Toivon tarkoitus

Ihmiselämä jää kovin tyhjäksi ja merkityksettömäksi, jos sen tavoitteena on vain onnellisuuden tavoittelu. Meidän pitäisi myös pyrkiä kehittymään paremmiksi ihmisiksi. Tätä on kirjailija Jari Ehrnrooth nähty julistamassa lukuisissa haastatteluissa. Olen samaa mieltä, ja kiinnostuneena luin Ehrnroothin teoksen Toivon tarkoitus. Lähemmin tarkasteltuna yhteistä ei enää paljoa löytynytkään. Olemme nähtävästi kovin eri mieltä siitä, mitä ihmisenä kehittyminen tarkoittaa.

Toivon tarkoituksessa Ehrnrooth ei juurikaan kuvaile, miten hän itse pyrkii kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Osan työstä hän ulkoistaa lapsilleen: ”jos onnistumme kasvattamaan lapsistamme parempia ihmisiä kuin itse olemme, olemme edistäneet ihmisen kulttuurievoluutiota”.

Ehrnrooth ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi eläin muiden joukossa. Hän näkee eläimet ja kasvin vain biomassan kierrättäjinä. ”Jos esimerkiksi jokin eläinlaji kuolee sukupuuttoon, se on ikävää ja murheellistakin, mutta se ei uhkaa kulttuurievoluution jatkumista”.

No, kyllä se voi uhata, jos tulemme poistaneeksi sen lenkin, joka vielä piti eliöiden keskinäisen vuorovaikutuksen verkkoa koossa. Ja etukäteen ei voi tietää, kuinka pitkälle luonnon voi antaa köyhtyä, ennen kuin päädymme palautumattomaan romahdukseen. Siinä mielessä olemme jalat hyvin tukevasti mullassa kiinni.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

Ehrnrooth kirjoittaa paljon suhteesta uskontoon, mutta hänen jumalakuvansa on kovin vanhatestamentillinen ja käskyjen noudattamista korostava. Ymmärrän hänen kritiikkiään ”kaikkivaltiaan terapeutin” vastaanotolle astelevasta nykyihmisestä, mutta kyllä armo nyt kuitenkin on kristinuskon ydin, ollut alusta lähtien. Voi tietenkin käydä kuten hän pelkää, että ihminen mellastaa kerrasta toiseen, kun armo on vastassa aina. Kuitenkin juuri armo on se, mikä meissä tekee muutoksen mahdolliseksi: meille annetaan mahdollisuus palata takaisin yhteisön jäseniksi, vaikka olisimmekin mokanneet.

Ajattelen itse niin, että ihmiseen on hyvin syvälle rakentunut käsitys lahjan ja vastalahjan periaatteesta. Kun saamme lahjaksi armon, hyväksynnän takaisin yhteisöön, meissä herää tarve jakaa hyvää eteenpäin. Niin yksinkertaista se on.

Armon voiman voi tuntea kuka hyvänsä pieniä lapsia kasvattava: kun lapsi raivoaa, heittelee lelut pitkin lattiaa eikä kuuntele kieltoja, hänet voi kutsua syliin. Sylittely- ja lohdutteluhetken jälkeen lapseni ovat itse menneet ja korjanneet jälkensä. Pelkkä vanhatestamentillinen kieltojen ja käskyjen korostaminen ei saa aikaan samaa vaikutusta: ihmisen omaa tahtoa pyrkiä kohti hyvää.

Vaikka näyttäisikin siltä, että kulttuurimme on taantunut omaan nautintoon uppoutuvaksi hedonismiksi, joissakin asioissa olemme vielä edistyneet. Lapsetkin nähdään arvokkaina ihmisinä, joiden kasvattamisessa väkivallan käyttö ei ole enää sallittua. Olemme myös oppineet näkemään ihmisyyden monimuotoisempana kuin aikaisemmin. Yhteiskuntamme laskee ihmiskäsitteeseensä mukaan naiset, homot ja vammaiset, mikä ei ole ollut itsestäänselvää vielä kovin kauan. Toki tässä asiassa kehitys on ollut kovin hidasta, kun kulttuurin edistymisen tähän suuntaan voi ajatella alkaneen jo Jeesuksen opetuksista. Ehkä nämä länsimaisen kulttuurin armoa korostavat, naiselliset piirteet, ovat kuitenkin vieneet kulttuuria eteenpäin.

Mutta siitä olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä, että me tarvitsemme arvoja, jotta olemisemme olisi mielekästä. Jotenkin vain näen hänen teostaan lukiessani hänen ihanneihmisekseen jonkinlaisen akateemisen yrmyilijän, joka tunteensa poissulkevana tarkastelee maailmaa ja harjoittaa korkeakulttuuria. Ne ihmiset, joiden olen nähnyt olevan itsensä ja maailman kanssa rauhassa ja tasapainossa, ovat kovin erinäköisiä, myös keskenään: tinkimättömiä ympäristöaktivisteja, lähiseurakunnan aktiiveja, somaliyhteisön onnellisia jäseniä. Arvot ovat erilaisia, mutta he kaikki tietävät keitä ovat, ja toimivat toisten hyväksi.

Kun mietin omaa ihanneyhteisöäni, näen jonkinlaisen permakulttuuria kehittävän ituhippiporukan, vähän kuin Margaret Atwoodin romaanissa Herran tarhurit. Niin, ei ole enää yhtenäiskulttuuria, emmekä jaa samoja arvoja. Jos se ituhippijoukko onnistuu löytämään tavan elää rauhassa ja sopusoinnussa, ja pyrkii kehittämään permakulttuuria yhä pitemmälle, kelpaako se Ehrnroothille Toivon tarkoituksen tavoitteluksi? Mitä teidän lukijoiden mielestä pitäisi tavoitella? Vai voiko jäädä kotisohvalle rellottamaan kärsimättä lopulta tyhjyyden tunteesta?