🙂 Toinen lapsi ei vaikuttanut kaipaavan lainkaan kantamista, mutta perhepetiä kyllä. Sen sijaan kuopus on 4-vuotiaana yhä sylilapsi, mutta ei edes vauvana suostunut nukkumaan vieressäni, vaikka vaati tiheitä yösyöttöjä.
    Eli keskiarvot ovat keskiarvoja. Uskon kuitenkin vakaasti kiintymisen, kuulumisen ja läheisyyden perustarpeiden olemassaoloon. Myös lapsen ominaispiirteiden tunnistaminen on helpompaa, mitä enemmän lapsensa kanssa on fyysisesti läsnä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: