Ravintolapäivän kokemuksia

Herätyskelloni soi klo 6.20 lauantaiaamuna, jotta pääsimme Tompan kanssa viimeinkin osallistumaan Ravintolapäivän järjestämiseen. Silloin aloitin ternimaitopannarien leipomisen klo 11 avautuvaa ravintolaamme varten. Edellisinä päivinä vietin muutaman tunnin nyppimässä nuoria vuohenputkenlehtiä, merenrannan orvokkeja ja ruoholaukkaa villivihannesruokiamme varten.

Saaremme puodissa pidetty ravintolamme syntyi yhteistyössä kaupan yrittäjän Katin, hänen värväämisensä työntekijöiden ja makkarantekijäpariskunnan Ferencin ja Niinan kanssa. Saaremme Kevätvillitys houkutti ihan hyvin kävijöitä. Erityisen iloinen olin siitä, että asiakkaamme söivät lautasensa tyhjiksi. Luomumakkarat, nokkospiirakka, villivihannessalaatti ja pannarit maistuivat.

ravintolapaivan_kokemuksia1Odotimme nollatulosta, sillä minulle suurin syy ravintolanpitoon oli kokeilla, kuinka villivihannekset suurelle yleisölle maittavat. Niinpä oli mukava yllätys saada myös hiukan tuloa. Mutta sitä tämän kokemuksen pohjalta ihmettelen, kuinka minkäänlainen ruoka-alan pienyritystoiminta voi kannattaa. Tuntipalkoille ei pääse edes Ravintolapäivän erityistilanteessa, jossa pieni toimija voi välttää verorasituksen ja asiakkaita on liikkeellä tavallista enemmän. Villien salaattiainesten keruu hyvältä paikalta vei yllättävän vähän aikaa – ehkä pari, kolme tuntia. Kaikkien salaattiainesten pilkkominen esillepanoa varten sen sijaan jo vei tunteja, samoin leipominen. Tapahtumaan ei tule ihmisiä ilman markkinointia, joka sekin vei aikansa, vaikka paikka on ennestään monelle tuttu.

Toisaalta, millaista tuntipalkkaa voi pyytää työstä, joka on mukavimpien joukossa? Etenkin metsästäjä-keräilijävaistojen tyydyttäminen tuntuu aina yhtä hyvältä. Merenrannan kallioilla kiipeillessäni olin innoissani uusista syötävistä kasvituttavuuksista: orvokeista, ruoholaukasta ja isomaksaruohosta.

Isomaksaruohon lehtiä voi napsia suuhun merenrannalla kulkiessaan.

Isomaksaruohon lehtiä voi napsia suuhun merenrannalla kulkiessaan.

Kerätessäni kuvittelen, miltä on mahtanut tuntua niistä kaukaisista edeltäjistäni, jotka eivät ole nyppineet kasveja kallionkoloista huvikseen, vaan osana välttämätöntä niukan elannon hankintaa. Onko joku muinainen suomenruotsalainen kalastaja lääkinnyt niillä talvikuukausina kehittynyttä keripukkiaan? Tai onko kivikautisella perheellä ollut kireät välit, kun valveillaoloaika on pitänyt käyttää kasvien nyppiseen kädet kohmeessa, eikä ruuan energiasisältö ole sittenkään riittänyt? Rehevät paikat valtaavan vuohenputken väitetään olevan viikinkien tuoma viljelykasvi.

Ja tänä keväänä on minun sukupolveni vuoro nauttia luonnonantimista, ylellisyyden keskellä, kun kohmeisia käsiä voi mennä vetristämään keskuslämmitettyyn kotitaloon. Kivaa, että yli kuusikymmentä ruokailijaakin tuli ravintolaan saamaan jonkin aavistuksen tämän alueen alkuperäisherkuista. 🙂

Mainokset